alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


7 kommenttia

Ensimmäinen kirjatrailerini – ja niin kaunis!

Tiina Raevaara

Tiina Raevaara

Nyt se on täällä – eli ensimmäinen kirjatrailerini koskaan! Yö ei saa tulla löytyy nyt siis myös YouTubesta.

Olen pitkään ollut hieman epävarma kirjatrailereiden suhteen. Minusta on sääli, jos kirjat eivät riitä sellaisenaan, vaan niistä pitää muokata jotain elokuvamaista, että yleisö kiinnostuisi.

En pidä liian mainosmaisista kirjatrailereista. Toisaalta en pidä liian kotikutoisistakaan: niiden anti saattaa jäädä kovin vähäiseksi. En oikein ole ollut varma, mikä kirjatrailerin tarkoitus on.

Alkukeväästä kuitenkin päätin, että haluan trailerin. Ja koska itse en osaa sellaista tehdä, etsin hommaan oikean osaajan. Sellaiseksi valikoitui Mikaela Välipakka, joka on aiemmin tehnyt muun muassa runovideoita ja saanut niistä palkintoja. Ideoimme traileria yhdessä, mutta Mikaela oli lopulta vastuussa käsikirjoituksesta, toteutuksesta, äänimaisemasta, kuvauksesta ja leikkauksesta. Kaikesta siis.

Olen erittäin tyytyväinen lopputulokseen. Traileri on kaunis, hieman surrealistinen, tyylikäs. Kirjatrailerit ovat varsin tuore ”taiteenala”, eikä niiden muoto tai sisältö ole vielä vakiintunut. Halusin melko pitkän trailerin – pituutta on yli 3 minuuttia, kun yleensä ne ovat alle kaksiminuuttisia – koska mielestäni tunnelmalle pitää antaa tilaa.

En halunnut liian mainosmaista enkä toisaalta sellaista, että kirjan tapahtumia ”kuvitettaisiin” liikaa. En pidä siitä, ettei lukijan mielikuvitukselle anneta tilaa. Kirjallisuuden tärkeimpiä ominaisuuksia on minulle ollut juuri se, että lukijana saan itse kuvittaa kaiken.

Nykypäivää on kuitenkin se, että kirjankin kannattaa jollain tapaa näkyä monessa eri median kanavassa. Odotan mielenkiinnolla, millaista muuta videosisältöä kirjoista voisi tehdä.


1 kommentti

Kirjailija voi olla arvokas keskustelija

Tiina Raevaara

Tiina Raevaara

Aamun Helsingin Sanomissa oli ajatuksia herättävä kirjoitus Suna Vuorelta. Hän pohti taiteilijan asemaa yhteiskunnallisena suunnannäyttäjänä.

”Talouskurin ja bisnesjärjestyksen vastapainoksi” Vuori kaipasi Suomeen analyyttisia näkijöitä, profeettoja, jotka kykenisivät ymmärtämään monenlaisia elämänalueita, olisivat ”ajattelultaan avaria” ja ”ilmaisultaan teräviä”.

Vuoren mielestä sellaisia voisi löytyä taitelijoiden joukosta.

Ajatuksessa ei ole mitään uutta: taiteilijat, esimerkiksi juuri kirjailijat, ovat olleet aina kysyttyjä ajattelijoita muuallakin kuin kaunokirjallisuuden kartalla. Heidän on ajateltu aistivan maailmasta muille näkymättömiä virtauksia, kykenevän pohtimaan ja analysoimaan erityisen syvällisesti.

Sanankäyttäjänä kirjailija osaisi ehkä myös pukea yhteiskunnalliset ajatuksensa ymmärrettävään muotoon. Kirjailijoita pyydetään pitämään puheita, kirjoittamaan kolumneja ja osallistumaan vaikkapa paneelikeskusteluihin.

Esimerkkitapaukseksi ”näkijästä” Suna Vuori tarjosi Pirkko Saisiota. Kirjailijan tuore näytelmä Slava on tehnyt hänet julkisuudessa nyky-Venäjän asiantuntijan.

Voiko kirjailija olla asiantuntija sillä perusteella, että on kirjoittanut kaunokirjallisuutta jostain tietystä aiheesta?

Se on kovin tapauskohtaista. Usein kirjailijan toiminta tuotantonsa takana jää julkisuudelta näkymättömäksi. Tapa, jolla kirjailija on aiheeseensa perehtynyt, ei tule näkyviin.

Silti aina on jokin syy, miksi kirjailija on valinnut aiheensa. Syy voi olla perimmiltään vaikkapa se, että hänellä on tutkinto alalta, hän on tehnyt siitä tutkimusta, hän on asunut kyseisessä paikassa tai hänen sukulaisensa ovat sieltä kotoisin, hän on tehnyt kirjallista taustatutkimusta vuosien ajan – tai aivan mitä tahansa.

Kirjailijan asiantuntemus perustuu johonkin muuhun kuin kaunokirjaan itseensä. Siksi kirjailijan asiantuntemusta ei kannata perehtymättä vähätellä.

Joka tapauksessa itse pyrin suosimaan keskustelija-termiä asiantuntija-termin sijaan. Esimerkiksi Saisio ei ehkä käy Venäjä-asiantuntijasta, mutta keskustelijasta kyllä.

Itsellenikin tulee paljon pyyntöjä puhua milloin mistäkin. Minulle on tärkeää erotella, milloin voin toimia aiheessa todella asiantuntijana – ja milloin olen nimenomaan keskustelija. Voin toimia asiantuntijana vaikkapa tiedejournalismin, kirjan kirjoittamisen, koiran evoluution tai perinnöllisyystieteen saralla. Keskustelijana voin toimia paljon laveammalla alueella.

En halua vähätellä keskustelijan roolia. Perustellut, hyvin sanallistetut ja analyyttiset näkemykset eri näkökulmista ovat todella tärkeitä. Juuri sellaiseen kirjailija parhaimmillaan pystyy. Hyvistä argumenteista on aina pula.

Joskus keskustelija sitä paitsi on asiantuntijaakin tärkeämpi: asiantuntijat kaivetaan monesti esiin vasta sitten, kun aihe on saatu pinnalle hyvillä puheenvuoroilla.

Ja jos kirjailijalle – tai kelle tahansa – annetaan mahdollisuus käyttää puheenvuoroja julkisuudessa, ne pitää käyttää huolella. Arvostan todella taiteilijoita, jotka nostavat näkyvyytensä avulla itselleen tärkeitä teemoja keskusteluun. Esimerkiksi Sofi Oksanen on käyttänyt julkisuutensa loistavasti tärkeiksi kokemiensa asioiden puimiseen.

Äänen saaminen kuuluviin on etuoikeus.


6 kommenttia

Olisi helppoa palaa loppuun

Olen ollut vähällä kirjoittaa itseni loppuun.

Syy on aivan omani. Olen kahminut liikaa tekemistä, innostunut liian monesta, kieltäytynyt liian vähän. Pitäisi osata rauhoittua, rauhoittaa ja keskittyä.

Kansi: Anders Carpelan

Kansi: Anders Carpelan

Työnteko on toki tuottanut tulosta: ihan piakkoin ilmestyy uusi romaanini Yö ei saa tulla.

Se yhdistelee dekkarimaista juonta E.T.A. Hoffmannin Nukkumatti-tarinasta kummuneisiin näkymiin. (Nukkumatti on suomennettu myös nimellä Nukuttaja.)

Odotan suurella mielenkiinnolla, millaista palautetta kirjasta tulee. Se on aika erilainen kuin aiemmat kirjani. Itselleni kaikkein poikkeuksellisinta kirjassa on silti se, että aion kirjoittaa sille jatkoa. Päähenkilö siirtyy tarinasta toiseen.

Huhtikuun lopussa ilmestyy puolestaan kevään toinen kirja, jossa olen mukana.

Linnut palaavat aina -teoksen  toinen tekijä on luontokuvaaja Ilkka Korhonen, ja kirjassa minun novellini lomittuvat Korhosen upeisiin lintu- ja saaristokuviin. Projekti oli oikein mielenkiintoinen, kirjoitan siitä myöhemmin lisää.

Ja siinähän ongelmani tuli jo todettua: työt ovat liian mielenkiintoisia. Haluan kirjoittaa romaaneja, osallistua poikkitaiteellisiin projekteihin, kirjoittaa blogauksia, kolumneja ja tietokirjoja.

Taiteilijan elanto on maailmalla levällään, ja sen saa sieltä kyllä kerättyä, mutta työtä pitää tehdä. Siksi on ollut vaikea kieltäytyä myös tarjotuista opetus- ja luentokeikoista. Tosin niissäkin on se vika, että ne ovat mielenkiintoisia ja houkuttelevia! Rakastan puhua tieteestä, tiedeviestinnästä ja tieteen ja taiteen suhteesta.

Kun työtä on liikaa, aika alkaa loppua kesken. Tein töitä käytännössä koko joulun, myös jouluaattona. En tunne itseäni kovin onnistuneeksi äidiksi, kun lapset ovat joutuneet tottumaan siihen, että jokaisena päivänä on hetki, jolloin äiti tekee töitä.

Kun aikaa ei ole, tingin liikunnasta ja yöunista. Varsinkin unen puute osoittautui syksyllä kovin konkreettiseksi ongelmaksi. Huonosti levänneillä aivoilla ei kerta kaikkiaan luo mitään uutta. Kaikki tekemiseni perustuvat siihen, että kykenen ajattelemaan kunnolla, assosioimaan, inspiroitumaan, keksimään uusia yhteyksiä asioiden välille. Kun aivot väsyvät, väsyy mielialakin. Stressaantuneena olen kova ahdistumaan ja unohtelen arkisia tekemisiä. Prosessointitila loppuu. Jätin väliin kaikki loppuvuoden pikkujoulut ja muut sosiaaliset tapahtumat: en vain jaksanut enää lähteä minnekään, miettiä aikatauluja tai lastenhoitoa.

Lohdullista oli kuitenkin se, että aivojen työkyky palautui nopeasti. Yhdetkin kunnon yöunet tekivät selvästi hyvää.

Liikunnan puutteeseen on ollut vaikeampi tarttua. En ole ihmistyyppiä, joka tekee uudenvuodenlupauksia, mutta nyt on ollut melkein pakko tehdä. Lisää liikuntaa siis tälle taiteilijalle! Pitkiä metsälenkkejä koiran kanssa, sählyä, uimista sekä selkää kuntouttavaa jumppaa ainakin, kiitos!

Toimivan elämän, varsinkin taiteilijaelämän, perusteet ovat selvästi nämä:

1) Liiku paljon

2) Syö hyvin

3) Nuku tarpeeksi

Niin yksinkertaista – ja niin vaikeaa toteuttaa käytännössä.

Kuva: Ismo Jokinen

Kuva: Ismo Jokinen


10 kommenttia

Neuvoja uuden ajan kirjailijalle

Kuva: Ismo Jokinen

Kuva: Ismo Jokinen

Palasin juuri kirjamessuilta kotiin. Itselleni osui tänä vuonna esiintymisiä kolmelle päivälle. Pääsin katsastamaan messuhulinaa sekä viikolla että viikonloppuna, aamulla ja illalla.

Messumeiningin kyllästämänä päätin koota neuvoja modernille kirjailijalle. Maailmahan on toki jo täynnä ohjeita kirjoittajille, mutta ehkäpä tämä aika kirjamessuhulinoineen, huomiotalouksineen, someineen ja median murroksineen kaipaa aivan uudenlaisia neuvoja.

Täältä siis pesee:

 

1. Valitse iso aiheesi.

Yhdellä kantavalla aiheella pärjää vaikka koko kirjailijanuran. Mediassa kirjailija muuttuu aiheensa edustajaksi – hän ei anna haastatteluja kirjoistaan, vaan niiden aiheesta. Samasta aiheesta hän kirjoittaa kolumneja ja esseitä, pitää puheita, esiintyy televisiossa.

2. Opettele journalistin ohjeet ja sananvapautta koskeva lainsäädäntö.

Kirjailija pannaan usein kirjoittamaan kolumneja ja blogauksia. Ne ovat tyyliltään usein kärkevämpiä kuin varsinaiset artikkelit – eikä esimerkiksi blogauksia välttämättä kukaan muu lue ennen julkaisua. Ota siis selvää, mitä saa kirjoittaa ja mikä on kirjoittajan vastuu.

3. Valitse kengät hyvin.

Kun esiinnyt, etualalla ovat aina kengät. Kirjamessuilla hienoimmat kengät löytyvät aina kirjailijoiden jaloista.

Jos et katso tarpeelliseksi panostaa kenkiin, voit aina yrittää erottua joukosta vaikka hassulla hatulla tai kampauksella.

4. Opettele meikkaamaan.

Jokainen kirjailija joutuu poseeraamaan kameran edessä vähintääkin kirjan liepeitä ja kustantajan nettisivuja varten. Sen lisäksi kuvia tarvitaan kolumneihin ja haastatteluihin, räpsitään palkintojenjakotilaisuuksissa, kirjastokeikoilla ja messuilla.Yleensä kirjailija joutuu meikkaamaan itse – paitsi jos hän erityisesti haluaa esiintyä naturellina kaikkien kauniiksi tuunattujen ihmisten keskellä.

Edes televisioesiintymisiä varten ei aina meikata talon puolesta: jos kuvaus tapahtuu muualla kuin studiossa, haastateltava joutuu yleensä itse huolehtimaan ulkoasustaan.

Tämän kohdan voi hyvin ulottaa koskettamaan myös mieskirjailijoita.

5. Opettele puhumaan hauskasti.

Kirjailijat ovat erilaisten visailuohjelmien vakiokalustoa. Vähän tuntemattomammatkin kirjailijat joutuvat elämään hauskuusoletuksen kanssa. Opettele esimerkiksi pitämään noin viiden minuutin koskettava mutta hauska puhe.

6. Huolla ääntäsi ja paranna esiintymistaitoja.

Kirjailijat joutuvat esiintymään niin paljon, että on jo hieman ihme, ettei esimerkiksi Kirjailijaliitto juuri järjestä esiintymiskoulutusta. Äänenhuollon perusteet, esiintymisjännityksen kanssa eläminen tai kouluvierailun sisällön rakentaminen ovat asioita, joita jokaisen kirjailijan kannattaisi käydä läpi.

 * * *

Ohjeeni ovat toki kärjistettyjä, mutta vähintääkin totuuden siemen niissä silti piilee. Esimerkiksi kohdissa 2 ja 6 olen täysin tosissani.

Ohjeet eivät myöskään ole kettuilua yhdellekään hassuhattuiselle tai meikistään huolehtivalle kirjailijalle. Esillä oleminen on stressaavaa, eikä kauniin hameen tuoma itsevarmuus ole koskaan pahitteeksi. Itse valitsin messuille tänä vuonna kullanväriset kengät.

Ensimmäisessä ohjeessa olen kaikkein vähiten tosissani. Yhdenkään kirjailijan ei tarvitse sitoutua vain yhteen aiheeseen. Ohje sisältää kuitenkin huomion maailmasta: näkyvät kirjailijat ovat todella muuttuneet aiheensa edustajiksi. Hyvää asiassa on se, että kirjailijat pystyvät todella tuomaan keskusteluun itse tärkeäksi kokemiaan asioita.

Silloin tällöin törmää henkilöihin, joiden mielestä kirjailijoiden ei pitäisi lainkaan esiintyä julkisuudessa. Kirjailijan pitäisi heidän mielestään pelkästään kirjoittaa.

Kaikesta ulkokirjallisesta kieltäytyminen ei kuitenkaan tuo yhtään mitään lisäarvoa kirjailijalle tai kirjallisuudelle. Jos kirjailijalla on esittää teräviä huomioita maailmasta, sanokoon ne julkisuudessa. Sellainen on arvokasta. Muutenkin kirjallisuus kannattaa pitää kaikin puolin kiinnostava alueena. Kirjallisuuden onnistuminen bisneksenä on pidemmän päälle sen säilymisen ehto.

Lopuksi kannattaa muistaa, ettei julkisuutta riitä kaikille kirjailijoille. Keikkakenkiä ei pääse miettimään, jos ei ole keikkojakaan. Julkisuuden kiroista valittavan kirjailijan kannattaa miettiä niitä kollegoita, joiden kirja ei pääse lainkaan näkyviin messuilla tai lehtien sivuilla.


Jätä kommentti

Alastomat kirjailijat messuilla 2014

Blogin kirjoittajia voi käydä tänäkin vuonna bongaamassa Helsingin Kirjamessuilta. Messut siis pidetään 23. – 26. lokakuuta Helsingin Messukeskuksessa. Tässä alastomien aikatauluja:

Maija Haavisto

Pe 24.10.
Klo 16.30: Osuuskumman/Robustoksen osasto (6e131)
Klo 17.30: RADIUM-kirjojen osasto (7b5)

Anu Holopainen

Su 26.10.
Klo 12.30: Myllylahden osasto (7e59)

Jukka Laajarinne

Su 26.10.
Klo 13.30: Mistä puhutaan, kun puhutaan sananvapaudesta? Aiheesta keskustelemassa Jarkko Tontti, Leena Parkkinen ja Jukka Laajarinne. Takauma

Anne Leinonen

Pe 24.10.
17.00 Yhteisöllinen kirjoittaminen muuttuvassa kirjallisuusmaailmassa. Kullervo

La 25.10.2014
Klo 10:00 Ilottomien ihmisten kylä. Louhi
Klo 12:00 Mitä on suomikumma? Takauma

Tiina Raevaara

To 23.10.
Klo 16.00: Laukaisu. Katri Vala
Klo 16.30: Paasilinnan osasto (6b81)

Pe 24.10.
Klo 19: Hyvä vai huono tiedeuutinen. Hauska paneelikeskustelu. Takauma

Su 26.10.
Klo 12.00: Kun fakta vaihtuu fiktioon. Keskustelemassa Kaari Utrio ja Tiina Raevaara. Takauma

Marisha Rasi-Koskinen

To 23.10.
Klo 14.00: Novellistit haastattelussa. Mika Waltari


4 kommenttia

Käsikirjoitusten välissä on kuilu täynnä vaaroja

Tiina

Tiina

Yksi itselleni hankalimpia vaiheita kirjailijantyössä on siirtyminen kirjasta toiseen.

En tiedä, miten muut kirjailijat vaiheen hoitavat. Ehkä he tyhjentävät päänsä lomalla tai jollain muulla, joku ehkä vaihtaa kokonaan ammattia joksikin aikaa. Ehkä he kokevat yhden vaiheen elämässään loppuneen ja toisen alkaneen, ja siirtyvät yhden kirjan kirjoittamisesta toisen pariin kokeneesti, elegantisti ja onnistuneesti.

Minä en.

Valmistuneen käsikirjoituksen jättäminen taakse ja seuraavan aloittaminen tarkoittaa minulle kaaosta, epätietoisuutta ja ahdistusta. Vingun ja valitan, en tiedä, mitä tekisin ja miten hommaan tarttuisin. Edellisen kirjan tunnelma kutittelee vielä, kertojaääni kuiskuttelee. Pitäisi unohtaa vanha ja aloittaa uusi puhtaalta pöydältä, puhtain ajatuksin.

Moni saattaa tässä kohdassa ajatella, että yritän kirjoittaa liian nopeasti tai ryhtyä uuteen liian pian. Jopa valtion kirjallisuustoimikunta ärähti äskettäin taiteilija-apurahoja jakaessaan, että ”kirjailijat julkaisevat teoksia entistä tiheämpään tahtiin. Kirjallisuustoimikunta ei halua kannustaa kirjailijoita nopean kirjoittamisen kulttuuriin, sillä se saattaa johtaa siihen, että teokset julkaistaan keskeneräisinä”.  Tunsin kipeän piston omatunnossani, vaikka en kyseisiä apurahoja ollutkaan hakenut.

Ehkä minun siis pitäisi hidastella. Antaa apurahan juosta, ajan kulua, mielen virkistyä.

Ja samalla antaa innon laantua tai motivaation kadota? Sillä ongelman ydin on se, että haluan kirjoittaa. Minulla on paljon ideoita ja suunnitelmia, jotka haluan toteuttaa kirjoiksi asti. Aina innostus niihin ei odota sopivaa hetkeä, vaan saattaa kiemurrella alitajunnassa jo edellistä kirjaa kirjoittaessani. Silloin se täytyy vielä pitää piilossa ja keskittyä käsillä olevaan tekstiin.

Jotkut ideat ovat muhineet mielessäni vuosia, kun työaikaa ei ole riittänyt niiden toteuttamiseen. Siksi haluan tarttua niihin heti, kun mahdollisuus viimein osuu kohdalle.

Mikä kirjasta toiseen siirtymisessä on hankalaa?

Yksi ongelma liittyy kerrontaan. Minulle kirjan kertoja on tärkeä (tiedän, se on vanhanaikaista, ei nykyaikainen kirjallisuus tarvitse kertojia), ja hänen äänensä on kaikunut päässäni edeltävät kuukaudet. Siitä on vaikea päästää irti. Seuraava kirja tarvitsee kuitenkin oman kertojansa, juuri sille tarinalle luodun, eikä mitään edellisen kirjan kertojan äpärää.

Samoin kaikki muu edellisen kirjan kerronta on tahmeaa ja vaikea puhdistaa ajatuksista. Lauseen rytmi ja kaikki muu käsikirjoituksen kielelle ominainen ovat ehtineet jo vakiintua tapaani kirjoittaa. Siksi niillä on suuri riski siirtyä sellaisenaan seuraavaankin kirjaan.

Kuinka kauan kirjailijan sitten pitäisi odottaa päänsä puhdistumista? Luultavasti aivan liian kauan. Kärsivällisyyteni ei riitä. Haluan kirjoittaa!

Vai auttaisiko jonkinlainen puhdistava kirjoittaminen – eli en yrittäisikään kirjoittaa uutta kirjaa heti seuraavan jälkeen, vaan suoltaisin tietokoneen näytölle kaikenlaista jo aikansa elänyttä moskaa ajatuksistani ja muuttaisin sitä vähitellen toivotunlaiseksi uutta käsikirjoitusta silmällä pitäen?

Sitähän uuden käsikirjoituksen aloittaminen käytännössä on. Hakemista, kokeilemista, kaiken väärän hylkäämistä. Siitä tulee kaikki se kaaos ja epätoivo, joiden kourissa kiemurtelen aina kun on aika siirtyä uuteen.

Toisaalta: Onko elementtien siirtymisessä käsikirjoituksesta seuraavaan oikeastaan mitään pahaa?
Kirjojen väliset assosiaatioketjut ja vaikutteet ovat kirjailijan sormenjäljiä. Ne kertovat ilmiöistä, jotka mietityttävät kirjailijaa teoksesta toiseen, ehkä läpi koko tuotannon. Ne muuntuvat ja varioivat, keräävät ympärilleen aina uusia asioita ja ovat lopulta esimerkki eräänlaista evoluutiosta.


Jätä kommentti

Kirjailijan keinoja munakellosta pakkolomaan

Tiina

Tiina

Vapaan kirjoittajan elämässä ihmisiä kiinnostaa usein eniten se, kuinka kirjoittajan itsekuri riittää työntekoon. Kun ei ole pomoja tai työyhteisöä ohjaamassa työntekoa, vaarana voisi olla laiskottelu, tekemisen jatkuva siirtäminen, Facebookin tai television tuijottelu työn alla olevien tekstien sijaan. ”Mä en pystyisi”, moni niin kutsutussa oikeassa työssä oleva on myöntänyt minulle.

Onhan epäilys sinänsä kai ihan aiheellinen. Mutta en pidä itsekurin puuttumista ainakaan itseni kohdalla kovin suurena ongelmana. Sijaistoiminnot, kuten turha netin selaaminen, Facebookin käyttö, päämäärätön harhailu keittiössä ja olohuoneessa sekä koirankarvojen pyydystäminen näppäimistön uumenista, ovat enemmänkin oireita työn huonosta sujumisesta kuin syitä työskentelemättömyyteen. Kun työnteko sujuu, Facebook ei kiinnosta ja koirankarvatkin saavat olla.

Itsekuria ja kirjoitushaluja on. Ongelma on pikemminkin se, että niiden kanavoiminen kirjoittamiseen ei aina suju parhaalla mahdollisella tavalla. Jos saisin valita, ottaisin mieluummin lisää aikaa kuin lisää itsekuria. Silloin olisi varaa olla välillä tehotonkin, kokeilla, tehdä vääriä ratkaisuja.

Olen työskennellyt vapaana kirjoittajana vuodesta 2007. Monella muulla on toki takanaan paljon, paljon pidempi ura kirjoittajana tai kirjailijana, ja kukin varmasti kehittää omat työtapansa. Rutiineista on ainakin omalla kohdallani silti vaikea puhua, koska päivät ovat niin erilaisia.

Ehkä ongelma usein onkin nimenomaan moninaisuus: kirjoitan romaaneja ja novelleja, kolumneja, blogauksia, toisinaan myös lehtiartikkeleita ja kirja-arvosteluja sekä pidän satunnaisesti myös esitelmiä ja kirjoituskursseja. Ajatusten hajaantuminen monenlaisten tekstien ja aiheiden välille hajottaa päiviä ja ajankäyttöä.

Taiteilija-apuraha takaa onneksi tällä hetkellä sen, että kirjojen kirjoittamisen ohella muita kirjoitustöitä ei tarvitse tehdä kuin täydennykseksi. Toisaalta monipuolisuus pitää pään virkeänä ja estää leipiintymisen. Kaikenlainen kirjoittaminen sujuvoittaa kirjoittamista pidemmän päälle, ja jos romaani ei kulje, valmiiksi saamisen ilon voi löytää vaikka kolumnista tai novellista.

Joka tapauksessa olen joutunut miettimään, millä tavalla käytän aikani ja ohjaan omaa työskentelyäni. Olen löytänyt seuraavia selviämiskeinoja:

Munakello. Tämä on uusin tekninen apuvälineeni. Varsinkin kun tehtävänä on jotain, mitä olen pitkään vältellyt (usein sellaista on esimerkiksi sähköposteihin vastaaminen), munakello auttaa. Annan itselleni aikaa vaikkapa vartin. Se on lyhyt aika, sen viettää vaikka helvetin tulessa. Samoin kellosta on apua, kun edessä on jokin kaoottinen kokonaisuus, johon on vaikea tarttua. Jaan työn pieniin osiin ja kellotan jokaiselle oman ajan.

Joku tietysti ihmettelee, miksen yksinkertaisesti vain katso aikaa tietokoneen kellosta. Se ei ole sama asia. Tikittävä ja pärisevä laite kannustaa ihan eri tavoin.

Listat. Ahdistun, kun päivän aikana on paljon muistettavia asioita. Listat rauhoittavat hermot. Turha pitää muistettavia asioita omaa prosessoritehoa syömässä, kun ne voi ulkoistaa esimerkiksi lapulle. Hyvin listattu on puoliksi tehty.

Taulukko. En tiedä, käykö niin kaikille kirjailijoille, mutta minulle tulee aina romaania tehdessä vaihe, jonka koen ikävystyttäväksi. Se osuu kohdalle joskus puolenvälin jälkeen, kun tiedän jo aika hyvin, miten tarina etenee loppuun asti. Alussa uusi romaani on aina seikkailu minullekin, mutta siinä vaiheessa, kun homma on “vain” kirjoittamista enkä enää koe suuria ahaa-elämyksiä, tylsistyn. Romaania pitäisi kuitenkin jaksaa kirjoittaa kuukausien ajan. Tässä vaiheessa teen taulukon, jossa näkyy jokaiselle päivälle suunniteltu liuskatavoite. Virkamiehen asenteella loppuun saakka! Olen tehnyt näin kaikkien kirjojeni kanssa, ja taulukot ovat yhä tallella työhuoneen seinälle teipattuna. Taulukko kannustaa: edistymistä on helppo seurata ja urakka tuntuu inhimillisen mittaiselta.

Metsä. Kun työ ei suju, on turhaa istua koneen ääressä tuskailemassa. Metsässä kävely koiran kanssa on minulle tärkeä aivojen tuuletuskonsti. Usein tekstin ongelmatkin ratkeavat metsässä.

Pakkoloma. Vapaalta kirjoittajalta työt eivät lopu koskaan. Joskus on välttämätöntä pakottaa itsensä lomalle. Tämän olen oppinut vasta ihan viime aikoina. Kalenteriin voi merkitä vapaapäivän, ja se on myös pakko pitää. Lomailun ei tarvitse tarkoittaa aurinkorantoja tai laiskottelua: tärkeintä on, etten tee töitä. Kaikkein paras lomailukeino on lähteminen pois. Paikanvaihto tekee ainakin minun aivoilleni todella hyvää. Jo viikonloppu toisessa kaupungissa auttaa.

En tiedä, joutuvatko kaikki free-työtä tekevät pakottamaan itsensä lomalle. Minun historiassani lomailua vaikeuttaa se, että rupesin kirjoittamaan äitiysloman aikana. Silloin päähäni iskostui ajatus, että aina kun on vapaa viisiminuuttinen, käytän sen kirjoittamiseen. Vaikka lapseni ovat jo melko isoja, asenteesta on ollut vaikea päästä irti. Lopputuloksen kannalta kirjoittamatta oleminen on kuitenkin yhtä tärkeää kuin kirjoittaminen.

Motivaation ja itsevarmuuden säilyttäminen. Kirjoittaja on herkkä olento – tai ainakin minä olen. Olisi helppoa menettää itsevarmuus, ryhtyä kateelliseksi, miettiä vaikkapa vain sitä, kuinka paljon vähemmän kirjani myyvät kuin jonkun muun kirjat tai kuinka helposti joku toinen tuntuu saavan käännössopimuksia tai apurahoja. Olisi helppoa rypeä huonoudessa.

Vaikka ajatus tuntuisi kuin naiivilta tai pateettiselta, kirjoittamismotivaatio on pakko pitää puhtaana kaikesta kuonasta: rahanhimosta, kateudesta, menestymisen- tai näyttämisenhalusta. Muuten kirjoittajalle käy huonosti. Tämä ei tarkoita, etteikö tekemisiään voisi suunnitella esimerkiksi taloudellisesti kannattaviksi. Mutta kirjoittamisen ydin täytyy olla vapaata kaikista ulkopuolisista mittareista ja pakotteista. Täytyy haluta nimenomaan kirjoittaa. Jos kirjoittajan pää ei pysy kunnossa, kirjoittamisesta ei tule mitään.

Deadlinet. “Hädässä hyvä tulee, paniikissa paras” on pitkään ollut mottoni. Kun sisäinen pakotus ei riitä, jonkun muun asettama deadline toimii. Viimeksi hyödyin tästä, kun en osannut valita kahden romaaniprojektin väliltä. Erään lounaspalaverin tuloksena minulle sekä kerrottiin, kumpi kannattaisi tehdä ensin, että annettiin kirjoittamiselle deadline. Taakka putosi harteiltani ja kirjoittaminen tuntui pitkästä aikaa helpolta.

Liika vapautta on vaikea hallita. Vapaus on pakko kahlita, paloitella osiksi ja käyttää palanen kerrallaan.