alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


7 kommenttia

Ensimmäinen kirjatrailerini – ja niin kaunis!

Tiina Raevaara

Tiina Raevaara

Nyt se on täällä – eli ensimmäinen kirjatrailerini koskaan! Yö ei saa tulla löytyy nyt siis myös YouTubesta.

Olen pitkään ollut hieman epävarma kirjatrailereiden suhteen. Minusta on sääli, jos kirjat eivät riitä sellaisenaan, vaan niistä pitää muokata jotain elokuvamaista, että yleisö kiinnostuisi.

En pidä liian mainosmaisista kirjatrailereista. Toisaalta en pidä liian kotikutoisistakaan: niiden anti saattaa jäädä kovin vähäiseksi. En oikein ole ollut varma, mikä kirjatrailerin tarkoitus on.

Alkukeväästä kuitenkin päätin, että haluan trailerin. Ja koska itse en osaa sellaista tehdä, etsin hommaan oikean osaajan. Sellaiseksi valikoitui Mikaela Välipakka, joka on aiemmin tehnyt muun muassa runovideoita ja saanut niistä palkintoja. Ideoimme traileria yhdessä, mutta Mikaela oli lopulta vastuussa käsikirjoituksesta, toteutuksesta, äänimaisemasta, kuvauksesta ja leikkauksesta. Kaikesta siis.

Olen erittäin tyytyväinen lopputulokseen. Traileri on kaunis, hieman surrealistinen, tyylikäs. Kirjatrailerit ovat varsin tuore ”taiteenala”, eikä niiden muoto tai sisältö ole vielä vakiintunut. Halusin melko pitkän trailerin – pituutta on yli 3 minuuttia, kun yleensä ne ovat alle kaksiminuuttisia – koska mielestäni tunnelmalle pitää antaa tilaa.

En halunnut liian mainosmaista enkä toisaalta sellaista, että kirjan tapahtumia ”kuvitettaisiin” liikaa. En pidä siitä, ettei lukijan mielikuvitukselle anneta tilaa. Kirjallisuuden tärkeimpiä ominaisuuksia on minulle ollut juuri se, että lukijana saan itse kuvittaa kaiken.

Nykypäivää on kuitenkin se, että kirjankin kannattaa jollain tapaa näkyä monessa eri median kanavassa. Odotan mielenkiinnolla, millaista muuta videosisältöä kirjoista voisi tehdä.


1 kommentti

Kirjailija voi olla arvokas keskustelija

Tiina Raevaara

Tiina Raevaara

Aamun Helsingin Sanomissa oli ajatuksia herättävä kirjoitus Suna Vuorelta. Hän pohti taiteilijan asemaa yhteiskunnallisena suunnannäyttäjänä.

”Talouskurin ja bisnesjärjestyksen vastapainoksi” Vuori kaipasi Suomeen analyyttisia näkijöitä, profeettoja, jotka kykenisivät ymmärtämään monenlaisia elämänalueita, olisivat ”ajattelultaan avaria” ja ”ilmaisultaan teräviä”.

Vuoren mielestä sellaisia voisi löytyä taitelijoiden joukosta.

Ajatuksessa ei ole mitään uutta: taiteilijat, esimerkiksi juuri kirjailijat, ovat olleet aina kysyttyjä ajattelijoita muuallakin kuin kaunokirjallisuuden kartalla. Heidän on ajateltu aistivan maailmasta muille näkymättömiä virtauksia, kykenevän pohtimaan ja analysoimaan erityisen syvällisesti.

Sanankäyttäjänä kirjailija osaisi ehkä myös pukea yhteiskunnalliset ajatuksensa ymmärrettävään muotoon. Kirjailijoita pyydetään pitämään puheita, kirjoittamaan kolumneja ja osallistumaan vaikkapa paneelikeskusteluihin.

Esimerkkitapaukseksi ”näkijästä” Suna Vuori tarjosi Pirkko Saisiota. Kirjailijan tuore näytelmä Slava on tehnyt hänet julkisuudessa nyky-Venäjän asiantuntijan.

Voiko kirjailija olla asiantuntija sillä perusteella, että on kirjoittanut kaunokirjallisuutta jostain tietystä aiheesta?

Se on kovin tapauskohtaista. Usein kirjailijan toiminta tuotantonsa takana jää julkisuudelta näkymättömäksi. Tapa, jolla kirjailija on aiheeseensa perehtynyt, ei tule näkyviin.

Silti aina on jokin syy, miksi kirjailija on valinnut aiheensa. Syy voi olla perimmiltään vaikkapa se, että hänellä on tutkinto alalta, hän on tehnyt siitä tutkimusta, hän on asunut kyseisessä paikassa tai hänen sukulaisensa ovat sieltä kotoisin, hän on tehnyt kirjallista taustatutkimusta vuosien ajan – tai aivan mitä tahansa.

Kirjailijan asiantuntemus perustuu johonkin muuhun kuin kaunokirjaan itseensä. Siksi kirjailijan asiantuntemusta ei kannata perehtymättä vähätellä.

Joka tapauksessa itse pyrin suosimaan keskustelija-termiä asiantuntija-termin sijaan. Esimerkiksi Saisio ei ehkä käy Venäjä-asiantuntijasta, mutta keskustelijasta kyllä.

Itsellenikin tulee paljon pyyntöjä puhua milloin mistäkin. Minulle on tärkeää erotella, milloin voin toimia aiheessa todella asiantuntijana – ja milloin olen nimenomaan keskustelija. Voin toimia asiantuntijana vaikkapa tiedejournalismin, kirjan kirjoittamisen, koiran evoluution tai perinnöllisyystieteen saralla. Keskustelijana voin toimia paljon laveammalla alueella.

En halua vähätellä keskustelijan roolia. Perustellut, hyvin sanallistetut ja analyyttiset näkemykset eri näkökulmista ovat todella tärkeitä. Juuri sellaiseen kirjailija parhaimmillaan pystyy. Hyvistä argumenteista on aina pula.

Joskus keskustelija sitä paitsi on asiantuntijaakin tärkeämpi: asiantuntijat kaivetaan monesti esiin vasta sitten, kun aihe on saatu pinnalle hyvillä puheenvuoroilla.

Ja jos kirjailijalle – tai kelle tahansa – annetaan mahdollisuus käyttää puheenvuoroja julkisuudessa, ne pitää käyttää huolella. Arvostan todella taiteilijoita, jotka nostavat näkyvyytensä avulla itselleen tärkeitä teemoja keskusteluun. Esimerkiksi Sofi Oksanen on käyttänyt julkisuutensa loistavasti tärkeiksi kokemiensa asioiden puimiseen.

Äänen saaminen kuuluviin on etuoikeus.


6 kommenttia

Olisi helppoa palaa loppuun

Olen ollut vähällä kirjoittaa itseni loppuun.

Syy on aivan omani. Olen kahminut liikaa tekemistä, innostunut liian monesta, kieltäytynyt liian vähän. Pitäisi osata rauhoittua, rauhoittaa ja keskittyä.

Kansi: Anders Carpelan

Kansi: Anders Carpelan

Työnteko on toki tuottanut tulosta: ihan piakkoin ilmestyy uusi romaanini Yö ei saa tulla.

Se yhdistelee dekkarimaista juonta E.T.A. Hoffmannin Nukkumatti-tarinasta kummuneisiin näkymiin. (Nukkumatti on suomennettu myös nimellä Nukuttaja.)

Odotan suurella mielenkiinnolla, millaista palautetta kirjasta tulee. Se on aika erilainen kuin aiemmat kirjani. Itselleni kaikkein poikkeuksellisinta kirjassa on silti se, että aion kirjoittaa sille jatkoa. Päähenkilö siirtyy tarinasta toiseen.

Huhtikuun lopussa ilmestyy puolestaan kevään toinen kirja, jossa olen mukana.

Linnut palaavat aina -teoksen  toinen tekijä on luontokuvaaja Ilkka Korhonen, ja kirjassa minun novellini lomittuvat Korhosen upeisiin lintu- ja saaristokuviin. Projekti oli oikein mielenkiintoinen, kirjoitan siitä myöhemmin lisää.

Ja siinähän ongelmani tuli jo todettua: työt ovat liian mielenkiintoisia. Haluan kirjoittaa romaaneja, osallistua poikkitaiteellisiin projekteihin, kirjoittaa blogauksia, kolumneja ja tietokirjoja.

Taiteilijan elanto on maailmalla levällään, ja sen saa sieltä kyllä kerättyä, mutta työtä pitää tehdä. Siksi on ollut vaikea kieltäytyä myös tarjotuista opetus- ja luentokeikoista. Tosin niissäkin on se vika, että ne ovat mielenkiintoisia ja houkuttelevia! Rakastan puhua tieteestä, tiedeviestinnästä ja tieteen ja taiteen suhteesta.

Kun työtä on liikaa, aika alkaa loppua kesken. Tein töitä käytännössä koko joulun, myös jouluaattona. En tunne itseäni kovin onnistuneeksi äidiksi, kun lapset ovat joutuneet tottumaan siihen, että jokaisena päivänä on hetki, jolloin äiti tekee töitä.

Kun aikaa ei ole, tingin liikunnasta ja yöunista. Varsinkin unen puute osoittautui syksyllä kovin konkreettiseksi ongelmaksi. Huonosti levänneillä aivoilla ei kerta kaikkiaan luo mitään uutta. Kaikki tekemiseni perustuvat siihen, että kykenen ajattelemaan kunnolla, assosioimaan, inspiroitumaan, keksimään uusia yhteyksiä asioiden välille. Kun aivot väsyvät, väsyy mielialakin. Stressaantuneena olen kova ahdistumaan ja unohtelen arkisia tekemisiä. Prosessointitila loppuu. Jätin väliin kaikki loppuvuoden pikkujoulut ja muut sosiaaliset tapahtumat: en vain jaksanut enää lähteä minnekään, miettiä aikatauluja tai lastenhoitoa.

Lohdullista oli kuitenkin se, että aivojen työkyky palautui nopeasti. Yhdetkin kunnon yöunet tekivät selvästi hyvää.

Liikunnan puutteeseen on ollut vaikeampi tarttua. En ole ihmistyyppiä, joka tekee uudenvuodenlupauksia, mutta nyt on ollut melkein pakko tehdä. Lisää liikuntaa siis tälle taiteilijalle! Pitkiä metsälenkkejä koiran kanssa, sählyä, uimista sekä selkää kuntouttavaa jumppaa ainakin, kiitos!

Toimivan elämän, varsinkin taiteilijaelämän, perusteet ovat selvästi nämä:

1) Liiku paljon

2) Syö hyvin

3) Nuku tarpeeksi

Niin yksinkertaista – ja niin vaikeaa toteuttaa käytännössä.

Kuva: Ismo Jokinen

Kuva: Ismo Jokinen


10 kommenttia

Neuvoja uuden ajan kirjailijalle

Kuva: Ismo Jokinen

Kuva: Ismo Jokinen

Palasin juuri kirjamessuilta kotiin. Itselleni osui tänä vuonna esiintymisiä kolmelle päivälle. Pääsin katsastamaan messuhulinaa sekä viikolla että viikonloppuna, aamulla ja illalla.

Messumeiningin kyllästämänä päätin koota neuvoja modernille kirjailijalle. Maailmahan on toki jo täynnä ohjeita kirjoittajille, mutta ehkäpä tämä aika kirjamessuhulinoineen, huomiotalouksineen, someineen ja median murroksineen kaipaa aivan uudenlaisia neuvoja.

Täältä siis pesee:

 

1. Valitse iso aiheesi.

Yhdellä kantavalla aiheella pärjää vaikka koko kirjailijanuran. Mediassa kirjailija muuttuu aiheensa edustajaksi – hän ei anna haastatteluja kirjoistaan, vaan niiden aiheesta. Samasta aiheesta hän kirjoittaa kolumneja ja esseitä, pitää puheita, esiintyy televisiossa.

2. Opettele journalistin ohjeet ja sananvapautta koskeva lainsäädäntö.

Kirjailija pannaan usein kirjoittamaan kolumneja ja blogauksia. Ne ovat tyyliltään usein kärkevämpiä kuin varsinaiset artikkelit – eikä esimerkiksi blogauksia välttämättä kukaan muu lue ennen julkaisua. Ota siis selvää, mitä saa kirjoittaa ja mikä on kirjoittajan vastuu.

3. Valitse kengät hyvin.

Kun esiinnyt, etualalla ovat aina kengät. Kirjamessuilla hienoimmat kengät löytyvät aina kirjailijoiden jaloista.

Jos et katso tarpeelliseksi panostaa kenkiin, voit aina yrittää erottua joukosta vaikka hassulla hatulla tai kampauksella.

4. Opettele meikkaamaan.

Jokainen kirjailija joutuu poseeraamaan kameran edessä vähintääkin kirjan liepeitä ja kustantajan nettisivuja varten. Sen lisäksi kuvia tarvitaan kolumneihin ja haastatteluihin, räpsitään palkintojenjakotilaisuuksissa, kirjastokeikoilla ja messuilla.Yleensä kirjailija joutuu meikkaamaan itse – paitsi jos hän erityisesti haluaa esiintyä naturellina kaikkien kauniiksi tuunattujen ihmisten keskellä.

Edes televisioesiintymisiä varten ei aina meikata talon puolesta: jos kuvaus tapahtuu muualla kuin studiossa, haastateltava joutuu yleensä itse huolehtimaan ulkoasustaan.

Tämän kohdan voi hyvin ulottaa koskettamaan myös mieskirjailijoita.

5. Opettele puhumaan hauskasti.

Kirjailijat ovat erilaisten visailuohjelmien vakiokalustoa. Vähän tuntemattomammatkin kirjailijat joutuvat elämään hauskuusoletuksen kanssa. Opettele esimerkiksi pitämään noin viiden minuutin koskettava mutta hauska puhe.

6. Huolla ääntäsi ja paranna esiintymistaitoja.

Kirjailijat joutuvat esiintymään niin paljon, että on jo hieman ihme, ettei esimerkiksi Kirjailijaliitto juuri järjestä esiintymiskoulutusta. Äänenhuollon perusteet, esiintymisjännityksen kanssa eläminen tai kouluvierailun sisällön rakentaminen ovat asioita, joita jokaisen kirjailijan kannattaisi käydä läpi.

 * * *

Ohjeeni ovat toki kärjistettyjä, mutta vähintääkin totuuden siemen niissä silti piilee. Esimerkiksi kohdissa 2 ja 6 olen täysin tosissani.

Ohjeet eivät myöskään ole kettuilua yhdellekään hassuhattuiselle tai meikistään huolehtivalle kirjailijalle. Esillä oleminen on stressaavaa, eikä kauniin hameen tuoma itsevarmuus ole koskaan pahitteeksi. Itse valitsin messuille tänä vuonna kullanväriset kengät.

Ensimmäisessä ohjeessa olen kaikkein vähiten tosissani. Yhdenkään kirjailijan ei tarvitse sitoutua vain yhteen aiheeseen. Ohje sisältää kuitenkin huomion maailmasta: näkyvät kirjailijat ovat todella muuttuneet aiheensa edustajiksi. Hyvää asiassa on se, että kirjailijat pystyvät todella tuomaan keskusteluun itse tärkeäksi kokemiaan asioita.

Silloin tällöin törmää henkilöihin, joiden mielestä kirjailijoiden ei pitäisi lainkaan esiintyä julkisuudessa. Kirjailijan pitäisi heidän mielestään pelkästään kirjoittaa.

Kaikesta ulkokirjallisesta kieltäytyminen ei kuitenkaan tuo yhtään mitään lisäarvoa kirjailijalle tai kirjallisuudelle. Jos kirjailijalla on esittää teräviä huomioita maailmasta, sanokoon ne julkisuudessa. Sellainen on arvokasta. Muutenkin kirjallisuus kannattaa pitää kaikin puolin kiinnostava alueena. Kirjallisuuden onnistuminen bisneksenä on pidemmän päälle sen säilymisen ehto.

Lopuksi kannattaa muistaa, ettei julkisuutta riitä kaikille kirjailijoille. Keikkakenkiä ei pääse miettimään, jos ei ole keikkojakaan. Julkisuuden kiroista valittavan kirjailijan kannattaa miettiä niitä kollegoita, joiden kirja ei pääse lainkaan näkyviin messuilla tai lehtien sivuilla.


Jätä kommentti

Alastomat kirjailijat messuilla 2014

Blogin kirjoittajia voi käydä tänäkin vuonna bongaamassa Helsingin Kirjamessuilta. Messut siis pidetään 23. – 26. lokakuuta Helsingin Messukeskuksessa. Tässä alastomien aikatauluja:

Maija Haavisto

Pe 24.10.
Klo 16.30: Osuuskumman/Robustoksen osasto (6e131)
Klo 17.30: RADIUM-kirjojen osasto (7b5)

Anu Holopainen

Su 26.10.
Klo 12.30: Myllylahden osasto (7e59)

Jukka Laajarinne

Su 26.10.
Klo 13.30: Mistä puhutaan, kun puhutaan sananvapaudesta? Aiheesta keskustelemassa Jarkko Tontti, Leena Parkkinen ja Jukka Laajarinne. Takauma

Anne Leinonen

Pe 24.10.
17.00 Yhteisöllinen kirjoittaminen muuttuvassa kirjallisuusmaailmassa. Kullervo

La 25.10.2014
Klo 10:00 Ilottomien ihmisten kylä. Louhi
Klo 12:00 Mitä on suomikumma? Takauma

Tiina Raevaara

To 23.10.
Klo 16.00: Laukaisu. Katri Vala
Klo 16.30: Paasilinnan osasto (6b81)

Pe 24.10.
Klo 19: Hyvä vai huono tiedeuutinen. Hauska paneelikeskustelu. Takauma

Su 26.10.
Klo 12.00: Kun fakta vaihtuu fiktioon. Keskustelemassa Kaari Utrio ja Tiina Raevaara. Takauma

Marisha Rasi-Koskinen

To 23.10.
Klo 14.00: Novellistit haastattelussa. Mika Waltari


4 kommenttia

Käsikirjoitusten välissä on kuilu täynnä vaaroja

Tiina

Tiina

Yksi itselleni hankalimpia vaiheita kirjailijantyössä on siirtyminen kirjasta toiseen.

En tiedä, miten muut kirjailijat vaiheen hoitavat. Ehkä he tyhjentävät päänsä lomalla tai jollain muulla, joku ehkä vaihtaa kokonaan ammattia joksikin aikaa. Ehkä he kokevat yhden vaiheen elämässään loppuneen ja toisen alkaneen, ja siirtyvät yhden kirjan kirjoittamisesta toisen pariin kokeneesti, elegantisti ja onnistuneesti.

Minä en.

Valmistuneen käsikirjoituksen jättäminen taakse ja seuraavan aloittaminen tarkoittaa minulle kaaosta, epätietoisuutta ja ahdistusta. Vingun ja valitan, en tiedä, mitä tekisin ja miten hommaan tarttuisin. Edellisen kirjan tunnelma kutittelee vielä, kertojaääni kuiskuttelee. Pitäisi unohtaa vanha ja aloittaa uusi puhtaalta pöydältä, puhtain ajatuksin.

Moni saattaa tässä kohdassa ajatella, että yritän kirjoittaa liian nopeasti tai ryhtyä uuteen liian pian. Jopa valtion kirjallisuustoimikunta ärähti äskettäin taiteilija-apurahoja jakaessaan, että ”kirjailijat julkaisevat teoksia entistä tiheämpään tahtiin. Kirjallisuustoimikunta ei halua kannustaa kirjailijoita nopean kirjoittamisen kulttuuriin, sillä se saattaa johtaa siihen, että teokset julkaistaan keskeneräisinä”.  Tunsin kipeän piston omatunnossani, vaikka en kyseisiä apurahoja ollutkaan hakenut.

Ehkä minun siis pitäisi hidastella. Antaa apurahan juosta, ajan kulua, mielen virkistyä.

Ja samalla antaa innon laantua tai motivaation kadota? Sillä ongelman ydin on se, että haluan kirjoittaa. Minulla on paljon ideoita ja suunnitelmia, jotka haluan toteuttaa kirjoiksi asti. Aina innostus niihin ei odota sopivaa hetkeä, vaan saattaa kiemurrella alitajunnassa jo edellistä kirjaa kirjoittaessani. Silloin se täytyy vielä pitää piilossa ja keskittyä käsillä olevaan tekstiin.

Jotkut ideat ovat muhineet mielessäni vuosia, kun työaikaa ei ole riittänyt niiden toteuttamiseen. Siksi haluan tarttua niihin heti, kun mahdollisuus viimein osuu kohdalle.

Mikä kirjasta toiseen siirtymisessä on hankalaa?

Yksi ongelma liittyy kerrontaan. Minulle kirjan kertoja on tärkeä (tiedän, se on vanhanaikaista, ei nykyaikainen kirjallisuus tarvitse kertojia), ja hänen äänensä on kaikunut päässäni edeltävät kuukaudet. Siitä on vaikea päästää irti. Seuraava kirja tarvitsee kuitenkin oman kertojansa, juuri sille tarinalle luodun, eikä mitään edellisen kirjan kertojan äpärää.

Samoin kaikki muu edellisen kirjan kerronta on tahmeaa ja vaikea puhdistaa ajatuksista. Lauseen rytmi ja kaikki muu käsikirjoituksen kielelle ominainen ovat ehtineet jo vakiintua tapaani kirjoittaa. Siksi niillä on suuri riski siirtyä sellaisenaan seuraavaankin kirjaan.

Kuinka kauan kirjailijan sitten pitäisi odottaa päänsä puhdistumista? Luultavasti aivan liian kauan. Kärsivällisyyteni ei riitä. Haluan kirjoittaa!

Vai auttaisiko jonkinlainen puhdistava kirjoittaminen – eli en yrittäisikään kirjoittaa uutta kirjaa heti seuraavan jälkeen, vaan suoltaisin tietokoneen näytölle kaikenlaista jo aikansa elänyttä moskaa ajatuksistani ja muuttaisin sitä vähitellen toivotunlaiseksi uutta käsikirjoitusta silmällä pitäen?

Sitähän uuden käsikirjoituksen aloittaminen käytännössä on. Hakemista, kokeilemista, kaiken väärän hylkäämistä. Siitä tulee kaikki se kaaos ja epätoivo, joiden kourissa kiemurtelen aina kun on aika siirtyä uuteen.

Toisaalta: Onko elementtien siirtymisessä käsikirjoituksesta seuraavaan oikeastaan mitään pahaa?
Kirjojen väliset assosiaatioketjut ja vaikutteet ovat kirjailijan sormenjäljiä. Ne kertovat ilmiöistä, jotka mietityttävät kirjailijaa teoksesta toiseen, ehkä läpi koko tuotannon. Ne muuntuvat ja varioivat, keräävät ympärilleen aina uusia asioita ja ovat lopulta esimerkki eräänlaista evoluutiosta.


Jätä kommentti

Kirjailijan keinoja munakellosta pakkolomaan

Tiina

Tiina

Vapaan kirjoittajan elämässä ihmisiä kiinnostaa usein eniten se, kuinka kirjoittajan itsekuri riittää työntekoon. Kun ei ole pomoja tai työyhteisöä ohjaamassa työntekoa, vaarana voisi olla laiskottelu, tekemisen jatkuva siirtäminen, Facebookin tai television tuijottelu työn alla olevien tekstien sijaan. ”Mä en pystyisi”, moni niin kutsutussa oikeassa työssä oleva on myöntänyt minulle.

Onhan epäilys sinänsä kai ihan aiheellinen. Mutta en pidä itsekurin puuttumista ainakaan itseni kohdalla kovin suurena ongelmana. Sijaistoiminnot, kuten turha netin selaaminen, Facebookin käyttö, päämäärätön harhailu keittiössä ja olohuoneessa sekä koirankarvojen pyydystäminen näppäimistön uumenista, ovat enemmänkin oireita työn huonosta sujumisesta kuin syitä työskentelemättömyyteen. Kun työnteko sujuu, Facebook ei kiinnosta ja koirankarvatkin saavat olla.

Itsekuria ja kirjoitushaluja on. Ongelma on pikemminkin se, että niiden kanavoiminen kirjoittamiseen ei aina suju parhaalla mahdollisella tavalla. Jos saisin valita, ottaisin mieluummin lisää aikaa kuin lisää itsekuria. Silloin olisi varaa olla välillä tehotonkin, kokeilla, tehdä vääriä ratkaisuja.

Olen työskennellyt vapaana kirjoittajana vuodesta 2007. Monella muulla on toki takanaan paljon, paljon pidempi ura kirjoittajana tai kirjailijana, ja kukin varmasti kehittää omat työtapansa. Rutiineista on ainakin omalla kohdallani silti vaikea puhua, koska päivät ovat niin erilaisia.

Ehkä ongelma usein onkin nimenomaan moninaisuus: kirjoitan romaaneja ja novelleja, kolumneja, blogauksia, toisinaan myös lehtiartikkeleita ja kirja-arvosteluja sekä pidän satunnaisesti myös esitelmiä ja kirjoituskursseja. Ajatusten hajaantuminen monenlaisten tekstien ja aiheiden välille hajottaa päiviä ja ajankäyttöä.

Taiteilija-apuraha takaa onneksi tällä hetkellä sen, että kirjojen kirjoittamisen ohella muita kirjoitustöitä ei tarvitse tehdä kuin täydennykseksi. Toisaalta monipuolisuus pitää pään virkeänä ja estää leipiintymisen. Kaikenlainen kirjoittaminen sujuvoittaa kirjoittamista pidemmän päälle, ja jos romaani ei kulje, valmiiksi saamisen ilon voi löytää vaikka kolumnista tai novellista.

Joka tapauksessa olen joutunut miettimään, millä tavalla käytän aikani ja ohjaan omaa työskentelyäni. Olen löytänyt seuraavia selviämiskeinoja:

Munakello. Tämä on uusin tekninen apuvälineeni. Varsinkin kun tehtävänä on jotain, mitä olen pitkään vältellyt (usein sellaista on esimerkiksi sähköposteihin vastaaminen), munakello auttaa. Annan itselleni aikaa vaikkapa vartin. Se on lyhyt aika, sen viettää vaikka helvetin tulessa. Samoin kellosta on apua, kun edessä on jokin kaoottinen kokonaisuus, johon on vaikea tarttua. Jaan työn pieniin osiin ja kellotan jokaiselle oman ajan.

Joku tietysti ihmettelee, miksen yksinkertaisesti vain katso aikaa tietokoneen kellosta. Se ei ole sama asia. Tikittävä ja pärisevä laite kannustaa ihan eri tavoin.

Listat. Ahdistun, kun päivän aikana on paljon muistettavia asioita. Listat rauhoittavat hermot. Turha pitää muistettavia asioita omaa prosessoritehoa syömässä, kun ne voi ulkoistaa esimerkiksi lapulle. Hyvin listattu on puoliksi tehty.

Taulukko. En tiedä, käykö niin kaikille kirjailijoille, mutta minulle tulee aina romaania tehdessä vaihe, jonka koen ikävystyttäväksi. Se osuu kohdalle joskus puolenvälin jälkeen, kun tiedän jo aika hyvin, miten tarina etenee loppuun asti. Alussa uusi romaani on aina seikkailu minullekin, mutta siinä vaiheessa, kun homma on “vain” kirjoittamista enkä enää koe suuria ahaa-elämyksiä, tylsistyn. Romaania pitäisi kuitenkin jaksaa kirjoittaa kuukausien ajan. Tässä vaiheessa teen taulukon, jossa näkyy jokaiselle päivälle suunniteltu liuskatavoite. Virkamiehen asenteella loppuun saakka! Olen tehnyt näin kaikkien kirjojeni kanssa, ja taulukot ovat yhä tallella työhuoneen seinälle teipattuna. Taulukko kannustaa: edistymistä on helppo seurata ja urakka tuntuu inhimillisen mittaiselta.

Metsä. Kun työ ei suju, on turhaa istua koneen ääressä tuskailemassa. Metsässä kävely koiran kanssa on minulle tärkeä aivojen tuuletuskonsti. Usein tekstin ongelmatkin ratkeavat metsässä.

Pakkoloma. Vapaalta kirjoittajalta työt eivät lopu koskaan. Joskus on välttämätöntä pakottaa itsensä lomalle. Tämän olen oppinut vasta ihan viime aikoina. Kalenteriin voi merkitä vapaapäivän, ja se on myös pakko pitää. Lomailun ei tarvitse tarkoittaa aurinkorantoja tai laiskottelua: tärkeintä on, etten tee töitä. Kaikkein paras lomailukeino on lähteminen pois. Paikanvaihto tekee ainakin minun aivoilleni todella hyvää. Jo viikonloppu toisessa kaupungissa auttaa.

En tiedä, joutuvatko kaikki free-työtä tekevät pakottamaan itsensä lomalle. Minun historiassani lomailua vaikeuttaa se, että rupesin kirjoittamaan äitiysloman aikana. Silloin päähäni iskostui ajatus, että aina kun on vapaa viisiminuuttinen, käytän sen kirjoittamiseen. Vaikka lapseni ovat jo melko isoja, asenteesta on ollut vaikea päästä irti. Lopputuloksen kannalta kirjoittamatta oleminen on kuitenkin yhtä tärkeää kuin kirjoittaminen.

Motivaation ja itsevarmuuden säilyttäminen. Kirjoittaja on herkkä olento – tai ainakin minä olen. Olisi helppoa menettää itsevarmuus, ryhtyä kateelliseksi, miettiä vaikkapa vain sitä, kuinka paljon vähemmän kirjani myyvät kuin jonkun muun kirjat tai kuinka helposti joku toinen tuntuu saavan käännössopimuksia tai apurahoja. Olisi helppoa rypeä huonoudessa.

Vaikka ajatus tuntuisi kuin naiivilta tai pateettiselta, kirjoittamismotivaatio on pakko pitää puhtaana kaikesta kuonasta: rahanhimosta, kateudesta, menestymisen- tai näyttämisenhalusta. Muuten kirjoittajalle käy huonosti. Tämä ei tarkoita, etteikö tekemisiään voisi suunnitella esimerkiksi taloudellisesti kannattaviksi. Mutta kirjoittamisen ydin täytyy olla vapaata kaikista ulkopuolisista mittareista ja pakotteista. Täytyy haluta nimenomaan kirjoittaa. Jos kirjoittajan pää ei pysy kunnossa, kirjoittamisesta ei tule mitään.

Deadlinet. “Hädässä hyvä tulee, paniikissa paras” on pitkään ollut mottoni. Kun sisäinen pakotus ei riitä, jonkun muun asettama deadline toimii. Viimeksi hyödyin tästä, kun en osannut valita kahden romaaniprojektin väliltä. Erään lounaspalaverin tuloksena minulle sekä kerrottiin, kumpi kannattaisi tehdä ensin, että annettiin kirjoittamiselle deadline. Taakka putosi harteiltani ja kirjoittaminen tuntui pitkästä aikaa helpolta.

Liika vapautta on vaikea hallita. Vapaus on pakko kahlita, paloitella osiksi ja käyttää palanen kerrallaan.


29 kommenttia

Kahden kastin kirjailijat ja hukatut mahdollisuudet

Tiina

Tiina

Aamun Helsingin Sanomissa oli suomalaista kirjabisnestä käsittelevä, Antti Majanderin kirjoittama essee. Se sisälsi paljon totuuksia ja oli kaikessa raadollisuudessaan suorastaan ihailtava.

Kirjojen myynti laskee himpun verran joka vuosi. Satoja tuhansia myyvien bestsellerien aika on ohi: tilastoista näkee, että kaikkein myyydyimpiä kirjoja myydään aina vain vähemmän.

Uutinen voisi olla hyväkin, jos se tarkoittaisi, että myynti jakaantuisi aiempaa tasaisemmin kirjojen kesken. Näin asia ei kuitenkaan ole. Käytännössä bestsellerien laskeva myynti merkitsee, että kustantamoille jää aiempaa vähemmän rahaa kustantaa muita kuin kelvollisesti myyviä kirjoja.

Osuvimmillaan Majanderin lauantaiessee on kuvaillessaan kirjailijoiden jakoa kahteen kastiin: “jonkin verran on niitä, jotka kuka tahansa kustantaja nappaisi mieluusti listoilleen, sekä isompi joukko niitä, joita siedetään vaivoin”.

Asetelman tunnistaa jokainen kirjailija. Jos joku ei tunnista, hän kuuluu ensimmäiseen ryhmään ja on vastuuttoman huono havainnoimaan kollegoidensa tilannetta.

Kirjailijan on vaikea välttää katkeruutta, jos “omasta” kustamosta vastataan sähköposteihin kovin hitaasti, julkaisupäätökset venyvät, kirjojen välillä ei pidetä mitään yhteyttä, kirjaa ei mainosteta lainkaan eikä kirjailijalle järjesty messuesiintymisiä tai kirjakauppaesittelyitä.

Samaan aikaan kirjailija ei voi olla huomaamatta, kuinka saman kustantamon toista kirjailijaa kohdellaan aivan eri tavalla: puolivalmis käsikirjoitus revitään käsistä, kirjalle varataan kustannusohjelmasta paikka ennen kuin siitä on kirjoitettu riviäkään, sellaisina vuosina kun kirjaa ei ole tulossa, kirjailijalta pyydellään vaikkapa lastenkirjaa tai kirjoituskokoelmaa, yhteyttä pidetään ja lounaita tarjotaan, keikkoja järjestetään kalenteri täyteen, kirjoille järjestetään agentti ulkomaanmyyntiä varten, valokuvausta varten kirjailija viedään kampaajalle ja maskeeraukseen – ja niitä kuvia otetaankin usein ja paljon.

Mieleen tulee kaikenlaisia johtopäätöksiä.

Näkyvyyttä saavan kirjailijan takana on muitakin kuin kustantamo: häneen satsaavat rahallisesti myös kirjakaupat. Nekin järjestävät yleisötilaisuuksia ja kampanjoita, joissa kirjoja mainostetaan vaikkapa ulkomaanmatkan arvonnalla. Rivikirjailija ei voi kuin hämmästellä.

Miten kirjailijan pitäisi suhtautua tähän kaikkeen?

Kaikilla kirjoilla ei tietysti olekaan suurta kaupallista potentiaalia. Kaikki kirjailijat eivät halua suurta henkilökohtaista näkyvyyttä. Kirjajulkisuus on ehdottomasti henkilöitymässä: kuulin, että jopa Ylen kirjallisuusohjelmien tekijöille on luotu aiempaa enemmän paineita käsitellä kirjoja tekijän persoonan kautta.

Väitän, että kustantamot hukkaavat suuren määrän kaupallista potentiaalia sillä, että osa kirjoista jää ilman kunnon panostusta. Asiahan ei mene niin, että julkisuutta saisivat poikkeuksellisen hyvät kirjat: julkaisulistoilta löytyy paljon aivan yhtä hyviä kirjoja, joita ei syystä tai toisesta nosteta esiin. Tai toisinpäin sanottuna: eivät paljon näkyvyyttä saavat kirjat aina niin kovin loistavia ole. Näkyvyydessä ja myynnissä on kyse paljon muustakin kuin kaunokirjallisesta onnistumisesta.

Syytän asiasta kustantamoiden henkilökunnan aikapulaa sekä eräänlaista mielikuvituksettomuutta. Omiin kirjailijoihin ei tutustuta kunnolla, heidän profiiliaan ei mietitä, heidän mahdollisuuksiaan ei käydä kunnolla läpi. Kustantamon markkinoinnista ja tiedotuksesta vastaavat henkilöt eivät osaa hyödyntää heidän ominaisuuksiaan.

Ehkä tämä piilevä potentiaali tulee jollain tapaa havainnollistettua Finlandia-palkinnon kohdalla: palkinto nostaa toisinaan esiin kirjoja, jotka normaalisti olisivat jääneet ilman suurta näkyvyyttä ja myyneet huonosti. Palkinnon tuoma myynti osoittaa, että kaupallista potentiaalia riittää kirjavalikoimassa. Pitäisi vain olla muitakin keinoja nostaa se esiin kuin yksittäinen palkinto.

Antti Majander kirjoittaa: “Kustantaja unelmoi siitä, että hän löytäisi suomalaisen prosaistin, joka julkaisee luettavan ja korkeatasoisen romaanin joka toinen vuosi. Lisäksi hän toivoo listalleen uskottavaa dekkaristia, joka julkaisisi joka vuosi. Työn iloa tuottaa, kun kustantaja näkee, miten nuoresta runoilijasta kehittyy taitava prosaisti, joka julkaisee säännöllisesti, ottaa osaa julkiseen keskusteluun ja löytää aiheikseen kiintoisia uusia näkemyksiä.

Tällaisia kirjailijoita olisi lähes joka kustantamossa, kun heidän mahdollisuutensa vain nähtäisiin. Millä keinoin kirjailija ottaa osaa julkiseen keskusteluun, jos hänellä ei ole mitään kanavaa siihen? Miten kirjailija voi julkaista säännöllisesti, jos käsikirjoitus roikkuu kustantamossa puoli vuotta ilman minkäänlaista vastakaikua?

Kustantamot eivät hoida hommaansa kunnolla kaikkien kirjailijoiden osalta. Jos kirjailijan halutaan vaikuttavan yhteiskunnalliselta keskustelijalta, kustantamon kannattaa markkinoida häntä sellaisena. Enkä tarkoita tällä ison rahan mainostamista, vaan pienempää käytännön pr-työtä, verkostojen hyödyntämistä.

Haluja on ehkä parempaan: “Alan mantra kuuluukin nyt: tehdään vähemmän mutta paremmin. Paremmin tarkoittaa tässä sitä, että julkaistuilla teoksilla olisi edes mahdollisuus tavoittaa yleisö”, kirjoittaa Majander. “Kustantamoissa on notkistuttava tekemään sitä, mitä omakustantajat ovat tehneet koko ajan, jalkautumaan erilaisiin tilaisuuksiin. On tavoitettava pienet erikoisyleisöt, kun suurien massojen koskettaminen käy yhä vaikeammaksi.”

Myös kirjailijat tarvitsevat monenlaista asenteen petraamista. Maailma muuttuu, kirjailijan pitää muuttua mukana. Korkeakirjallisuuden edustajalla ei ole varaa halveksua elämäntaito-oppaiden kirjoittajia, sillä niiden tuotoilla pidetään pystyssä kustantamoita. Viihdenäkyvyyttä ei kannata halveksua: kirjallisuus taistelee elintilasta kaiken muun tuotetun sisällön kanssa.

Jos kustantamon pitää tehdä paremmin, notkistua, jalkautua tilaisuuksiin ja tavoittaa pienet erikoisyleisöt, kirjailijankin täytyy yrittää. Nykyajan kirjailijan pitää olla aktiivinen, suunnitelmallinen ja ennen kaikkea tietoinen mekanismeista.

Se ei ole helppoa, ja joskus se vaatii astumista alas taiteilijuuden korokkeelta.


3 kommenttia

Onko sosiaalinen media kirjailijaa varten?

Tiina

Tiina

Onko sosiaalisesta mediasta hyötyä kirjailijalle?

Kysymykseen on niin monenlaisia näkökulmia, että vastaamiseen voisi käyttää viikon.

On työntekonäkökulma: työtään tekevä kirjailija löytää somen kautta tarvitsemiaan tietoja, saa yhteyden kollegoihin (joita ei välttämättä muuten kovin usein näe) ja kollegoiden neuvoihin ja vertaistukeen. Pää pysyy ainakin minulla terveempänä, kun maailmassa on edes jonkinlainen työyhteisö, johon kuulun. Lisäksi somekanavien kautta tulee työtarjouksia ja esiintymispyyntöjä.

On palautteensaamisnäkökulma: lukijoilta ei ainakaan minulle ole koskaan tullut vanhanaikaista postia ja puhelinsoittojakin on tullut vain muutama – mutta Facebookin, Twitterin ja blogieni kautta olen saanut paljon suoraa palautetta lukijoilta, ulkomaita myöten. Se on arvokasta.

Mutta onko yhteys arvokasta molempiin suuntiin? Saako lukija jotain lisäarvoa siitä, että kirjailija löytyy sosiaalisesta mediasta?

Yritän kuvitella itseni välillä puhtaasti lukijan asemaan. Ja kyllä: minä todella pidän siitä, että muutama lempikirjailijani löytyy esimerkiksi Twitteristä ja Facebookista.

Hyvä esimerkkki on Margaret Atwood, jonka moniulotteista tuotantoa olen aina ihaillut. Hänellä on aktiiviset profiilit ainakin Facebookissa ja Twitterissä. Atwood linkittää someen haastatteluitaan ja tuotantoaan koskevia lehtijuttuja, mutta paljon muutakin: esimerkiksi nyt olympialaisten aikaan hän on ottanut useasti kantaa Venäjän ihmisoikeustilanteen puolesta.

Atwoodista somessa piirtyvä kuva vahvistaa aiempia käsityksiäni: hän on älykäs ja hauska, mutta tarvittaessa tiukka. Hänen arvonsa sopivat omiini. Someaktiivisuus voi siis olla jonkinlaista mielikuvan vahvistamista, imagonrakennusta.

Minua ei kiinnostaisi, jos Atwood syöttäisi nettiin vain kirjojensa mainoksia tai lehtijuttuja ilman minkäänlaista persoonallista saatetta. Arvostan sitä, että Atwoodilla on tekemisessään vastavuoroinen ja henkilökohtainen ote. Somesta etsitään sisältöä, ei mainoksia.

Mutta tuoko sosiaalinen media lisää lukijoita? Löytääkö joku Margaret Atwoodin kirjat, koska törmää hänen twiittauksiinsa ja huomaa kiinnostuvansa kirjailijan ajattelusta? Monella someen lähteneellä kirjailijalla on takaraivossaan toive, että näkyvyys sosiaalisessa mediassa korvaisi puuttuvan tai vähäisen mainonnan ja uupumaan jääneet naistenlehtihaastattelut.

Voi toki olla näin, mutta ehkä sosiaalinen media toimii enemmänkin eräänlaisena sitouttajana: lukija, joka tuntee kirjailijan teoksia jo ennestään, ryhtyy seuraamaan hänen päivityksiään, huomaa uusien kirjojen julkaisun, osallistuu keskusteluun ja ehkä jakaa kirjailijan linkkejä tai päivityksiä edelleen.

Somen avulla lukija muistaa kirjailijan ja puhuu hänestä. Pelkän nimen sijaan kirjailijasta tulee ihminen – mikä ei ehkä kaikkien mielestä ole hyvä asia.

Ja voihan kaikessa keskustelussa käydä niinkin, että kirjailija paljastuu raivostuttavaksi jankkaajaksi tai vähintäänkin mystisyyden viitta rakoilee.

Suomalaisista kirjailijoista Facebookissa on saanut suosiota ainakin Sofi Oksanen. Hänellä on paljon seuraajia, yli 13 000 (Atwoodilla on 98 000). Oksanen on myös melko aktiivinen Twitterissä, mutta siellä hän on ollut sen verran vähän aikaa, ettei seuraajia ole vielä kovin paljon ehtinyt kertyä.

Myös Oksasen some-tyyli miellyttää minua – ja se muistuttaa monipuolisuudessaan ja kantaaottavuudessaan Atwoodia.

Sosiaaliseen mediaan lähteminen ei välttämättä ole kirjailijalle helppoa. Moni on nimenomaan halunnut jättäytyä pois. Kiivas tahti ei miellytä, kirjoittaminen vaatii eristäytymistä jatkuvasta keskustelusta ja mediavirrasta.

Toiset taas ajattelevat, että somessa kirjailija joutuu mainostamaan itseään tavalla, joka ei kirjailijalle sovi. “Miksi?” kysyi eräs kirjailijakollega, kun perustin oman FB-kirjailijasivuni pari vuotta sitten. Hänen mielestään sellaisten perustaminen ei ole kirjailijan hommaa.

Niin, miksi sitten? Ehkä kirjailijan kannattaa miettiä ennen kaikkea omaa viihtymistään ja tekemisen mielekkyyttä. Minä viihdyn somessa, mutta kaikki eivät.

Kirjailijuuden muoto kannattaa kunkin rakentaa itselleen parhaiten sopivaksi.


5 kommenttia

Kun teksti jumittaa, muutos auttaa

Tiina

Tiina

Mikä eteen kun kirjoittaminen ei suju? Niitä hetkiä on paljon, hieman erityyppisiä, eri syistä johtuvia ja erilaisten tekstien parissa vietettyjä. Jonkinlaisia niksejä olen toki kehittänyt, vaikka joskus auttaakin vain aika. Kirjoittajan tärkein työväline on pää, ja omaa päätään pitäisi oppia hallitsemaan.

Varsinaisesti valkoisen paperin tai tyhjän näytön kammosta en välttämättä enää juurikaan kärsi. Kun aloitin määrätietoisen kirjoittamisen vuonna 2003, ongelmana oli, mistä kirjoittaisin. Olin päättänyt kirjoittaa paljon lyhyehköjä novelleja, ja lukemattomat kerrat istuin tuijottamassa tyhjää näyttöä ja odomassa, että suuri idea saapuisi jostain.

Nykyään minulla on valtavasti asioita, joista haluaisin kirjoittaa, ja monta keskeneräistä käsikirjoitusta ja novellinalkua jatkettavana (puhumattakaan kaikista kolumneista ja blogauksista). Kirjoittaminen takkuaa useimmiten nimenomaan keskeneräisen tekstin kanssa.

Yleensä kirjoittamisongelmiin auttaa jonkinlainen muutos. Pienimmillään se voi olla siirtyminen keittiön pöydän äärestä (jossa yleensä kirjoitan) vaikkapa lastenhuoneeseen. Lastenhuoneen kirjoituspöydän ääressä tuskailin esimerkiksi Laukaisun hankalan kertojan kanssa, josta kerroin edellisessä blogauksessani.

Kirjoitan mielelläni myös kahviloissa ja muilla julkisilla paikoilla. Pidän pienestä hälinästä ympärilläni, en tarvitse täyttä hiljaisuutta. Kaiken mahdollisen häiriön poistaminen vain huonontaisi kirjoittamistani.

Yksi parhaista kirjoituspaikoista on juna: hieman hälinää, pakko istua paikallaan, kahvia, maisema, jota voi keskittyä katselemaan ajattelutaukojen aikana.

Kirjoitan mielellään myös kesämökillä ja hotelleissa. Joskus olen viikonlopuksi lainannut sukulaisen asuntoa, kun on ollut kiire saada teksti valmiiksi. Kirjoittaisin todella mieluusti ulkomailla, mutta toistaiseksi pitkät residenssijaksot eivät ole olleet mahdollisia. Tulevaisuudessa aion turvautua niihinkin. Ehkä kaikkein suurin unelmani olisi kirjoittaa laivassa, joka kiertelisi  esimerkiksi Välimerta ympäri. Haaveita täytyy olla.

Muunkinlaiset muutokset auttavat kirjoittamisessa. Vuosia sitten, kun kirjoitin novelleja kokoelmaani En tunne sinua vierelläni, aloin loppuvaiheessa hermostua, kun halusin saada aikaan hieman erilaisia novelleja kuin aiemmin, mutta kirjoittaminen ei sujunut. Yhden novellin kirjoitin alasti, pimeässä ja Bachia kuunnellen. Ajatus oli, että minun pitäisi tuntea fyysisesti jotain erilaista kuin normaalisti kirjoittaessani. Valmiiksi tuli.

Joskus vaadittava muutos tarkoittaa tekstin vaihtamista. Itselläni on tällä hetkellä tekeillä kaksi romaania, ja suunnittelin, että kirjoitan toisesta ensimmäisen version valmiiksi ennen kuin yritän saada vasta alkuvaiheissa olevan kunnolla vauhtiin. Viikkojen jumittamisen jälkeen päätin vaihtaa käsikirjoitusta ja jättää puolessa välissä olevan hautumaan. Nyt sujuu taas: olen innoissani uudesta tekstistä, jota ehdinkin hahmotella ja suunnitella pitkään.


6 kommenttia

Kaksi päivää Laukaisuun

Tiina

Tiina

Tällä viikolla, virallisesti torstaina, ilmestyy Laukaisu. Se on kaikkiaan viides kirjani ja kolmas romaanini.

Laukaisu on minulle monella tapaa uudenlainen kirja. Ensinnäkin se on täysin realistinen (siinä määrin kuin yksikään kaunokirja sellainen oikeastaan on). Aiemmat kirjani ovat olleet jonkinlaista surrealismia, maagista realismia tai uuskummaa. Lajityypin valinta ei ollut mitenkään tarkoituksellista: jokainen tarina saa mukaansa juuri tarvitsemansa elementit, ja tähän tarinaan fantastiset elementit eivät kuuluneet.

Toisaalta kirja syntyi poikkeuksellisen intensiivisesti. Olin pitkään pyöritellyt sen aihetta päässäni, mutta itse tarina ei loksahtanut kohdalleen. Joskus loka-marraskuun vaihteessa 2012 se loksahti ja tuntui itsestäänselvyydeltä. Ymmärsin henkilöt ja tapahtumat.

Seuraavaksi minun piti löytää tarinalle sopiva kerrontatapa. Kerronnallinen ratkaisu on itselleni aina erittäin tärkeä: elättelen ajatusta, että tosiasiassa jokaisella tarinalla on kertoja ja jokaisella kertojalla syynsä kertoa tarina juuri tietyllä tavalla. Kertoja, kertomisen tapa, juoni ja aihe lomittuvat toisiinsa niin tiiviisti, että vääränlaiset valinnat yhden kohdalla sotkevat kokonaisuuden.

Kertojan kanssa jouduin tuskastelemaan jonkin aikaa. Sitten eräänä marraskuisena päivänä vaihdoin kerrontaa ja kertojaa kaikkiaan neljä kertaa. Jokaisella kerralla lähdin kirjoittamaan tarinaa alusta (silloin liuskoja oli kasassa ehkä parikymmentä). Olin niin turhautunut, että harkitsin läppärin heittämistä ikkunasta.

Iltaan mennessä asia kuitenkin loksahti kohdalleen, ja siitä eteenpäin minulla kesti suunnilleen kaksi viikkoa kirjoittaa romaanin ensimmäinen versio valmiiksi.

Nopeutta ei kannata pelästyä: Laukaisu on pienoisromaani. Ja sen kahden viikon kirjoitusrupeaman vastapainoksi kirjan editoimiseen olikin aikaa lähes vuosi – ja ideoimiseen ennen kirjoittamista kuukausia. Tai koko elämä.

Nopeus ei tietenkään ole millään lailla tavoiteltavaa kirjan kirjoittamisessa. Pikemminkin se on pikkaisen hävettävää, antaa tunteen hutiloinnista. Siinäkin menin tarinan ehdoilla: tarinasta ei saanut päästää irti. Tarina vaati sukeltamisen, sen, että pidätän henkeä, kun kirjoitan.

Joka tapauksessa en ole ennen kirjoittanut romaania näin yhtäjaksoisesti ja intensiivisesti. Parhaimmillaan kirjoitin muistaakseni 12 liuskaa päivässä, ja se on minulle varsin paljon. Sellaisen päivän jälkeen ei aivoissa ole montaa ajatusta jäljellä.

Laukaisulla on synkkä aihe: se kertoo perhesurmista, murhenäytelmistä, joissa vanhempi tappaa omat lapsensa ja siinä sivussa puolisonsa ja itsensä. Mietin pitkään, voinko kirjoittaa niin synkästä ja rajusta aiheesta. Toisaalta ajattelin asiaa haasteena: kuinka kirjoittaa perhesurmista siten, että lopputulos on nimenomaan kaunokirjallisesti antoisa, ja toisaalta niin, ettei kirja sorru aiheen itsestäänselvän hirvittävyyden alleviivaamiseen. En tietenkään tiedä, onnistuinko.

Laukaisu on juuri tullut painosta; äsken sain käteen ensimmäisen oman kappaleeni. Olen tyytyväinen ja huojentunut. Kirjan kirjoittaminen ei koskaan ole helppoa, eikä käsikirjoituksen tie ensimmäisestä versiosta painetuksi kirjaksi ole koskaan itsestäänselvyys.

Laukaisu

Laukaisu


2 kommenttia

Yksi ja sama tarina, tekstistä toiseen tihkuvat aiheet

Tiina

Tiina

Niin kuin valtaosa muistakin kirjoittamisella elävistä ihmisistä, kirjoitan hyvin monenlaisia juttuja. Kaunokirjojen lisäksi olen kirjoittanut ainakin tietokirjallisuutta, kirja-arvosteluja, lehtiartikkeleita sekä tilausnovelleja lehtiin. Tällä hetkellä pidän vakituisesti tiedeaiheista blogia sekä kirjoitan kolumneja. Tekeillä on tietokirja, ja tietokoneen muistissa on kesken kaikkiaan kolme kaunokirjaa. Näistä yksi on puolivälissä, yhdestä olen hahmotellut (moneen kertaan) aloitusta ja kolmannesta olen kirjoittanut palasia sieltä täältä. Aikajänne näin monen projektin valmistumiseen on toki vuosien mittainen.

Minua ärsyttää se, kuinka paljon pyörin kirjoittamisessani samojen aiheiden ympärillä. Sinänsä ärsytys on merkityksetöntä. En kykene muuttamaan asiaa. Jotkut aiheet vain sytyttävät, ja on turha yrittää kirjoittaa kokonaista romaania aiheesta, joka ei innosta.

Oman ajatusvaraston penkominen ja analysointi on suurelta osin turhaa, mutta silti on välillä kiehtovaa miettiä, mistä vakioaiheet tulevat. Minä kirjoitan kerta toisena jälkeen esimerkiksi keinotekoisista ihmisistä: roboteista, kyborgeista, sen sellaisista.

Borg

Borg

Ihmeellinen aihe. Keinotekoiset ihmiset ovat tunkeutuneet novelleihin, kahteenkin tekeillä olevaan romaaniin, kaikuja niistä on vanhemmissakin romaaneissa, tietotekstiäkin olen niistä sommitellut – niin blogin kuin tietokirjasuunnitelman muodossa. Ties vaikka kiinnostukseni johtuisi lapsuudessa vaikutuksen tehneistä Star Trekin Data-androidista ja Borg-kyborgeista. En ole varma.

Muita vakioaiheitani ovat muun muassa menneisyydessä kuolleet naiset, sota, erityisesti lasten kohtalo sodassa, koirat, isot koneet, linnut, hyönteiset, muodonmuutokset.

Aiheet vuotavat tekstistä toiseen. Vuoden 2010 ajan kirjoitin koira-aiheista tietokirjaa ja perehdyin koiran evoluution ja biologian lisäksi koiraan liittyvään mytologiaan. Koira tihkui tietokirjasta muihin projekteihin: Hukkajoki-romaanissani (2012) koira on eräänlainen psykopompos, sielun opas maanpäällisen ja tuonpuoleisen elämän välillä. Valhe ja viettelys -antologiaan (2011) pyynnöstä kirjoitettu novelli muodostui tarinaksi Perro Negrosta, sähkölinjoja pitkin liikkuvasta hirviökoirasta. Koira- ja susiaiheista kirjoitin myös lukuisia tiedeblogauksia. Viime vuonna olin mukana ihmissusista kertovassa novelliantogiassa – idea novelliin löytyi tietenkin koiramyyteistä.

Samojen aiheiden pyöriminen mielessä on kuitenkin toissijaista sen kanssa, että pelkään kirjoittavani aina uudestaan samaa tarinaa. Tarinassa on kyse aiheita suuremmasta asiasta. Entä jos en osaa kirjoittaa kuin yhdenlaisen tarinan?

Kuvailin pari viikkoa sitten luottolukijalleni puolivälissä olevaa romaanikäsikirjoitustani. Ensin varoittelin, että tarkoitukseni oli kirjoittaa aika erilaista kuin aiemmin. Sitten kerroin juonesta ja henkilöistä, tunnelmasta, ehkä teemoistakin. “Niin”, lukija totesi viisaasti. “Millä tavoin tämä eroaa aiemmista kirjoistasi?”

Eipä juuri millään, jouduin myöntämään.

Tarinoistaan ja aiheistaan ei pääse eroon, ei ainakaan kirjoittamalla. Täytyy vain yrittää kirjoittaa ne joka kerta aiempaa paremmin ja kunnianhimoisemmin.


3 kommenttia

Odotuksiin en vastaa

Tiina

Tiina

Eräs varsin vaikea asia kirjojen kirjoittamisessa on vastaamattomuus odotuksiin. Ainakin minulle. Monet muut kirjailijat ovat varmasti parempia asiassa. Lisäksi kyvyssä olla vastaamatta odotuksiin on ajallista heittelyä. Joskus se on helppoa, joskus vaikeaa.

Odotuksiin vastaamattomuudella tarkoitan siis sitä, että kirjailijan tekemiset eivät saisi ohjautua ulkoapäin. Maailma on täynnä ohjeita, hyväntahtoisia neuvoja, kritiikkejä, moitteita, vinkkejä, toiveita, kaikenlaisia vaikutteita. Niistä ei saa välittää.

Kirjoitusmotivaation ja varmuuden siitä, mitä kirjoittaa, pitää olla sisäsyntyisiä asioita. Kirjailijan pitää olla narsistinen olento, joka kirjoittaa ennen kaikkea itselleen ja omista syistään, muita kuuntelematta.

Ehkä muotoilen asian turhan provosoivasti, mutta suunnilleen näin ajattelen. Tokihan esimerkiksi kirjan editointiprosessissa nimenomaan kuunnellaan muitakin ja ajatellaan kirjaa lukijan kannalta. Yritän siksi rajata ajatukseni koskemaan kirjan synnyn ensihetkiä: aihevalintaa, muotoa, ensimmäisen version työstämistä.

Itse olen ainakin turhan herkkä odotuksille ja vaikutteille. Pohjalla on varmaankin halu miellyttää – tai joskus halu näyttää. Muistan, että opiskeluaikoina törmäsin lehdessä uutiseen, jossa kritisoitiin naisia siitä, etteivät he hakeudu johtotehtäviin. Päätin, että minä ainakin olen kiltti ja hakeudun johtotehtäviin. Ala-asteen luokanvalvoja taas sanoi, etteivät naiset voi ryhtyä lentäjiksi. Päätin ryhtyä lentäjäksi. Laiskuus on pelastanut monelta ryhtymiseltä.

Kirjoittamisen parissa ryhtyminen on valitettavasti helpompaa. Kun kriitikko sanoo “Raevaaran tapa kuvata ihmisen sisäistä maailmaa on tarkasti oivaltava. On hieno lukea tekstiä, joka malttaa viipyä mielentiloissa ja sävyissä”, ajattelen helposti, että jatkossakin ihmisen sisäisen maailman kuvaaminen pitää olla suuressa roolissa kirjoissani.

Tai jos kriitikko kirjoittaa “hän on terävimmillään luontokuvaajana”, päädyn ajatukseen, että luontokuvailu on vahvuuteni, joka kannattaa säilyttää. Mutta kun arvostelussa sanotaan, että “tuloksena on kirja, josta voi olla vähän vaikea saada otetta”, päätän kirjoittaa selvemmin ja yksinkertaisempia kirjoja.

Kritiikkien välttely ei toimi lääkkeenä, sillä maailma on täynnä odotuksia. Ystäväni mies sanoi, että minun pitäisi kirjoittaa myyvempiä kirjoja. Kirjailijakollegoiden facebook-keskustelussa taas päädytään lopputulokseen, että yritys kirjoittaa nimenomaan myyvä kirja päätyy takuuvarmasti huonoon lopputulokseen. Ystävä kehottaa kirjoittamaan sodasta – sota tuntuu kiinnostavan suomalaisia. Toisaalta naispuolisesta robotista kertova novellini jaksaa kiinnostaa vuodesta toiseen, ja ehkä minun pitäisikin kirjoittaa kokonainen romaani aiheesta. Novellikokoelmani sai kaikkiaan parempaa vastakaikua kuin romaanini: olisi siis aika palata novelleihin. Toisia lukijoita fantasiaelementit tuntuvat pelottavan, ehkä siis luovun niistä kokonaan.

Odotuksiin vastaaminen on loputon suo, mahdottomuus, paradoksi. Luonto- ja ihmiskuvaukseen painottuva selväjuoninen ja realistinen, myyvä mutta epäkaupalliseksi tarkoitettu sotanovellikokoelmani, jonka pääosassa on naisrobotti, ei tule koskaan toteutumaan.

Pään täytyy pysyä kylmänä. Kirjan täytyy syntyä hiljalleen ja neitseellisesti. Ulkomaailman sanelemat motiivit ovat vääriä motiiveja, koska niistä syntyvät kirjat ovat kammottavia kimairoita, joita kirjailija ei myöhemmin edes tunnista omikseen.

Eniten pelkään kuitenkin sitä, etten tunnista omia motiivejani. Entä jos jokin omaksi halukseni luulemani tunne onkin tosiasiassa vastaamista muiden odotuksiin? Seuraavassa kirjassani (tammikuussa ilmestyvässä Laukaisussa) ei esimerkiksi ole yhtäkään fantasiaelementtiä. Entä jos olen vahingossa vastannut odotuksiin? Joudun puolustelemaan tekoani itselleni: Tarinaan sellaiset eivät kuuluneet. Kirjoitin tarinan ehdoilla. Jokainen tarina on omanlaisensa.

Ei auta kuin pysyä lujana. Ja lohduttautua sillä, että kirjoittamisen hektisimmän vaiheen aikana minua ei kiinnosta pätkääkään, mitä muut ajattelevat tekemisistäni.


1 kommentti

Kymmenen sääntöä kirjailija Raevaaralle

Tiina

Tiina

Netissä tulee usein törmättyä kuuluisien kirjailijoiden antamiin kymmenen kohdan kirjoitusohjeisiin. Osa on aitoja, osa varmaankaan ei. Joskus ohjeet ovat kuin mistä tahansa tusinakirjoitusoppaasta, toisinaan niissä on persoonallisempiakin näkökulmia mukana.

Olen pitkään ajatellut koota omat ohjeeni. En usko, että muiden kannattaa totella niitä. Tässä ne kuitenkin ovat:

1. Älä kirjoita kirjailijoista.

2. Älä kirjoita allegorioita. Allegorian luo vasta lukija.

3. Kirjoita kunnianhimoisesti. Haasta itsesi jatkuvasti. Tartu vaikeisiin aiheisiin, joista kirjoittaminen onnistuneesti tuntuu mahdottomalta. Älä tyydy keskinkertaisiin ja tavallisiin ratkaisuihin. Vaadi aina itseltäsi enemmän. Luo kerroksellista proosaa, joka houkuttelee tulkitsemaan. Vältä tulkitsemasta.

4. Mieti, kuka tarinan kertoo. Tarinalla on aina kertoja sekä syy, miksi se kerrotaan. Kertoja sekä hänen syynsä heijastuvat kaikkialle tekstiin: millaista kieltä käytetään, mitä kerrotaan ja mikä jätetään kertomatta. Lukija ei ehkä koskaan saa kertojaa selville.

5. Liioittele. Lukijalle kaikki on laimeampaa.

6. Pidä henkilösi aktiivisina. Pidä heidät liikkeessä. Pane heidät valitsemaan, toimimaan ja tuntemaan. Pane heidät muuttamaan ympäristöään.

7. Ymmärrä, että osa tekstistä on vain rakennustelinettä. Se pitää purkaa ennen kuin kirja on valmis.

8. Älä ole yhteiskunnallinen. Yhteiskunnallisuus voi syntyä tarinan ja henkilöiden myötä, mutta älä koskaan kirjoita yhteiskunnallisuus edellä.

9. Jos jumitut, ota lähin kirja ja varasta siitä satunnainen lause tekstiisi.

10. Syö hyvin.

 


4 kommenttia

Oodi kustannustoimittajille

Tiina

Tiina

Päätin kirjoittaa hyvin tärkeistä ihmisistä: kustannustoimittajista.

Kustannustoimittajat ovat ammattiryhmä, joka on suurelle yleisölle täysin näkymätön. Kaikki eivät edes tiedä heidän olemassaolostaan.  Kirjailijalle kustannustoimittaja voi olla – liioittelematta – elämän tärkeimpiä ihmisiä.

Niille, jotka eivät ole asiasta kuulleetkaan: Kustannustoimittaja on kustantamossa se henkilö, jonka kanssa kirjailija kirjaansa tekee. Tämä voi tietenkin kuulostaa pelottavalta. Oikeastiko kirjailija “tekee” kirjaansa jonkun “kanssa”? Eikö kirjailija kirjoitakaan kirjojaan ihan itse?

Kustannustoimittaja eli minun kielenkäytössäni “kustis” on eräänlainen työnohjaaja. Hän kyselee tekstin edistymisestä, pysyy kärryillä siitä, mitä kirjailija on puuhastelemassa, antaa ensin yleisempää ja lopulta varsin yksityiskohtaistakin palautetta, pyytää korjaamaan ja miettimään, auttaa pohtimaan ongelmakohtia, oikolukee, ja yleensä vielä koordinoi esimerkiksi kirjan taittoa ja kansitaiteilijan työtä.

Kaikkien näiden tehtävien lisäksi oma kustikseni on ainakin soittanut minulle lohdutuspuheluita huonojen kritiikkien jälkeen, onnitellut hyvistä, ilmoittanut palkintoehdokkuuksista (jotka yleensä ilmoitetaan kustantamoon, ei suoraan kirjailijalle), muistuttanut messuaikatauluista, haastatellut minua eri tapahtumissa, myynyt kirjojani muun muassa kirjastokeikoilla ja  huolehtinut syömisistäni messupäivien aikana. Hän on kuunnellut elämäni surut ja ilot. Kirjan syntymisessä kestää parisen vuotta, ja siinä ajassa oikeassakin elämässä ehtii tapahtua vaikka mitä.

En oikein tiedä, kuinka aloittelevia kustannustoimittajia koulitaan toimimaan kirjailijoiden kanssa. Alalla olisi käyttöä muillakin kuin kirjallisuudenopinnoilla. En usko, että yksikään kustannustoimittaja pitää työtään yksitoikkoisena.

On ehkä vanhanaikaista tai turhan taiteilijaromanttista esittää kirjailija hahmona, joka ei kykene itse huolehtimaan asioistaan, tai kustannustoimittaja henkilönä, jota ilman kirjailija olisi oikeustoimikelvoton. Tai ei ainakaan muodikasta.

Nykyajan ammattimaisuutta ja tehokkuutta korostavassa kustannusmaailmassa kirjailijan ja kustannustoimittajan suhteet voivat sitä paitsi jäädä kovin lyhyiksi, vain kirjan tai novellin mittaisiksi. Väkeä vähennetään kustannustaloista, firmoja ostetaan ja yhdistellään.

Tiedän myös, että moni kirjailija nimenomaan haluaa pitää suhteen asiallisen ammatillisena. Ei kirjan toimittajaan ole syytä kiintyä tai hänen kanssaan puhua mistään muusta kuin pilkuista ja muutaman turhan kohtauksen poistamisesta.

Itse olen hieman huono tuollaisessa. Ensinnäkin suhtaudun kirjan editoimiseen monenlaisilla tunteilla. Alkuun minua nolottaa ja hävettää, ja ensimmäisen version näyttäminen kustannustoimittajalle on joka kerta äärimmäisen vaikeaa. Pyytelen anteeksi, selittelen ja nolostelen. Kun toimittaja kertoo ensivaikutelmansa, varmuuteni kasvaa. Hän on tunnistanut, mihin pyrin. Tarinan hahmo alkaa vahvistua. Alan itse uskoa siihen.

Lopulta, kaikkien editointikuukausien jälkeen, olen niin kyllästynyt koko tekeleeseen, etten jaksaisi enää vaivautua yhdenkään huonon virkkeen tähden.

Kirjan tekemiseen liittyvät tunteet olisi vaikea käydä läpi ammatillisen etäiseksi jäävän henkilön kanssa. Editointi on intiimiä.

Jokainen kirjailija, kustannustoimittaja sekä kirjailija-kustannustoimittaja-pari on tietenkin erilainen. Jokaisella on omat toimintatapansa, omat vahvuutensa, omat kipupisteensä.

Itse olen ollut usein hämmentynyt kustannustoimittajan osaamisen äärellä. Nopeasti syntynyt ymmärrys tekstin ideasta ja syvimmästä olemuksesta kertoo ammattitaidosta. En tiedä, onko sen takana koulutus, kokemus vai luontainen lahjakkuus. Varmaan kaikilla on roolinsa.

Olen tehnyt omat kaunokirjani käytännössä yhden kustannustoimittajan kanssa, mutta tietokirja- ja antologiaprojektien parissa tutuksi on tullut muitakin.

Yhteistyön aloittaminen uuden kustannustoimittajan kanssa on aina pelottavaa ja jännittävää. Mitä se ajattelee minusta? Ymmärtääkö se mitä tarkoitan? Entä jos se pitää minua hulluna?

Kirjallisuusmaailma ilman kustannustoimittajia olisi kirjailijalle kylmä ja yksinäinen paikka.


4 kommenttia

Näin kirjoitan romaanin

Tiina

Tiina

Kirjoitan parhaillaan romaania. Juuri nyt se on sivulla 76. Minulla ei ole epäilystäkään, ettenkö saisi sitä loppuun. Laadusta en tässä vaiheessa mene takuuseen, mutta tiedän, että saan sen kirjoitettua. Sitä nopeammin, mitä enemmän aikaa minulla on käytettävissä. Olen kirjoittanut aiemmin loppuun saakka kolme romaania (näistä yksi julkaistaan vasta ensi vuoden puolella) ja yhden tietokirjan. Tiedän, että selviän romaaninmittaisesta projektista.

Aina asia ei ole ollut näin. Silloin kun vasta harjoittelin kirjoittamista, juuri pitkäjänteisyys oli vaikeaa.

En edelleenkään ole “valmis” kirjoittaja, en tietenkään, ja kirjoittaminenhan on aina harjoittelua ja opettelua. Mutta alun perin nimenomaan kirjoittaminen sinänsä oli hankalaa: piti istua pitkään paikallaan, keskittyä, keksiä mistä kirjoittaa. Piti rakentaa teksti pala palalta: Sanoisiko joku jotain? Pitäisikö nyt kuvailla ympäristöä?

Noilta ajoilta minulla on tallella useampia romaaninalkuja, lyhimmillään sivun mittaisia. Silloin tuntui utopistiselta, että joskus kykenisin kirjoittamaan edes satasivuisen kokonaisuuden valmiiksi.

Nykyään minulta ei puutu rutiinia eikä aiheita. “Mistä kirjoittaisin” ei ole ollut ongelma vuosikausiin. Kirjanaihioita on mielessä liikaakin. Istuminen koneen ääressä ei ole hankalaa. Kirjoittaminen ei ole samanlaista masokismia mitä se alussa oli.

Mikä romaaninkirjoittamisessa kiehtoo? Olen kirjoittanut paljon myös novelleja, yhden kokoelmankin. Romaanin ja novellin eroja on hauska vertailla. Novelli nostetaan joskus eräänlaiseksi proosan kuninkuuslajiksi, helmeksi, jossa jokaisen sanan pitää olla kohdallaan.

Silti pidän romaania paljon vaikeampana toteutettavana. Suurin syy on juuri pituus. Työn määrä on toki asia sinänsä, mutta minulle sitäkin suurempi on ongelma on ollut, etten kykene “näkemään” romaanin tarinaa edessäni yhdellä silmäyksellä. (Joudun kirjoittamaan tästä hieman typerin vertauskuvin.)

Kun saan novellin ensimmäisen version valmiiksi, voin arvioida tarinan ominaisuuksia – jännitettä, tarinan kaarta, tunnelmaa – paljon helpommin kuin romaanin kohdalla. Romaani ei mahdu kerralla kirjailijakatseeni alle. Romaanikäsikirjoitusten kohdalla joudun tarkastelemaan kokonaisuutta palasina ja luottamaan enemmän intuitioon kuin novellien kohdalla. Joudun luottamaan enemmän kustannustoimittajaan.

Novellin voi lukea loppuun vartissa. Romaanikäsikirjoituksen lukemiseen menee taukoineen parikin päivää. Kokonaisuus jää hahmottamatta tästäkin syystä.

Romaanien kohdalla minua on viimeisillä editointikierroksilla häirinnyt sekin, etten käytännössä enää edes muista esimerkiksi sitä, onko joku kohtaus edelleen mukana romaanissa vai poistettiinko se pari kierrosta aiemmin.

Yksityiskohtia poistellaan, lisätään, kohtauksien paikkaa vaihdetaan – enkä minä pysy kaikessa mukana. Kaikki kirjoitetut kohdat ovat olemassa ajatuksissani, mutten ole varma, ovatko ne enää käsikirjoituksessa.

Jännitettä kirjoittajan itsensä on mahdotonta arvioida, kun käsikirjoituksesta on menossa seitsemäs versio, lukukertoja takana ties vaikka kuinka monta ja henkilöistä tiedossa kaikki sellainenkin, jota tekstissä ei kerrota.

Ja silti: romaanin kirjoittaminen on mahtavaa. Uppoutuminen on mahtavaa. Novelli on liian lyhyt, siihen ei ehdi uppoutua.

Uppoutumisen myötä romaanin henkilöt siirtyvät elämään jonkinlaiseen rinnakkaistodellisuuteen, joka on osittain päällekkäinen tämän todellisuuden kanssa. Kokemus oli erityisen vahva esikoisromaania kirjoittaessani. Kävin töissä ja hoidin kotia – ja käsikirjoituksen henkilöt olivat kuin haaleita, läpikuultavia hahmoja katseen laitamailla.

Kun taas sain valmiiksi viimeisimmän romaanini, Hukkajoen, olin niin kiintynyt henkilöihini, että vannoin, etten koskaan enää kirjoita kenestäkään muusta. Kuuntelin autossa romaaniin liittyvää musiikkia kyyneleet silmissä. (Täytyy tosin myöntää, että jo pari viikkoa myöhemmin oikolukua tehdessäni olin jo niin kyllästynyt koko tekstiin, etten olisi halunnut kuulla siitä enää mitään.)

Merkittävä tunne on myös se, kun huomaan tekstin lähtevän viimeistään vetämään. Saattaa mennä jopa viisikymmentä liuskaa ennen kuin kirjoittaminen helpottuu, enemmänkin. Jossain vaiheessa kuitenkin havahdun siihen, että käsikirjoituksesta alkaa tulla eräänlainen pakkomielle: joka päivä täytyy päästä kirjoittamaan eikä mikään tunnu tärkeämmältä kuin se, että sivuja kertyy lisää.

Paras vaihe yksittäinen vaihe on silti toisen version kirjoittaminen. Ensimmäisen version tekeminen on vielä epävarmaa ja sekavaa, siihen tuntuu uppoavan toisiinsa liittymättömiä elementtejä, aivan liikaa tavaraa, ja silti tuntuu, että jotain olennaista puuttuu.

Kun käsikirjoitus on kerran kirjoitettu loppuun, pääsen täyttämään aukkoja, tarkastelemaan, mitä kaikkea siitä löytyy ja miten asiat liittyvät toisiinsa. Pääsen sitomaan langanpäitä yhteen. Toisen version kirjoittaminen on salapoliisityötä. Järjestelen omaa luomistyötäni.

Juuri nyt olen siinä vaiheessa, että huomaan pakkomielteen syntyneen. Ahdistaa vietävästi, kun aikaa pitää käyttää muidenkin töiden tekemiseen. Koti on sotkuinen. Turhaudun, jos liuskoja ei kerry. Murisisin, jos osaisin. En ole ihmisenä parhaimmillani.

Ja joskus, ehkä vuodenvaihteessa, pääsen ensimmäistä kertaa lukemaan koko tarinan alusta loppuun. Muutun löytöretkeilijäksi ja salapoliisiksi. Sinne tähtään.


3 kommenttia

Kirjamessut: ihan hauska loinen joka syö kirjailijan aivot

Tiina

Tiina

Helsingin kirjamessut alkoivat ja loppuivat. Nelipäiväinen hulabaloo on käytännössä kirjavuoden huipentuma.

Vaikka messut saattavat olla rankkoja kirjailijoille, erityisen raskaita ne ovat kustantamojen työntekijöille. Keskiviikkona he pystyttävät messuosastonsa ja ovat paikalla messujen koko aukioloajan. Lauantai-iltanakin messut jatkuvat iltakahdeksaan asti. Viikonloppuvapaat jäävät messujen aikaan välistä pois.

Osastolla päivystämisen lisäksi kustannustoimittajat haastattelevat kirjailijoita esiintymislavoilla sekä huolehtivat, että nämä ovat oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Itseni ja kollegani tuntien tiedän, ettei tämä ole erityisen helppo tehtävä.

“Kohta saa hengittää vapaasti”, eräskin kustannustoimittaja sanoi minulle sunnuntai-iltaan viitaten. Kysyin, eikö loppuvuosi kulu erilaisia palkintouutisia jännittäen. Kuulemma ei. Messut ovat se suurin ja odotetuin tapahtuma. Myös uusien kirjojen kritiikit ovat pitkälti tulleet messuihin mennessä. Loppuvuosi tuo parhaimmillaan mukanaan vain eräänlaista bonusta.

Mitä Helsingin kirjamessut merkitsevät kirjailijalle?  Siihen ei olekaan helppo vastata.

Tänä vuonna olin aistivinani kirjailijoiden keskuudessa aiempia vuosia enemmän ärtymystä ja väsymystä messuja kohtaan. Ohjelma on paisunut paisumistaan ja messuhallista on tullut kovin levoton paikka. Virallisten ohjelmalavojen lisäksi kaikilla kirjakaupoilla ja pian kaikilla kustantamoillakin on osastoillaan omat pienet esiintymislavansa.

Syy tähän on selvä: kaikki kirjailijat eivät mahdu isojen lavojen ohjelmaan, ja kustantamot haluavat taata jokaiselle palan näkyvyydestä. Se on toki kilttiä.Toisaalta esiintymisillä halutaan houkutella ihmiset ostamaan: jokainen kirjakauppa haluaa, että kirja myydään nimenomaan sen tiskiltä. Siksi ostajat houkutellaan kaupan omalle osastolle kirjailijan esiintymisen avulla.

Messut ovat  siis täynnä ihmisiä, ruuhkaa, ääniä, sekasortoa. Itse sain katsella niitä tänä vuonna hieman ulkopuolisena, koska minulta ei ole ilmestynyt uutta kirjaa. Messutunnelmaan pääsemiseksi riitti se, että haastattelin Kirjailijaliiton järjestämässä ohjelmassa Leena Krohnia hänen tuotantonsa teemoista. Krohn on yksi lempikirjailijoistani, joten tehtävä oli paitsi mieluinen, myös jännittävä.

Kiireellä ja ruuhkalla on kääntöpuoli. Kaikki tämän vuoden kirjat eivät nimittäin saa tilaa messuilta. Tilanne on hieman surkuhupaisa: “onnekas” arvonnassa on se, joka pääsee messuruuhkan kakofoniaan kertomaan kirjastaan noin 25 minuutin ajaksi. Epäonninen ei saa tuotakaan hetkeä.

Messujen ohjelma päätetään jo keväällä. Käsittääkseni päätökset tehdään kustantamojen ja messujen ohjelmatoimikunnan yhteistyönä. Suurin vaikuttaja on pärstäkerroin: messuille halutaan tietenkin hyvin myyviä, valmiiksi näkyviä kirjailijoita. Messut ovat ennen kaikkea myyntitapahtuma.

Keväällä ei voi vielä tietää, mitkä syksyn kirjat osoittautuvat menestyjiksi, ja siksi kirjailijan aiempi maine on se, joka vaikuttaa. Kaikille ei löydy tilaa lavoilta. Kirjakaupatkaan eivät tarvitse huonosti myyviä kirjailijoita omille lavoilleen, ja kaikilla pienillä kustantamoilla ei ole omaa haastattelupistettä.

Julkisuus kohdennetaan erityisesti syksyn kirjoihin – kevään kirjat ovat monesti jo unohdettua viljaa. Maaliskuussa 2010 ilmestynyt novellikokoelmani En tunne sinua vierelläni ei saanut aikoinaan lainkaan messuaikaa syksyllä. Onneksi kirjan elinkaari piteni kuitenkin poikkeuksellisesti lähes vuoden mittaiseksi, koska alkuvuonna 2011 se palkittiin Runeberg-palkinnolla.

Monelle tänä vuonna julkaisseelle kirjailijalle ei siis syystä toi toisesta messukutsua tullut. Toki syysviikonloppuna on järkevämpääkin tekemistä: voi mennä sienimetsään ja kirjoittaa. Katkeruutta voi kuitenkin olla vaikea välttää, kun kirjallisuusmaailma on täynnä messupuhetta ja suitsutusta. Osa kirjoista vaietaan kuoliaiksi.

Kirjamessuista on myös tullut jonkinlainen yleinen hymistelytapahtuma. Suomen Kuvalehti julkaisi juuri messujen alla pitkän artikkelin suomalaisen romaanitaiteen nykytilasta – tai siis joidenkin ihmisten käsityksestä aiheesta.

Artikkelilla oli provosoiva kärki, jossa annettiin ymmärtää, että Suomessa ei ilmesty lainkaan hyviä romaaneja. Kuitenkin teksti oli täynnä yksityiskohtia, joista kirjailijat itsekin puhuvat: kirjoja ilmestyy liikaa, näkyvyyttä ei riitä kaikille, vain viihdejulkisuus voi taata hyvän myynnin ja kriitikin laatu on romahtanut.

Silti artikkelista pillastuttiin – ja vastaanotosta säikähdettiin lopulta jopa niin paljon, että lehteä julkaiseva Otavamedia veti sen kokonaan pois messumyynnistä.

Olin hieman ymmälläni: eikö nimenomaan kirjamessujen ajankohta ole erinomainen kirjallisuuskeskustelulle? Nyt viesti oli, että messujen aikaan pitää vain kiitellä, hymistellä ja ylistää.

Millä mielellä olen itse ollut messuilla kirjojeni kanssa? Toistaiseksi hyvillä. Novellikokoelmaani lukuunottamatta olen ollut kaikkien kirjojeni kanssa messuilla ja useassa ohjelmanumerossa. Yleisöä on ollut mukavasti, haastattelijat ovat tunteneet aiheensa. Tuntemattomat ihmiset ovat käyneet kiittelemässä. Silti messuista on tullut stressaavia.

Muistan, kun kävin ensimmäisillä kirjamessuillani ihan tavallisena lukijana. Olin innoissani kaikesta hälinästä ja kirjallisuuspuheesta. Siirryin lavalta toiselle esiintyjiä kuunnellen, haistelin ja maistelin kirjallisuusmaailmaa.

Nykyään messut sujuvat minulla ja nähdäkseni suurella osalla muitakin kirjailijoita näin:

Saavun messuille viisi minuuttia ennen ensimmäistä esiintymistä. Rynnin väkijoukon läpi oikealle lavalle, tervehdin samalla ystäviä, tuttavia ja henkilöitä, joista minulla ei ole aavistustakaan, keitä he ovat. Kustannustoimittaja on jo soittanut minulle hieman hätääntyneen puhelun. Haastattelun jälkeen käyn katsastamassa kustantamon osaston. Ripustaudun ensimmäiseen kollegaan, jolla ei satu olemaan kiire omaan esiintymiseensä. Linnottaudumme ravintolan kulmapöytään. Viisi minuuttia ennen seuraavaa esiintymistä hankkiudun taas oikeaan kohtaan messuhallia. Palaan esiintymisestä mahdollisimman nopeasti ravintolaan. Juon liikaa viiniä. Kollegat pöydän ympärillä vaihtuvat tasaiseen tahtiin. Lopulta messupäivä päättyy. Ihmiset ovat hilpeitä ja väsyneitä. Kirjoittamisesta on turha haaveilla pariin päivään.

En osaa kuvitella, millaista elämä olisi ilman vuotuisia kirjamessuja. Ainakin tylsempää. Silti minulla on tunne, että messuille tarvittaisiin enemmän ihan oikeaa keskustelua kirjallisuudesta ja vähemmän liukuhihnamaisesti vaihtuvia kirjaesittelyitä. Vähemmän ruuhkaa ja enemmän rauhaa.

Ei aavistustakaan, miten nuo tavoitteet olisivat saavutettavissa.


6 kommenttia

Entä jos kirjoittaisin myyvän kirjan?

Tiina

Tiina

Eräänä iltapäivänä istuin kirjailijaystäväni keittiössä. Päivittelimme sitä, mitä kirjailijat usein keskenään päivittelevät: huonoa myyntiä, onnetonta näkyvyyttä, mainonnan puutetta, pieniä palkkioita ja rahojemme vähyyttä.

Ystäväni mies kuunteli hetken valitustamme ja tokaisi sitten hyväntahtoisesti: “Kirjoittaisitte sellaisia kirjoja jotka myyvät!”

Niin. Siinähän olisi ratkaisu ongelmiimme. Kaikesta kirjailijoiden valituksesta huolimatta Suomessa todellakin myydään kirjoja oikein hyvin, itse asiassa moneen muuhun maahan verrattuna todella hyvin. Huono myynti ei ole lainkaan kaikkien suomalaisten kirjojen ongelma.

On mahdollista kirjoittaa myös hyvin myyviä kirjoja. Miksen kirjoita?

Myydyimpien kirjojen tilastoja voi käydä tähystelemässä Suomen Kustannusyhdistyksen sivuilla. Viime vuonna kahta kaunokirjaa myytiin yli 100 000 kappaletta: Sofi Oksasen odotettua romaania Kun kyyhkyset katosivat sekä Ulla-Lena Lundbergin Finlahdia-palkittua Jäätä. Listan 20:ksi myydyin kirja, Aki Ollikaisen Nälkävuosi, myi sekin yli 10 000 kappaletta.

Minä olisin sellaisesta myynnistä onneni kukkuloilla. Hyvin siitä rahaakin tienaisi.

Miten tuollainen kirja kirjoitetaan? Voiko tietoisesti lähteä kirjoittamaan hyvin myyvää kirjaa?

Blogaukseni itsestäänselvä antikliimaksi on tässä: Ei.

Esimerkiksi Lundbergin ja Ollikaisen kirjat ovat lähtökohdiltaan samanlaisia, mitä itsekin yritän kirjoittaa: vahvaa, monitasoista, laadukasta kaunokirjallisuutta. Leimallisesti kaunokirjallinen teos myy yleensä huonosti – mutta välillä oikein hyvin.

Kirjoittamisen ja hyvän myynnin väliin mahtuu niin paljon tekijöitä, ettei kirjailija pysty niitä ennakoimaan. Vaikka kirja olisi kirjallisesti oikein onnistunut, sen onnistuminen markkinoilla ei ole itsestäänselvää. Sattuuko aihe kiinnostamaan mediaa ja lukijoita? Mitä muita kirjoja ilmestyy samaan aikaan tai samana vuonna? Syövätkö ne kaiken kirjajulkisuuden? Kuka ottaa kirjan arvosteltavakseen? Keitä istuu kirjallisuuspalkintoraadeissa? Kuinka osaavasti kustantamon tiedottaja hoitaa hommansa? Onko asiasta kiinnostuneen toimittajan lapsi sairas juuri kriittisenä päivänä?

Menestys ja näkyvyys tuovat yleensä lisää menestystä ja näkyvyyttä – niin yksittäisen kirjan kohdalla kuin kirjailijan koko uran kohdalla. Vaikeinta on menestyksen ja näkyvyyden käynnistäminen.

Vai tarkoittiko ystäväni mies, että pitäisi kirjoittaa sentyyppistä kirjallisuutta, joka on jo lähtökohdiltaan myyvää?

Ei sellaista taida ollakaan. On helppo ajatella, että dekkarit tai jonkinlainen viihdekirjallisuus (mitä se ikinä onkaan) myisivät automaattisesti hyvin.

Kuitenkin meillä kirjoitetaan isot määrät nopealukuisia, viihdyttäviä, koukuttavia ja jännittäviä kirjoja, jotka eivät kuitenkaan myy hyvin.

Viihdekirjallisuudessa on sama sääntö kuin ns. korkeakirjallisuudessa: menestystä on vaikea ennakoida ja tarjonta on suurempaa kuin menestyjien joukkoon mahtuu. Ylipäätään raja korkea- ja viihdekirjallisuuden välillä on kovin vaikea: ääripäät ehkä tunnistaa helposti, mutta väliin jäävien luokittelu on vain luokittelijasta kiinni.

Mikä eteen?

Eihän kirjailijan auta keskittyä kuin kirjoittamiseen. Se on homman tarkoitus ja ainoa lääke ongelmiin.

Onneksi päiviä, jolloin kirjoittamisen vapaus kirkastaa koko maailman, on paljon enemmän kuin hetkiä, jolloin huono myynti tai muut turhuudet painavat mieltä.


17 kommenttia

Tekosiaan pohtiva kriitikko ja esikoiskirjailijan pettymys

Tiina

Tiina

Tapahtui jotain merkillistä.

Esikoisromaanini aikoinaan Helsingin Sanomiin arvostellut kriitikko Jussi Ahlroth kirjoitti tuoreessa kolumnissaan, että kaikista kirjoittamistaan kritiikeistä häntä on jäänyt mietityttämään juuri se, jonka hän kirjoitti esikoisestani.

Esikoisromaanini Eräänä päivänä tyhjä taivas ilmestyi vuonna 2008, ja Ahlrothin arvio siitä oli, noh, nuiva. “Tunnelmallisen kehittelyn jälkeen lopun tieteiskirjallinen ratkaisu ampuu korkealta yli. Tapahtumat jäävät sen myötä ulkokohtaisiksi, johonkin merkilliseen metsään, jossain.”

Ei arvio mikään karmeista karmein lyttäys ollut, mutta kyllähän se kertoo, ettei kirja tehnyt kyseiseen lukijaan oikein minkäänlaista vaikutusta. Huolella rakentamani metaforisuus ei auennut kriitikolle. Eikä kirjassa edes ollut mitään tieteiskirjallista ratkaisua! Tai jos oli, niin se oli hyvin perusteltu… Kriitikko ei tajunnut!

En aio valehdella: otin aikoinaan Ahlrothin arvion varsin raskaasti. Esikoiskirjailijalle tilanne on uusi, enkä etukäteen millään tavalla voinut valmistautua vaikkapa siihen, millaista on odottaa ja lukea kritiikkejä. En tiennyt, miten itse reagoisin. Kaikki oli pelottavaa, enkä vielä tuntenut kirjailijakollegoita niin hyvin, että olisin saanut arvokasta vertaistukea. Nykyään nimenomaan vertaistuki kantaa monen vaikeuden yli.

Kirjani ilmestyi elokuun puolivälissä, ja odotin HS:n arviota kuumeisesti yli kaksi kuukautta. Pettymys oli kova. Muistan itkeneeni. Kustannustoimittajani soitti lohdullisen puhelun.

Kirjani sai oikein hyviäkin arvioita, ja oli seuraavana keväänä ehdokkaana Tiiliskivi-kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Jostain syystä Helsingin Sanomien kritiikki on kuitenkin kirjailijakunnalle yleisesti se kaikkein odotetuin. Myönnän, että asia on noin omalla kohdallanikin, mutta en ole ihan varma syistä.

Esikoiskirjailija joutuu Helsingin Sanomien kohdalla odottamaan kritiikin lisäksi tietoa siitä, onko kirja päässyt mukaan HS:n esikoiskirjakilpailun noin 12 finalistin joukkoon. Minä en mukana ollut – minkä toki ymmärsin heti kritiikin luettuani.

Esikoiskirjan vastaanoton odottaminen vei minulta kokonaan keskittymiskyvyn. Olin jättäytynyt tutkijantöistä vapaaksi kirjoittajaksi noin puolitoista vuotta aiemmin, ja syksystä 2008 kevääseen 2009 sain töitä tehdyksi todella huonosti. Rahani loppuivat ja sorruin kulutusluottoon. Keväällä sain onneksi kirjastoapurahan ja pääsin taloudellisesti kuiville. Keskittymiskykykin palasi vähitellen ja aloin työskennellä seuraavien kirjojen parissa.

Esikoissyksystäni opin, että siinä vaiheessa kun kirja on valmis ja julkaistu, seuraavan kirjan täytyy olla jo aktiivisessa kirjoitusvaiheessa. Ajatusten ja keskittymisen täytyy kohdistua uuden luomiseen – ei kritiikkien odottamiseen. Kun päässä pyörii vahvassa vaiheessa oleva uusi tarina, ilmestyvät kritiikit eivät kasva liian merkityksellisiksi.

Mutta olisivatko asiat menneet jotenkin toisin omalla kohdallani, jos Helsingin Sanomien kritiikki olisi silloin syksyllä 2008 ollut kehuva?

Ei aavistustakaan. Olisiko parempi kritiikki tehnyt minusta kerralla vaikkapa menestyneemmän kirjailijan? Kirjojani myydään turhan huonosti enkä kuulu naistenlehtien vakio- tai edes vierailijakasvoihin. Toisen kirjani voittama Runeberg-palkinto ei sekään juuri tuntunut lisäävän myyntiä tai näkyvyyttä. Mikä merkitys yksittäisellä kriitikillä voisi olla?

Kai HS:n nuivan arvion merkitys oli suurta, tai edes jonkinlaista, vain kirjailijanurani ensimmäisen puolen vuoden kohdalla. Olisin saattanut olla aavistuksen itsevarmempi, muutama itku olisi ehkä jäänyt itkemättä. Tai sitten ei.

Muistan silti hyvin epävarmuuteni ja jonkinlaisen sivullisuuden tunteen. Siksi olen yrittänyt miettiä, miltä Jussi Ahlrothin kolumnin “paljastus” minusta tuntuu. Tuntuuko se anteeksipyynnöltä? Hyvittääkö se jotain? Vai ryhtyisinkö katkeraksi, kun kriitikko on juuri minun kohdallani kirjoittanut kritiikin, joka ei vuosia myöhemmin miellytä edes häntä itseään?

Minulla on ihan hyvä suhde esikoiskirjaani. Se oli ehkä pateettinen ja kömpelö – olihan se ensimmäinen kirjoittamani romaani. Teknisesti en varmastikaan pystynyt siihen, mitä tavoittelin, mutta kirjoitin rehellisesti, huolella ja kunnianhimoisesti. Tein kirjaa suhteellisen vaativissa oloissa: yhden vaippaikäisen äitinä, toista lasta odottaessa ja tutkijantöiden ohessa.

Olen kirjasta ylpeä.

Onkohan minusta tullut kyyninen, kun olen lähinnä tyytyväinen siitä, että viisi vuotta vanha kirja nostetaan hetkeksi ylös haudastaan?