alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


Jätä kommentti

Kun tekee mieli luovuttaa

Sisimmäinen-kansiEn todellakaan ole luovuttajatyyppiä. Muutaman novellin ja yhden romaanikäsiksen (noin vuonna 2001) olen jättänyt kesken, mutta yleensä teen kaiken loppuun.

Viimeksi kirjoittamani romaanikäsis oli järjestyksessä kymmenes valmistunut ja ylivoimaisesti kaikkein vaikein. Luulisi, että romaanien kirjoittaminen tulisi ajan myötä helpommaksi, mutta tuntuu kuin asia olisi melkein päinvastoin.

Osaltaan asiaan vaikutti ehkä se, että olin fyysisesti erittäin huonossa kunnossa kun naputtelin kirjan ensimmäisen version toissa marraskuun NaNoWriMossa, kuten myös editoinnin aikana. Mutta ei se ollut ainoa syy.

Sisimmäinen perustuu vuosina 2011-2012 kirjoittamaani noin 5 000 sanan englanninkieliseen novelliin, joka käsitteli lampaiden älyä. Se oli pisin novellini ikinä ja kun kerroin aikovani kirjoittaa siitä kokonaisen romaanin, useampi lukija sanoi, että oli ajatellutkin sen sopivan siihen.

Novellin muokkaaminen romaaniksi on kuitenkin petollisen näennäisen helppoa. Siinä on runko, mutta se on vain pieni osa tapahtumista, ja sitäkin voi joutua muuttamaan. Novelli loppui noin puoliväliin romaanini tarinaa. Loppupuoli onkin se, joka romaanissani on eniten muuttunut matkan varrella.

Tämä oli myös aika erilainen romaani kuin aiempani. Siinä oli dekkari- ja jännärivaikutteita, joita olin kerran kokeillut, mutta paljon vähemmässä määrin.

NaNoWriMon 2013 jälkeen minusta tuntui, että olin onnistunut kirjoittamaan romaaninmittaisen tekstin, jossa ei ollut juonta, henkilöitä eikä tunnelmaa. Melkoinen saavutus. Siinä ei toki ole mitään uutta, että ensimmäinen versio on kökkö, mutta tämä oli aivan ennätyksellisen kökkö.

Olinko tehnyt pahan virheen alkaessani kirjoittaa koko romaania? Kyllähän julkaistutkin kirjailijat joskus mokaavat ja kirjoittavat julkaisukelvottoman tekstin. Mistä tietää, milloin on syytä haudata koko projekti?

Annoin tekstin minimaalisesti editoituna luettavaksi ihmiselle, joka aiemmin koeluki tekstini ensimmäisenä. Hänestä se ei ollut huono. Jatkoin muokkausta, vaikka se tuntui tervanjuonnilta ja melkein koko ajan tuntui siltä, että pitäisi luovuttaa, viime metreille asti.

Kirja kulki usealla koelukijalla, joilta sain arvokasta palautetta. Lähetin paljon jatkokysymyksiä. Pahimmillaan ne olivat, että pitäisikö tässä tapahtua a, b, c, d, e, f vai jotain ihan muuta.

Silti epäilytti. Ajattelin, että tällä ei kyllä ainakaan lohkea isompaa kustantajaa, jollaista olin vuosia havitellut.

Sitten eräänä päivänä soi puhelin, että eihän tuo sinun blogissasi eilen mainitsema kustannussopimus ole romaanille. Sanoin, että ei, se oli lastenkirjalle.

Kesällä editoin kässäriä vielä lisää useita viikkoja kustannustoimittajan neuvojen mukaan. Ne neuvot olivat kullanarvoisia, lopulta kaikki alkoi oikeasti loksahdella paikoilleen ja viimeisetkin langanpätkät solmiutuivat yhteen.

Nyt Sisimmäinen on ilmestynyt Myllylahdelta ja olen helkkarin iloinen, että en luovuttanut. Olen kirjaan tyytyväinen – ja sen seuraajan kirjoittaminen on ollut paljon vähemmän tervanjuontia.

Toisaalta mietin, että jos oikeasti tulevaisuudessa vastaan tulee projekti, jonka kohdalla kannattaisi laittaa hanskat naulaan, niin nyt kynnys on entistä korkeampi, kun ”toivottomastakin” tekstistä on tullut romaani.

Mainokset


6 kommenttia

Olisi helppoa palaa loppuun

Olen ollut vähällä kirjoittaa itseni loppuun.

Syy on aivan omani. Olen kahminut liikaa tekemistä, innostunut liian monesta, kieltäytynyt liian vähän. Pitäisi osata rauhoittua, rauhoittaa ja keskittyä.

Kansi: Anders Carpelan

Kansi: Anders Carpelan

Työnteko on toki tuottanut tulosta: ihan piakkoin ilmestyy uusi romaanini Yö ei saa tulla.

Se yhdistelee dekkarimaista juonta E.T.A. Hoffmannin Nukkumatti-tarinasta kummuneisiin näkymiin. (Nukkumatti on suomennettu myös nimellä Nukuttaja.)

Odotan suurella mielenkiinnolla, millaista palautetta kirjasta tulee. Se on aika erilainen kuin aiemmat kirjani. Itselleni kaikkein poikkeuksellisinta kirjassa on silti se, että aion kirjoittaa sille jatkoa. Päähenkilö siirtyy tarinasta toiseen.

Huhtikuun lopussa ilmestyy puolestaan kevään toinen kirja, jossa olen mukana.

Linnut palaavat aina -teoksen  toinen tekijä on luontokuvaaja Ilkka Korhonen, ja kirjassa minun novellini lomittuvat Korhosen upeisiin lintu- ja saaristokuviin. Projekti oli oikein mielenkiintoinen, kirjoitan siitä myöhemmin lisää.

Ja siinähän ongelmani tuli jo todettua: työt ovat liian mielenkiintoisia. Haluan kirjoittaa romaaneja, osallistua poikkitaiteellisiin projekteihin, kirjoittaa blogauksia, kolumneja ja tietokirjoja.

Taiteilijan elanto on maailmalla levällään, ja sen saa sieltä kyllä kerättyä, mutta työtä pitää tehdä. Siksi on ollut vaikea kieltäytyä myös tarjotuista opetus- ja luentokeikoista. Tosin niissäkin on se vika, että ne ovat mielenkiintoisia ja houkuttelevia! Rakastan puhua tieteestä, tiedeviestinnästä ja tieteen ja taiteen suhteesta.

Kun työtä on liikaa, aika alkaa loppua kesken. Tein töitä käytännössä koko joulun, myös jouluaattona. En tunne itseäni kovin onnistuneeksi äidiksi, kun lapset ovat joutuneet tottumaan siihen, että jokaisena päivänä on hetki, jolloin äiti tekee töitä.

Kun aikaa ei ole, tingin liikunnasta ja yöunista. Varsinkin unen puute osoittautui syksyllä kovin konkreettiseksi ongelmaksi. Huonosti levänneillä aivoilla ei kerta kaikkiaan luo mitään uutta. Kaikki tekemiseni perustuvat siihen, että kykenen ajattelemaan kunnolla, assosioimaan, inspiroitumaan, keksimään uusia yhteyksiä asioiden välille. Kun aivot väsyvät, väsyy mielialakin. Stressaantuneena olen kova ahdistumaan ja unohtelen arkisia tekemisiä. Prosessointitila loppuu. Jätin väliin kaikki loppuvuoden pikkujoulut ja muut sosiaaliset tapahtumat: en vain jaksanut enää lähteä minnekään, miettiä aikatauluja tai lastenhoitoa.

Lohdullista oli kuitenkin se, että aivojen työkyky palautui nopeasti. Yhdetkin kunnon yöunet tekivät selvästi hyvää.

Liikunnan puutteeseen on ollut vaikeampi tarttua. En ole ihmistyyppiä, joka tekee uudenvuodenlupauksia, mutta nyt on ollut melkein pakko tehdä. Lisää liikuntaa siis tälle taiteilijalle! Pitkiä metsälenkkejä koiran kanssa, sählyä, uimista sekä selkää kuntouttavaa jumppaa ainakin, kiitos!

Toimivan elämän, varsinkin taiteilijaelämän, perusteet ovat selvästi nämä:

1) Liiku paljon

2) Syö hyvin

3) Nuku tarpeeksi

Niin yksinkertaista – ja niin vaikeaa toteuttaa käytännössä.

Kuva: Ismo Jokinen

Kuva: Ismo Jokinen


8 kommenttia

Kirjasyksyni 2014

kirjasyksy

Kirjasyksyni 2014, kuvan lähde tuntematon

Olen kirjoitusprosessissani vaiheessa, jossa kaikki aihepiiriä sivuava on erittäin vereslihaista, menee ihon alle. Kirjoittaminen ja lukeminen. Varjelen aina keskeneräisiä käsikirjoituksiani kuin jotakin sisäelintä, jonka irti repimisestä seuraisi tuskallinen kuolema. Eli en edes uskalla kertoa (muille kuin miehelleni) mitä luen, ettei kukaan vaan ”päättele siitä mitään” Operaatiosta X. Olen myös pitänyt sosiaalisessa mediassa notkumista minimissä. En lopettanut kokonaan, koska nämä hommat ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta ainoa yhteyteni kollegoihin. Ei täältä Porista oikein tule lähdettyä kahville Helsinkiin, tulee kupilliselle hintaa, vaikka seura olisi kuinka houkuttelevaa.

Uskoisin, että tämä on ollut monelle kirjailijalle eräässä mielessä koettelevampi kirjasyksy kuin aikoihin. Syynä on se, että Frankfurtin Suurilla Messuilla on tänä syksynä teemamaana Suomi. Sen vuoksi tänä syksynä on karkeasti ilmaistuna kahden kastin suomalaisia ammattikirjailijoita: heitä, jotka ovat Valittuja ja meitä, jotka emme ole. Ymmärrän asian omalla kohdallani, koska valitettavasti minulta ei ole käännetty kokonaista kirjaa. Enkä ikävä kyllä ehdi kotimaisille messuille, vaikka kerrankin on pyydetty useampaan esiintymiseen, koska Operaatio X on hauras, hankala, vaativa ja vie kaiken aikani. Tätäkin kirjoittaessa hahmot huutavat huomiota. Loppuvuosi pitää elää rivien välissä, sanoissa, huutavassa hiljaisuudessa. Ensi vuottakin, kuka tietää.

Mitä tulee laimeaan harmiin siitä, että kirjojani ei ole (vielä) käännetty ja en ole mm. siksi Valittujen joukossa: ihminen ei ilmeisesti vaan ole tyytyväinen otus. Nälkä kasvaa syödessä. Kirjoittamiseni syvin motivaatio ei tietenkään ole maine ja mammona. Jos olisi, kannattaisi tehdä jotain ihan muuta. Mutta valehtelisin, jos väittäisin etten ole kunnianhimoinen. Olen tietenkin. Pysyen silti itsepintaisen rehellisenä taiteelleni ja itselleni, eli kunnianhimoni ei ole kirjaimellisesti himoa kunniaan, vaan tahdon haastaa itseni kirjailijana. Eräät eivät ainoastaan suostu yrittämään yli siitä, mistä aita on korkein, vaan kohdasta, jossa on aidan sijasta muuri.

Muistan vielä ajan, jolloin pidin kustannussopimuksen saamista Oikealta Kustantamolta lottovoiton kaltaisena ihmeenä. En toki ollut ainoa, kävin (tähän kuulumattomista syistä) vuosituhannen vaihteen jälkeen läpi psykologiset testit. Kirjoittelin siihen aikaan esikoisteokseni novelleja. Se, että olin sanonut testaajalle, että minusta tulee 100% varmasti kirjailija, sai aikaan sen, että psykologi kirjasi minulla olevan ”grandioottisia suuruusharhoja”. Nauroin olemattomaan partaani pari vuotta myöhemmin, mehevästi. Kaikki on suhteellista.

On toki ohimeneviä hetkiä, jolloin on vaikea seurata vierestä kuinka joku muu nauttii niistä pitkän työn hedelmistä. Esimerkiksi siinä kohtaa, kun itse on kotiverkkareissa eikä oikein muista mikä päivä on ja koska on viimeksi syönyt/nukkunut/käynyt ulkona, koska on kirjoittanut aamuun asti ja pohdiskelee, että mitäköhän tästä taas tulee vai tuleeko, mikä nimeni onkaan jne. Sellaisena aamuna, aamuyön tuntien suden hetkenä ei missään nimessä kannata avata Facebookia ja Twitteriä ja kirjallisuussivustoja ja törmätä toisten hehkutuksiin käännös- ja elokuvasopimuksista, palkintoehdokkuuksista, ylipäänsä ns. Amerikan hommista jne jne jne. Kannattaa laittaa kone kiinni ja mennä nukkumaan. Tai katsoa jotakin aivoja syövyttävää hömppäsarjaa, ja/tai mennä lenkille ja syödä hyvin. Ja huom. mennä sitten nukkumaan. Huomenna on aina uusi päivä, kunnes ei ole. Ja se kai tapahtuu vain kerran eikä sillä enää sitten ole niin väliä.

Vaikka kirjoittaminen on vain ja ainoastaan kilpailua itseään vastaan, on ravihevosilla silti syystä silmälaput juoksun aikana: älä katsele sivuille, viittaa kintaalla muiden tekemisille, usko siihen, että vaikka mielikuvitushenkilöiden parissa eläminen vaikuttaa hullun hommalta, se ei ole sitä. Tiedän sen tämän projektin kohdalla jo nyt, vaikka en julkisesti myönnäkään. Satakuntalainen ei nimittäin itseään kehu. Täällä otetaan luulot pois jo kohdussa.