alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


3 kommenttia

Onko kirjailijuus ammatti?

Jukka L

Eräs ystäväni totesi, että miettii vähän väliä ammatin vaihtoa.
Vastasin: ”Niin minäkin.”
Hän: ”Älä yritä kusettaa. Ei tuo kirjailijana oleminen ole sinun ammattisi.”

Hän oli oikeassa. Kirjoittaminen on työni muttei ammattini. Olen ennemminkin ammattimaista jälkeä tekevä amatööri. Sana juontaa latinan verbistä amare, rakastaa. Teen työtäni rakkaudesta, en rahasta, ja tekisin jotakin vastaavanlaista luovaa työtä, vaikkei siitä maksettaisi ollenkaan.

Se, että töitäni julkaistaan ja luetaan, ja se että joku katsoo ne niin arvokkaiksi, että minulle kannattaa maksaa tekemisistäni, antaa kirjoittamiselleni kuitenkin jonkinlaisen oikeutuksen. Minun halutaan kirjoittavan, joten saan tehdä sitä, mitä haluan. Saan käyttää kirjoittamiseen aikaa, saan hioa välineitäni ja ajatteluani yhä täydellisemmiksi. Aika ajoin jotakin julkaisemalla lunastan sitten paikkani yhteiskunnassa.

Olen rakastajan asenteeseeni enemmän kuin tyytyväinen. Kun vertaan mielentilaani niiden kollegojen puheisiin ja kirjoituksiin, joiden ajattelussa korostuvat myynti ja menestys, en ole yhtään kateellinen: onnettomilta ja pettyneiltä vaikuttavat, enimmäkseen.


1 kommentti

Kirjailija voi olla arvokas keskustelija

Tiina Raevaara

Tiina Raevaara

Aamun Helsingin Sanomissa oli ajatuksia herättävä kirjoitus Suna Vuorelta. Hän pohti taiteilijan asemaa yhteiskunnallisena suunnannäyttäjänä.

”Talouskurin ja bisnesjärjestyksen vastapainoksi” Vuori kaipasi Suomeen analyyttisia näkijöitä, profeettoja, jotka kykenisivät ymmärtämään monenlaisia elämänalueita, olisivat ”ajattelultaan avaria” ja ”ilmaisultaan teräviä”.

Vuoren mielestä sellaisia voisi löytyä taitelijoiden joukosta.

Ajatuksessa ei ole mitään uutta: taiteilijat, esimerkiksi juuri kirjailijat, ovat olleet aina kysyttyjä ajattelijoita muuallakin kuin kaunokirjallisuuden kartalla. Heidän on ajateltu aistivan maailmasta muille näkymättömiä virtauksia, kykenevän pohtimaan ja analysoimaan erityisen syvällisesti.

Sanankäyttäjänä kirjailija osaisi ehkä myös pukea yhteiskunnalliset ajatuksensa ymmärrettävään muotoon. Kirjailijoita pyydetään pitämään puheita, kirjoittamaan kolumneja ja osallistumaan vaikkapa paneelikeskusteluihin.

Esimerkkitapaukseksi ”näkijästä” Suna Vuori tarjosi Pirkko Saisiota. Kirjailijan tuore näytelmä Slava on tehnyt hänet julkisuudessa nyky-Venäjän asiantuntijan.

Voiko kirjailija olla asiantuntija sillä perusteella, että on kirjoittanut kaunokirjallisuutta jostain tietystä aiheesta?

Se on kovin tapauskohtaista. Usein kirjailijan toiminta tuotantonsa takana jää julkisuudelta näkymättömäksi. Tapa, jolla kirjailija on aiheeseensa perehtynyt, ei tule näkyviin.

Silti aina on jokin syy, miksi kirjailija on valinnut aiheensa. Syy voi olla perimmiltään vaikkapa se, että hänellä on tutkinto alalta, hän on tehnyt siitä tutkimusta, hän on asunut kyseisessä paikassa tai hänen sukulaisensa ovat sieltä kotoisin, hän on tehnyt kirjallista taustatutkimusta vuosien ajan – tai aivan mitä tahansa.

Kirjailijan asiantuntemus perustuu johonkin muuhun kuin kaunokirjaan itseensä. Siksi kirjailijan asiantuntemusta ei kannata perehtymättä vähätellä.

Joka tapauksessa itse pyrin suosimaan keskustelija-termiä asiantuntija-termin sijaan. Esimerkiksi Saisio ei ehkä käy Venäjä-asiantuntijasta, mutta keskustelijasta kyllä.

Itsellenikin tulee paljon pyyntöjä puhua milloin mistäkin. Minulle on tärkeää erotella, milloin voin toimia aiheessa todella asiantuntijana – ja milloin olen nimenomaan keskustelija. Voin toimia asiantuntijana vaikkapa tiedejournalismin, kirjan kirjoittamisen, koiran evoluution tai perinnöllisyystieteen saralla. Keskustelijana voin toimia paljon laveammalla alueella.

En halua vähätellä keskustelijan roolia. Perustellut, hyvin sanallistetut ja analyyttiset näkemykset eri näkökulmista ovat todella tärkeitä. Juuri sellaiseen kirjailija parhaimmillaan pystyy. Hyvistä argumenteista on aina pula.

Joskus keskustelija sitä paitsi on asiantuntijaakin tärkeämpi: asiantuntijat kaivetaan monesti esiin vasta sitten, kun aihe on saatu pinnalle hyvillä puheenvuoroilla.

Ja jos kirjailijalle – tai kelle tahansa – annetaan mahdollisuus käyttää puheenvuoroja julkisuudessa, ne pitää käyttää huolella. Arvostan todella taiteilijoita, jotka nostavat näkyvyytensä avulla itselleen tärkeitä teemoja keskusteluun. Esimerkiksi Sofi Oksanen on käyttänyt julkisuutensa loistavasti tärkeiksi kokemiensa asioiden puimiseen.

Äänen saaminen kuuluviin on etuoikeus.


6 kommenttia

Olisi helppoa palaa loppuun

Olen ollut vähällä kirjoittaa itseni loppuun.

Syy on aivan omani. Olen kahminut liikaa tekemistä, innostunut liian monesta, kieltäytynyt liian vähän. Pitäisi osata rauhoittua, rauhoittaa ja keskittyä.

Kansi: Anders Carpelan

Kansi: Anders Carpelan

Työnteko on toki tuottanut tulosta: ihan piakkoin ilmestyy uusi romaanini Yö ei saa tulla.

Se yhdistelee dekkarimaista juonta E.T.A. Hoffmannin Nukkumatti-tarinasta kummuneisiin näkymiin. (Nukkumatti on suomennettu myös nimellä Nukuttaja.)

Odotan suurella mielenkiinnolla, millaista palautetta kirjasta tulee. Se on aika erilainen kuin aiemmat kirjani. Itselleni kaikkein poikkeuksellisinta kirjassa on silti se, että aion kirjoittaa sille jatkoa. Päähenkilö siirtyy tarinasta toiseen.

Huhtikuun lopussa ilmestyy puolestaan kevään toinen kirja, jossa olen mukana.

Linnut palaavat aina -teoksen  toinen tekijä on luontokuvaaja Ilkka Korhonen, ja kirjassa minun novellini lomittuvat Korhosen upeisiin lintu- ja saaristokuviin. Projekti oli oikein mielenkiintoinen, kirjoitan siitä myöhemmin lisää.

Ja siinähän ongelmani tuli jo todettua: työt ovat liian mielenkiintoisia. Haluan kirjoittaa romaaneja, osallistua poikkitaiteellisiin projekteihin, kirjoittaa blogauksia, kolumneja ja tietokirjoja.

Taiteilijan elanto on maailmalla levällään, ja sen saa sieltä kyllä kerättyä, mutta työtä pitää tehdä. Siksi on ollut vaikea kieltäytyä myös tarjotuista opetus- ja luentokeikoista. Tosin niissäkin on se vika, että ne ovat mielenkiintoisia ja houkuttelevia! Rakastan puhua tieteestä, tiedeviestinnästä ja tieteen ja taiteen suhteesta.

Kun työtä on liikaa, aika alkaa loppua kesken. Tein töitä käytännössä koko joulun, myös jouluaattona. En tunne itseäni kovin onnistuneeksi äidiksi, kun lapset ovat joutuneet tottumaan siihen, että jokaisena päivänä on hetki, jolloin äiti tekee töitä.

Kun aikaa ei ole, tingin liikunnasta ja yöunista. Varsinkin unen puute osoittautui syksyllä kovin konkreettiseksi ongelmaksi. Huonosti levänneillä aivoilla ei kerta kaikkiaan luo mitään uutta. Kaikki tekemiseni perustuvat siihen, että kykenen ajattelemaan kunnolla, assosioimaan, inspiroitumaan, keksimään uusia yhteyksiä asioiden välille. Kun aivot väsyvät, väsyy mielialakin. Stressaantuneena olen kova ahdistumaan ja unohtelen arkisia tekemisiä. Prosessointitila loppuu. Jätin väliin kaikki loppuvuoden pikkujoulut ja muut sosiaaliset tapahtumat: en vain jaksanut enää lähteä minnekään, miettiä aikatauluja tai lastenhoitoa.

Lohdullista oli kuitenkin se, että aivojen työkyky palautui nopeasti. Yhdetkin kunnon yöunet tekivät selvästi hyvää.

Liikunnan puutteeseen on ollut vaikeampi tarttua. En ole ihmistyyppiä, joka tekee uudenvuodenlupauksia, mutta nyt on ollut melkein pakko tehdä. Lisää liikuntaa siis tälle taiteilijalle! Pitkiä metsälenkkejä koiran kanssa, sählyä, uimista sekä selkää kuntouttavaa jumppaa ainakin, kiitos!

Toimivan elämän, varsinkin taiteilijaelämän, perusteet ovat selvästi nämä:

1) Liiku paljon

2) Syö hyvin

3) Nuku tarpeeksi

Niin yksinkertaista – ja niin vaikeaa toteuttaa käytännössä.

Kuva: Ismo Jokinen

Kuva: Ismo Jokinen


4 kommenttia

Käsikirjoitusten välissä on kuilu täynnä vaaroja

Tiina

Tiina

Yksi itselleni hankalimpia vaiheita kirjailijantyössä on siirtyminen kirjasta toiseen.

En tiedä, miten muut kirjailijat vaiheen hoitavat. Ehkä he tyhjentävät päänsä lomalla tai jollain muulla, joku ehkä vaihtaa kokonaan ammattia joksikin aikaa. Ehkä he kokevat yhden vaiheen elämässään loppuneen ja toisen alkaneen, ja siirtyvät yhden kirjan kirjoittamisesta toisen pariin kokeneesti, elegantisti ja onnistuneesti.

Minä en.

Valmistuneen käsikirjoituksen jättäminen taakse ja seuraavan aloittaminen tarkoittaa minulle kaaosta, epätietoisuutta ja ahdistusta. Vingun ja valitan, en tiedä, mitä tekisin ja miten hommaan tarttuisin. Edellisen kirjan tunnelma kutittelee vielä, kertojaääni kuiskuttelee. Pitäisi unohtaa vanha ja aloittaa uusi puhtaalta pöydältä, puhtain ajatuksin.

Moni saattaa tässä kohdassa ajatella, että yritän kirjoittaa liian nopeasti tai ryhtyä uuteen liian pian. Jopa valtion kirjallisuustoimikunta ärähti äskettäin taiteilija-apurahoja jakaessaan, että ”kirjailijat julkaisevat teoksia entistä tiheämpään tahtiin. Kirjallisuustoimikunta ei halua kannustaa kirjailijoita nopean kirjoittamisen kulttuuriin, sillä se saattaa johtaa siihen, että teokset julkaistaan keskeneräisinä”.  Tunsin kipeän piston omatunnossani, vaikka en kyseisiä apurahoja ollutkaan hakenut.

Ehkä minun siis pitäisi hidastella. Antaa apurahan juosta, ajan kulua, mielen virkistyä.

Ja samalla antaa innon laantua tai motivaation kadota? Sillä ongelman ydin on se, että haluan kirjoittaa. Minulla on paljon ideoita ja suunnitelmia, jotka haluan toteuttaa kirjoiksi asti. Aina innostus niihin ei odota sopivaa hetkeä, vaan saattaa kiemurrella alitajunnassa jo edellistä kirjaa kirjoittaessani. Silloin se täytyy vielä pitää piilossa ja keskittyä käsillä olevaan tekstiin.

Jotkut ideat ovat muhineet mielessäni vuosia, kun työaikaa ei ole riittänyt niiden toteuttamiseen. Siksi haluan tarttua niihin heti, kun mahdollisuus viimein osuu kohdalle.

Mikä kirjasta toiseen siirtymisessä on hankalaa?

Yksi ongelma liittyy kerrontaan. Minulle kirjan kertoja on tärkeä (tiedän, se on vanhanaikaista, ei nykyaikainen kirjallisuus tarvitse kertojia), ja hänen äänensä on kaikunut päässäni edeltävät kuukaudet. Siitä on vaikea päästää irti. Seuraava kirja tarvitsee kuitenkin oman kertojansa, juuri sille tarinalle luodun, eikä mitään edellisen kirjan kertojan äpärää.

Samoin kaikki muu edellisen kirjan kerronta on tahmeaa ja vaikea puhdistaa ajatuksista. Lauseen rytmi ja kaikki muu käsikirjoituksen kielelle ominainen ovat ehtineet jo vakiintua tapaani kirjoittaa. Siksi niillä on suuri riski siirtyä sellaisenaan seuraavaankin kirjaan.

Kuinka kauan kirjailijan sitten pitäisi odottaa päänsä puhdistumista? Luultavasti aivan liian kauan. Kärsivällisyyteni ei riitä. Haluan kirjoittaa!

Vai auttaisiko jonkinlainen puhdistava kirjoittaminen – eli en yrittäisikään kirjoittaa uutta kirjaa heti seuraavan jälkeen, vaan suoltaisin tietokoneen näytölle kaikenlaista jo aikansa elänyttä moskaa ajatuksistani ja muuttaisin sitä vähitellen toivotunlaiseksi uutta käsikirjoitusta silmällä pitäen?

Sitähän uuden käsikirjoituksen aloittaminen käytännössä on. Hakemista, kokeilemista, kaiken väärän hylkäämistä. Siitä tulee kaikki se kaaos ja epätoivo, joiden kourissa kiemurtelen aina kun on aika siirtyä uuteen.

Toisaalta: Onko elementtien siirtymisessä käsikirjoituksesta seuraavaan oikeastaan mitään pahaa?
Kirjojen väliset assosiaatioketjut ja vaikutteet ovat kirjailijan sormenjäljiä. Ne kertovat ilmiöistä, jotka mietityttävät kirjailijaa teoksesta toiseen, ehkä läpi koko tuotannon. Ne muuntuvat ja varioivat, keräävät ympärilleen aina uusia asioita ja ovat lopulta esimerkki eräänlaista evoluutiosta.


Jätä kommentti

Sisäinen persuni, eli paneelikeskustelun jälkirönsyilyä

Osallistuin lauantaina 12.7. Finncon-tapahtumassa paneelikeskusteluun, jonka aiheena oli nuortenfantasia Suomessa. Muut keskustelijat olivat kirjastoalan ihmisiä: Sini Neuvonen sekä kirjavinkkarit Reetta Saine, Matti Karjalainen ja Markku Kesti. Paneelissa puhuttiin toki otsikon mukaisesti lähinnä nuorille suunnatusta fantasiakirjallisuudesta, mutta samoja asioita voisi pitkälti soveltaa nuortenkirjallisuuteen yleisesti.

Väistämättä esille nousi myös suomen kieli ja kuinka lukuharrastus sitä edistää. Olen henkilökohtaisesti sillä kannalla, että jokaisen ei ole pakko lukea, ihminen ei ole oletusarvoisesti typerys jos hän ei lue [kaunokirjallisuutta], ja mielestäni kaikki ei vain yksinkertaisesti sovi kaikille – ei edes lukeminen.
Näistä näkemyksistä huolimatta olen myös sitä mieltä (ja käsittääkseni myös erilaiset tutkimukset ja asiantuntijoiden havainnot vahvistavat asian, en nyt kuitenkaan hitaalla mokkulalla ryhdy google-savottaan), että kirjojen tai ylipäätään pitempien, keskittymistä vaativien tekstien lukeminen on monin tavoin hyödyksi paitsi ihmisen kielellisille taidoille, myös ajattelukyvylle noin yleensä. Vähintäänkin ajatuksensa pystyy välittämään toisille paremmin, kun on jonkinlaista käsitystä kuinka muotoilla ne sanoiksi ja sitä kautta johdonmukaiseksi viestiksi.

Internetin porinassa kielellisestä ilmaisusta huomauttelevat saavat herkästi ”Mitä välii!?!1! X-D ” -kommentteja. Netissä kevyesti rupatellessa on mielestäni ihan ookoo käyttää puhekieltä ja nettilyhenteitä, teen itsekin niin, ja saatan loikkia pitkän, perusteellisen, kirjakielisen kommentin vain silmäillen ylitse, sellaisen lukeminen näytöltä voi tuntua raskaalta, jos keskustelun aihe ei sinänsä kauheasti järisytä.
Mutta ”mitä välii?” -ihmiset sivuuttavat sen, että sitten kun aihe on tärkeä, ei enää olekaan toissijaista kuinka siitä keskustelee. Kielellisen ilmaisun ymmärrys ja hyvä hallinta ei ole pelkästään romaanien lukemista varten, vaan se on keskeinen osa ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Jos haluaa tulla kuulluksi ja ymmärretyksi, on tärkeää osata muotoilla oma viestinsä mahdollisimman hyvin, ja pyrkimys vastapuolen näkemysten ymmärtämiseen (jonka halukin toki kiihkeimmissä väännöissä joskus loistaa poissaolollaan) riippuu kyvystä lukea hänen viestinsä niin kuin hän sen tarkoittaa.

Hyvää kieltä ei siis ole pakko käyttää jos ei halua, mutta on hyvä että se on tarpeen tullen käytössä. ”Mitä välii?” -ihminenkin voi joskus haluta tulla ymmärretyksi, eikä kirjoitetun viestinnän merkitys yksittäiselle ihmiselle ole internetin aikakaudella vähäisempi, vaan päinvastoin entistä suurempi, kun keskustelut käydään pääosin tekstin varassa. Ja vaikka siirryttäisiin vähitellen esimerkiksi videokommentointiin, kieli ei ole pelkkää tekstiä, sitä myös puhutaan.

Kieli liittyy myös kulttuuriin. Matti Karjalainen (muistaakseni, pahoittelut jos se olikin joku toinen) vitsaili paneelissa jotakin persumaisesta lausunnostaan nostaessaan esiin kirjallisuuden ja kielen merkityksen suomalaiselle kulttuurille. Itsekään en kuulu niihin, joille suomalaisuus on jotakin ylitse muiden säilyttämisen arvoista pelkästään siksi, että se on suomalaista. Kuitenkin, laajemmassa mittakaavassa erilaiset kielet, ihmisryhmittäin vaihtelevat viestinnän sekä taiteellisen ilmaisun tavat kuvastavat mielestäni kauniisti ihmisyyden monia muotoja. Yksi ei ole arvokkaampi kuin toinen, mutta niiden muodostama moninainen kirjo tuntuu jollain tapaa hienolta ja merkitykselliseltä.

Lisäksi on vielä sellainen subjektiivinen sydämen asia, että rakastan suomen kieltä. Vaikka monessa muussa asiassa olen aika lailla halitulijallaa-ihminen, kieli on minulle vakava paikka. Tuntuu hirvittävältä, jos ns. oikean, ammattimaiseksi mieltämäni kustantajan julkaisema kirja on täynnä kirjoitus- ja kielioppivirheitä, ehkä kaupan päälle vielä tyylillisesti kömpelö. Tällaista näkee jo toisinaan etenkin nuorille suunnatuissa käännössarjoissa, joita pitää saada kaupan hyllylle pikavauhdilla ja mielellään mahdollisimman halvalla. Silloin joko ammattikääntäjä ei ehdi kuin huitaista tekstin kerralla läpi, tai kenties lähdetään tv-puolella kaikesta päätellen jo käytössä olevalle ”Meidän 14-vuotias Pirjo on tosi hyvä englannissa, sehän voisi kääntää tämän taskurahalla!” -linjalle. Jos painetussakin kirjassa kielellinen taso on sivuseikka, voi olla hankalaa perustella lapselle ja nuorelle, miksi kielen hyvä hallinta on tärkeää.


Jätä kommentti

Kirjailijan keinoja munakellosta pakkolomaan

Tiina

Tiina

Vapaan kirjoittajan elämässä ihmisiä kiinnostaa usein eniten se, kuinka kirjoittajan itsekuri riittää työntekoon. Kun ei ole pomoja tai työyhteisöä ohjaamassa työntekoa, vaarana voisi olla laiskottelu, tekemisen jatkuva siirtäminen, Facebookin tai television tuijottelu työn alla olevien tekstien sijaan. ”Mä en pystyisi”, moni niin kutsutussa oikeassa työssä oleva on myöntänyt minulle.

Onhan epäilys sinänsä kai ihan aiheellinen. Mutta en pidä itsekurin puuttumista ainakaan itseni kohdalla kovin suurena ongelmana. Sijaistoiminnot, kuten turha netin selaaminen, Facebookin käyttö, päämäärätön harhailu keittiössä ja olohuoneessa sekä koirankarvojen pyydystäminen näppäimistön uumenista, ovat enemmänkin oireita työn huonosta sujumisesta kuin syitä työskentelemättömyyteen. Kun työnteko sujuu, Facebook ei kiinnosta ja koirankarvatkin saavat olla.

Itsekuria ja kirjoitushaluja on. Ongelma on pikemminkin se, että niiden kanavoiminen kirjoittamiseen ei aina suju parhaalla mahdollisella tavalla. Jos saisin valita, ottaisin mieluummin lisää aikaa kuin lisää itsekuria. Silloin olisi varaa olla välillä tehotonkin, kokeilla, tehdä vääriä ratkaisuja.

Olen työskennellyt vapaana kirjoittajana vuodesta 2007. Monella muulla on toki takanaan paljon, paljon pidempi ura kirjoittajana tai kirjailijana, ja kukin varmasti kehittää omat työtapansa. Rutiineista on ainakin omalla kohdallani silti vaikea puhua, koska päivät ovat niin erilaisia.

Ehkä ongelma usein onkin nimenomaan moninaisuus: kirjoitan romaaneja ja novelleja, kolumneja, blogauksia, toisinaan myös lehtiartikkeleita ja kirja-arvosteluja sekä pidän satunnaisesti myös esitelmiä ja kirjoituskursseja. Ajatusten hajaantuminen monenlaisten tekstien ja aiheiden välille hajottaa päiviä ja ajankäyttöä.

Taiteilija-apuraha takaa onneksi tällä hetkellä sen, että kirjojen kirjoittamisen ohella muita kirjoitustöitä ei tarvitse tehdä kuin täydennykseksi. Toisaalta monipuolisuus pitää pään virkeänä ja estää leipiintymisen. Kaikenlainen kirjoittaminen sujuvoittaa kirjoittamista pidemmän päälle, ja jos romaani ei kulje, valmiiksi saamisen ilon voi löytää vaikka kolumnista tai novellista.

Joka tapauksessa olen joutunut miettimään, millä tavalla käytän aikani ja ohjaan omaa työskentelyäni. Olen löytänyt seuraavia selviämiskeinoja:

Munakello. Tämä on uusin tekninen apuvälineeni. Varsinkin kun tehtävänä on jotain, mitä olen pitkään vältellyt (usein sellaista on esimerkiksi sähköposteihin vastaaminen), munakello auttaa. Annan itselleni aikaa vaikkapa vartin. Se on lyhyt aika, sen viettää vaikka helvetin tulessa. Samoin kellosta on apua, kun edessä on jokin kaoottinen kokonaisuus, johon on vaikea tarttua. Jaan työn pieniin osiin ja kellotan jokaiselle oman ajan.

Joku tietysti ihmettelee, miksen yksinkertaisesti vain katso aikaa tietokoneen kellosta. Se ei ole sama asia. Tikittävä ja pärisevä laite kannustaa ihan eri tavoin.

Listat. Ahdistun, kun päivän aikana on paljon muistettavia asioita. Listat rauhoittavat hermot. Turha pitää muistettavia asioita omaa prosessoritehoa syömässä, kun ne voi ulkoistaa esimerkiksi lapulle. Hyvin listattu on puoliksi tehty.

Taulukko. En tiedä, käykö niin kaikille kirjailijoille, mutta minulle tulee aina romaania tehdessä vaihe, jonka koen ikävystyttäväksi. Se osuu kohdalle joskus puolenvälin jälkeen, kun tiedän jo aika hyvin, miten tarina etenee loppuun asti. Alussa uusi romaani on aina seikkailu minullekin, mutta siinä vaiheessa, kun homma on “vain” kirjoittamista enkä enää koe suuria ahaa-elämyksiä, tylsistyn. Romaania pitäisi kuitenkin jaksaa kirjoittaa kuukausien ajan. Tässä vaiheessa teen taulukon, jossa näkyy jokaiselle päivälle suunniteltu liuskatavoite. Virkamiehen asenteella loppuun saakka! Olen tehnyt näin kaikkien kirjojeni kanssa, ja taulukot ovat yhä tallella työhuoneen seinälle teipattuna. Taulukko kannustaa: edistymistä on helppo seurata ja urakka tuntuu inhimillisen mittaiselta.

Metsä. Kun työ ei suju, on turhaa istua koneen ääressä tuskailemassa. Metsässä kävely koiran kanssa on minulle tärkeä aivojen tuuletuskonsti. Usein tekstin ongelmatkin ratkeavat metsässä.

Pakkoloma. Vapaalta kirjoittajalta työt eivät lopu koskaan. Joskus on välttämätöntä pakottaa itsensä lomalle. Tämän olen oppinut vasta ihan viime aikoina. Kalenteriin voi merkitä vapaapäivän, ja se on myös pakko pitää. Lomailun ei tarvitse tarkoittaa aurinkorantoja tai laiskottelua: tärkeintä on, etten tee töitä. Kaikkein paras lomailukeino on lähteminen pois. Paikanvaihto tekee ainakin minun aivoilleni todella hyvää. Jo viikonloppu toisessa kaupungissa auttaa.

En tiedä, joutuvatko kaikki free-työtä tekevät pakottamaan itsensä lomalle. Minun historiassani lomailua vaikeuttaa se, että rupesin kirjoittamaan äitiysloman aikana. Silloin päähäni iskostui ajatus, että aina kun on vapaa viisiminuuttinen, käytän sen kirjoittamiseen. Vaikka lapseni ovat jo melko isoja, asenteesta on ollut vaikea päästä irti. Lopputuloksen kannalta kirjoittamatta oleminen on kuitenkin yhtä tärkeää kuin kirjoittaminen.

Motivaation ja itsevarmuuden säilyttäminen. Kirjoittaja on herkkä olento – tai ainakin minä olen. Olisi helppoa menettää itsevarmuus, ryhtyä kateelliseksi, miettiä vaikkapa vain sitä, kuinka paljon vähemmän kirjani myyvät kuin jonkun muun kirjat tai kuinka helposti joku toinen tuntuu saavan käännössopimuksia tai apurahoja. Olisi helppoa rypeä huonoudessa.

Vaikka ajatus tuntuisi kuin naiivilta tai pateettiselta, kirjoittamismotivaatio on pakko pitää puhtaana kaikesta kuonasta: rahanhimosta, kateudesta, menestymisen- tai näyttämisenhalusta. Muuten kirjoittajalle käy huonosti. Tämä ei tarkoita, etteikö tekemisiään voisi suunnitella esimerkiksi taloudellisesti kannattaviksi. Mutta kirjoittamisen ydin täytyy olla vapaata kaikista ulkopuolisista mittareista ja pakotteista. Täytyy haluta nimenomaan kirjoittaa. Jos kirjoittajan pää ei pysy kunnossa, kirjoittamisesta ei tule mitään.

Deadlinet. “Hädässä hyvä tulee, paniikissa paras” on pitkään ollut mottoni. Kun sisäinen pakotus ei riitä, jonkun muun asettama deadline toimii. Viimeksi hyödyin tästä, kun en osannut valita kahden romaaniprojektin väliltä. Erään lounaspalaverin tuloksena minulle sekä kerrottiin, kumpi kannattaisi tehdä ensin, että annettiin kirjoittamiselle deadline. Taakka putosi harteiltani ja kirjoittaminen tuntui pitkästä aikaa helpolta.

Liika vapautta on vaikea hallita. Vapaus on pakko kahlita, paloitella osiksi ja käyttää palanen kerrallaan.


3 kommenttia

Selfie alastomasta sielusta

hr

Hanna-Riikka

Eri kirjailijoiden näkökulmasta ammattiamme käsittelevä blogi on nähdäkseni sitä vahvempi, mitä enemmän tuomme esiin kirjoittamisen ja kirjailijuuden eri vaiheita. Niitä hauraitakin. Siksi päivitän tätä nyt, siitä huolimatta että olen niin syvällä romaanikäsikirjoituksessani, että blogimaailma tuntuu vieraalta, uutiset vielä etäisemmiltä kuin tavallisesti, ja arkikin näyttäytyy merkillisenä sekoituksena vaistonvaraisuutta ja taianomaisuutta.

Olen tietoisesti vältellyt esim. suomalaista kirjallisuuskeskustelua. Pinnalla on ollut kaikenlaisia lehtiartikkeleja ja kolumneja ja bloggauksia, jotka kommunikoivat keskenään. Minulle kaikki tuo on juuri nyt sanahelinää, jonka en koe (valitettavasti vai onneksi?) koskevan millään tavalla keskeneräistä taiteellista prosessiani. En ole pinnalla, olen syvällä. Minä kirjoitan nyt, ja se tarkoittaa sitä, että minun pitää kirjoittaa eikä miettiä kirjoja esineinä tai bisnestä niiden ympärillä.

Olen tekstissäni jonkin vaikeamman äärellä kuin koskaan aikaisemmin. Tosin mieheni sanoo, että niin sinä aina väität jokaisen projektin kohdalla. Ilmeisesti se on aina yhtä vaikeaa, vaikka jälkikäteen tuntuu kuin olisin kirjoittanut kaiken Pegasoksen siivestä tehdyllä sulkakynällä, hurmiossa ja varmana onnistumisesta. Paskat. Nimittäin mies tietää mistä puhuu, koska hän on kulkenut rinnallani melkein koko aktiivisen urani ajan, poissulkien ensimmäisen vuoteni esikoiskirjailijana, jolloin olin lievästi sanottuna tuuliajolla. Kulkenut, siis myös kuunnellut.

Joka tapauksessa, olen vaiheessa, jossa sanapari ”hajamielinen professori” tuntuu aliarvioinnilta. Olen pöllämystynyt ja pöhkö, en ymmärrä esim. virastojen asiakaspalvelijoita, vaikka he selittäisivät jotakin asiaa kolmatta kertaa selkokielellä. Elän vähintään kahta rinnakkaiselämää. En yleensä kerro etukäteen mistä kirjoitan, mutta otetaan esimerkiksi se, että käsikirjoitukseni kulkee nyt (toisin kuin aluksi suunnittelin) eri vuodenajassa kuin minä. Olin aivan pihalla kevätpäiväntasauksen suhteen, koska vastahan kesä loppui ja syksy alkoi. Siellä. Heillä. Varjomaailmassani. Olen ulkona ja sisällä samaan aikaan. Pakenen sitä kohti mitä pakenen.

Monella kirjailijalla on toinen työ, lapset tai jotakin sosiaalisia harrastuksia. Kun minä menen pitkän tekstin sisään, elän siellä ihan yhtä paljon kuin ns. tässäkin, täälläkin, en tiedä miten se pitäisi ilmaista. Näen unta silmät auki. Ja tosiaan, vähintään yhdessä maailmassa, koska sen lisäksi on tietenkin nukkuessa koetut unet, jotka kumpuavat alitajunnasta hieman eri tavalla kuin kirjoitukset. Ja kun lempiharrastuksina on ruuanlaiton ja liikunnan kaltaisten itsestäänselvyyksien lisäksi mm. lukeminen, elokuvat, tv-sarjat, musiikin kuuntelu, kuvataide jne., ei ole mikään ihme, jos en tässä elämäntilanteessa koe uutisia Krimiltä tai muualta mitenkään omaa todellisuuttani koskettavina.

Tällä hetkellä ei ole kolumneja, taidekritiikkejä tai muita säännöllisiä töitä, joten ajaudun pääni kanssa entistä syvemmälle jonkinlaiseen abjektioon tai ainakin toiseuteen. Dalia lainatakseni: ainoa ero minun ja hullun välillä on se, että minä en ole hullu. (Ainakaan varsinaisesti, ainakaan psykoottinen.) Juuri tässä vaiheessa projektia olen kuitenkin ajan ja ajankohtaisuuden ulkopuolella. Huomaan olevani kiinnostuneempi jostakin uneni viestistä kuin kansainvälisistä konflikteista. Ja toisaalta, luen innokkaammin artikkeleja esim. Wikipediasta kuin ajankohtaislehdistä.

Onneksi en elä yksin, tai olisin aivan varmasti Dalin mainitseman rajan toisella puolella. Minulla on etuoikeus ja kunnia jakaa elämäni kumppanin kanssa, joka sen lisäksi että on elämäni valo ja ilo ja kauneus, pitää minut edes jotenkin kiinni todellisuudessa. Ja oudolla tavalla juuri nyt elän enemmän päivän ja hetken kerrallaan kuin koskaan ennen. Mutta se olisi toisen bloggauksen aihe. Kukaties innostun päivittämään omaakin blogiani. Siellä on ollut vähän hiljaista. Beethovenmaista tyyntä myrskyn edellä? Tai sitten ei. Se jää nähtäväksi, sillä elämä on nyt, nyt, nyt.


2 kommenttia

Joskus pitää olla itselleen ankara

annekuvaOlen koko talven ajan kiusannut itseäni erilaisilla kyseenalaistuksilla koskien kirjailijuuttani, ja turhautunutkin välillä. Olen sanonut, että se johtuu yleisestä ilmapiiristä, mutta oikeasti se johtuu minusta itsestäni.

Olen tyytymätön kirjailijuuteeni.

En sillä tavalla, että harmittelisin tai katuisin kirjoittamiani tekstejä. Ei niin, että taustalla olisi mitään suurta pettymystä tai virhearviota. Turhautumiseni on luonteeltaan luovaa. Minulta kesti kyllä jokin aika huomata se, että kulotetussa maassa kytee vielä, ja aivan uudenlaisia siemeniä on varissut maahan.

Samanlainen olotila minulla oli joskus 15 vuotta sitten, kun olin jo pitkään kirjoittanut, mutta en oikein saanut mitään mistään läpi. Puskin vain sinnikkäästi, värkkäsin ja yritin tulkita viestejä. Vasta pakollinen tauko aukaisi näkymiä. Eikä edes niin, että heti tauon jälkeen olisin huomannut maailman jotenkin muuttuneen. Muutos on usein luonteeltaan sellainen, ettei sitä edes huomaa, koska on täysin sen sisällä ja alituisessa liikkeessä itsekin.

Tänään ilmestyneessä Kirjailija-lehdessä oli kirjailija/kustantaja Ville Hytösen haastattelu. Pistin merkille erityisesti kohdan, jossa Ville kertoi kustantamon perustamisesta abivuotena. Joillakin on uskallusta ja rohkeutta, sekä visio, jota lähdetään uhkarohkeasti toteuttamaan. Siitä huolimatta, että niin voi myös mätkähtää mahalleen maahan, sillä ilman riskiä ei ole uskallusta.

Jokaisella on oma tapansa toimia. Olen ymmärtänyt asiat niin, että minun kirjoittamiseni tarina ei muodostu nopeista pyrähdyksistä tai yllättävistä käänteistä, vaan se on luonteeltaan myyrämäistä tunnelin kaivamista. Jos joskus putkahtaa pinnalle, on niin maanalisen sokeuttama, ettei ymmärrä valonkaan kaikkia ominaisuuksia. Mutta voin tehdä toisinkin, tai ainakin kokeilla.

Ajattelin nyt kaivaa muistivihkon esiin, ja kirjoittaa sen sivuille ranskalaisin viivoin asioita. Mistä haluan kirjoittaa? Mitä haluan kirjoittaa? Miten haluan kirjoittaa? Voisin piirtää muutaman kaavionkin. Enkä pyri olemaan realistinen, vaan irrottelemaan. Ehkä jopa asettamaan huikentelevaisia tavoitteita.

Unelmia pitää olla, ja vaikka arki ja työ ja kaikki vaakasateessa kasvoihin lentävä ajatusräntä lannistaisikin, pitää ajatella Unelmia.


29 kommenttia

Kahden kastin kirjailijat ja hukatut mahdollisuudet

Tiina

Tiina

Aamun Helsingin Sanomissa oli suomalaista kirjabisnestä käsittelevä, Antti Majanderin kirjoittama essee. Se sisälsi paljon totuuksia ja oli kaikessa raadollisuudessaan suorastaan ihailtava.

Kirjojen myynti laskee himpun verran joka vuosi. Satoja tuhansia myyvien bestsellerien aika on ohi: tilastoista näkee, että kaikkein myyydyimpiä kirjoja myydään aina vain vähemmän.

Uutinen voisi olla hyväkin, jos se tarkoittaisi, että myynti jakaantuisi aiempaa tasaisemmin kirjojen kesken. Näin asia ei kuitenkaan ole. Käytännössä bestsellerien laskeva myynti merkitsee, että kustantamoille jää aiempaa vähemmän rahaa kustantaa muita kuin kelvollisesti myyviä kirjoja.

Osuvimmillaan Majanderin lauantaiessee on kuvaillessaan kirjailijoiden jakoa kahteen kastiin: “jonkin verran on niitä, jotka kuka tahansa kustantaja nappaisi mieluusti listoilleen, sekä isompi joukko niitä, joita siedetään vaivoin”.

Asetelman tunnistaa jokainen kirjailija. Jos joku ei tunnista, hän kuuluu ensimmäiseen ryhmään ja on vastuuttoman huono havainnoimaan kollegoidensa tilannetta.

Kirjailijan on vaikea välttää katkeruutta, jos “omasta” kustamosta vastataan sähköposteihin kovin hitaasti, julkaisupäätökset venyvät, kirjojen välillä ei pidetä mitään yhteyttä, kirjaa ei mainosteta lainkaan eikä kirjailijalle järjesty messuesiintymisiä tai kirjakauppaesittelyitä.

Samaan aikaan kirjailija ei voi olla huomaamatta, kuinka saman kustantamon toista kirjailijaa kohdellaan aivan eri tavalla: puolivalmis käsikirjoitus revitään käsistä, kirjalle varataan kustannusohjelmasta paikka ennen kuin siitä on kirjoitettu riviäkään, sellaisina vuosina kun kirjaa ei ole tulossa, kirjailijalta pyydellään vaikkapa lastenkirjaa tai kirjoituskokoelmaa, yhteyttä pidetään ja lounaita tarjotaan, keikkoja järjestetään kalenteri täyteen, kirjoille järjestetään agentti ulkomaanmyyntiä varten, valokuvausta varten kirjailija viedään kampaajalle ja maskeeraukseen – ja niitä kuvia otetaankin usein ja paljon.

Mieleen tulee kaikenlaisia johtopäätöksiä.

Näkyvyyttä saavan kirjailijan takana on muitakin kuin kustantamo: häneen satsaavat rahallisesti myös kirjakaupat. Nekin järjestävät yleisötilaisuuksia ja kampanjoita, joissa kirjoja mainostetaan vaikkapa ulkomaanmatkan arvonnalla. Rivikirjailija ei voi kuin hämmästellä.

Miten kirjailijan pitäisi suhtautua tähän kaikkeen?

Kaikilla kirjoilla ei tietysti olekaan suurta kaupallista potentiaalia. Kaikki kirjailijat eivät halua suurta henkilökohtaista näkyvyyttä. Kirjajulkisuus on ehdottomasti henkilöitymässä: kuulin, että jopa Ylen kirjallisuusohjelmien tekijöille on luotu aiempaa enemmän paineita käsitellä kirjoja tekijän persoonan kautta.

Väitän, että kustantamot hukkaavat suuren määrän kaupallista potentiaalia sillä, että osa kirjoista jää ilman kunnon panostusta. Asiahan ei mene niin, että julkisuutta saisivat poikkeuksellisen hyvät kirjat: julkaisulistoilta löytyy paljon aivan yhtä hyviä kirjoja, joita ei syystä tai toisesta nosteta esiin. Tai toisinpäin sanottuna: eivät paljon näkyvyyttä saavat kirjat aina niin kovin loistavia ole. Näkyvyydessä ja myynnissä on kyse paljon muustakin kuin kaunokirjallisesta onnistumisesta.

Syytän asiasta kustantamoiden henkilökunnan aikapulaa sekä eräänlaista mielikuvituksettomuutta. Omiin kirjailijoihin ei tutustuta kunnolla, heidän profiiliaan ei mietitä, heidän mahdollisuuksiaan ei käydä kunnolla läpi. Kustantamon markkinoinnista ja tiedotuksesta vastaavat henkilöt eivät osaa hyödyntää heidän ominaisuuksiaan.

Ehkä tämä piilevä potentiaali tulee jollain tapaa havainnollistettua Finlandia-palkinnon kohdalla: palkinto nostaa toisinaan esiin kirjoja, jotka normaalisti olisivat jääneet ilman suurta näkyvyyttä ja myyneet huonosti. Palkinnon tuoma myynti osoittaa, että kaupallista potentiaalia riittää kirjavalikoimassa. Pitäisi vain olla muitakin keinoja nostaa se esiin kuin yksittäinen palkinto.

Antti Majander kirjoittaa: “Kustantaja unelmoi siitä, että hän löytäisi suomalaisen prosaistin, joka julkaisee luettavan ja korkeatasoisen romaanin joka toinen vuosi. Lisäksi hän toivoo listalleen uskottavaa dekkaristia, joka julkaisisi joka vuosi. Työn iloa tuottaa, kun kustantaja näkee, miten nuoresta runoilijasta kehittyy taitava prosaisti, joka julkaisee säännöllisesti, ottaa osaa julkiseen keskusteluun ja löytää aiheikseen kiintoisia uusia näkemyksiä.

Tällaisia kirjailijoita olisi lähes joka kustantamossa, kun heidän mahdollisuutensa vain nähtäisiin. Millä keinoin kirjailija ottaa osaa julkiseen keskusteluun, jos hänellä ei ole mitään kanavaa siihen? Miten kirjailija voi julkaista säännöllisesti, jos käsikirjoitus roikkuu kustantamossa puoli vuotta ilman minkäänlaista vastakaikua?

Kustantamot eivät hoida hommaansa kunnolla kaikkien kirjailijoiden osalta. Jos kirjailijan halutaan vaikuttavan yhteiskunnalliselta keskustelijalta, kustantamon kannattaa markkinoida häntä sellaisena. Enkä tarkoita tällä ison rahan mainostamista, vaan pienempää käytännön pr-työtä, verkostojen hyödyntämistä.

Haluja on ehkä parempaan: “Alan mantra kuuluukin nyt: tehdään vähemmän mutta paremmin. Paremmin tarkoittaa tässä sitä, että julkaistuilla teoksilla olisi edes mahdollisuus tavoittaa yleisö”, kirjoittaa Majander. “Kustantamoissa on notkistuttava tekemään sitä, mitä omakustantajat ovat tehneet koko ajan, jalkautumaan erilaisiin tilaisuuksiin. On tavoitettava pienet erikoisyleisöt, kun suurien massojen koskettaminen käy yhä vaikeammaksi.”

Myös kirjailijat tarvitsevat monenlaista asenteen petraamista. Maailma muuttuu, kirjailijan pitää muuttua mukana. Korkeakirjallisuuden edustajalla ei ole varaa halveksua elämäntaito-oppaiden kirjoittajia, sillä niiden tuotoilla pidetään pystyssä kustantamoita. Viihdenäkyvyyttä ei kannata halveksua: kirjallisuus taistelee elintilasta kaiken muun tuotetun sisällön kanssa.

Jos kustantamon pitää tehdä paremmin, notkistua, jalkautua tilaisuuksiin ja tavoittaa pienet erikoisyleisöt, kirjailijankin täytyy yrittää. Nykyajan kirjailijan pitää olla aktiivinen, suunnitelmallinen ja ennen kaikkea tietoinen mekanismeista.

Se ei ole helppoa, ja joskus se vaatii astumista alas taiteilijuuden korokkeelta.


3 kommenttia

Kirjoittaja in situ

Jukka L

Jukka L

Aloitan nyt eräänlaisen prosessikuvaussarjan. Kun joudun oikein tosissani miettimään jotakin kirjoittamiseen liittyvää kysymystä, mietin sitä täällä ääneen. Ehkä blogimme lukijoille aukenee tätäkin kautta jotakin kirjailijan arjesta.

Kirjoitin romaanini luonnoksen käsin paperille yksikön kolmannessa persoonassa. Moni kerrontaratkaisu muotoutui sen mukaan. Tänään, kun aloitin naputella tekstiä tietokoneella, kaikki tuntui sujuvan kuin unelma. Ensimmäisen sivun tuotettuani pysähdyin. Hups. Olin alkanut kirjoittaa yksikön ensimmäisessä. Nyt olen sitten miettimistauolla.

Yksikön ensimmäinen asettaa ehkä joitakin rajoituksia joidenkin pikkunäppärien temppujen kuten lukujen cliffhanger-lopetuksille, joilla olin ajatellut härnätä lukijaani ja rakentaa jännitettä. Yksikön ensimmäinen ei voi ehkä aivan samalla tavalla jättää oivalluksiaan tai löytöjään roikkumaan ilmaan, ilman että temppu näyttää todella teennäiseltä. Tämä on pikkujuttu, mutta juttu kuitenkin.

Mutta miten yksikön ensimmäinen suhtautuu kirjan muihin kerrontalinjoihin? Erään sivuhenkilön näkökulma tuntuisi edelleen luontevalta pitää yksikön kolmannessa, mutta sitä ei kirjaan ole tulossa kuin pari lukua. Hyppäisivätkö nuo luvut nyt silmille jotenkin vääränlaisina? Entä millaiseksi muodostuu päähenkilön preesensin minämuotoisen kerronnan ja hänen aiempien kirjallisten töidensä niinikään minämuotoisen kerronnan välinen suhde? Tyylien välinen kontrasti loivenisi ikävällä tavalla.

Vaistoni veivät minut tänään kuitenkin yksikön ensimmäiseen. Tuntuu siltä, että sen avulla pääsen syvemmälle päähenkilööni. Onko vastaava intiimiys mahdollista yksikön kolmannessa, vai jääkö siinä ratkaisussa väliimme eräänlainen etäännyttävä kalvo? Tekstin rakenne tuntuisi kuitenkin vaativan sitä.

Valintoja, valintoja… Juuri kun oli hyvä pössis.


3 kommenttia

Myönnän epäonnistuneeni!

hanna_riikka kuisma

Hanna-Riikka

Yksi kirjailijoiden kesken julkisuudessa melko vaiettu asia on epäonnistuneet kirjaprojektit. Anne bloggasi tänne aiheesta aiemmin, se oli rohkea avaus. Kuvittelin nuorempana, että kaikki julkaisseet kirjailijat saavat jokaisen ideansa julki. Totuus on toisenlainen. Kysyin kerran eräältä menestyneeltä kirjailijalta, onko hänellä ollut epäonnistuneita projekteja. Kuulemma joka toinen. Se oli oudon helpottavaa. Tiedän toki heitäkin, jotka eivät ole kokeneet hylsyn hylsyä, poikkeus vahvistaa aina säännön.

 Jos lasketaan uran alkaneen esikoisteoksesta, kuten minä teen, on kirjailijuuteni kahdeksan ja puolen vuoden ikäinen. Siihen mahtuu yksi suuri epäonnistuminen. Olin julkaissut ensimmäisen novellikokoelmani Elinkautisen (2005) ja ensimmäisen romaanini Käärmeenpesän (2007). Pari kuukautta jälkimmäisen ilmestymisen jälkeen pääsin eroon alkoholista, eli en ole lipsunut juomaan sittemmin. (Jos joku sitä ei tiedä, niin hei, olen Hanna-Riikka ja olen alkoholisti.)

Kun revin itseni alkoholista irti kuudentoista vuoden surkean ja ylipitkän teini-iän jälkeen, olin 29, eli kypsää kauraa kolmenkympin kriisille. Korvasin alkoholin joogalla ja ahmimalla kaikenlaista mystiikkaa käsitteleviä kirjoja. Satuin saamaan lahjaksi tarot-kortit, joista tuli hysteerinen inspiraatiolähde kirjoittamiseen. Käännyin myös kasvissyöjästä täydeksi vegaaniksi, lopetin tupakoinnin, hyvä jos kahvia join. Eli pieni mieleni ajatteli, että jos en juo, pitää minun muutenkin muuttua kaikilla tavoin hyväksi ihmiseksi. Pähkäilin, että silloinhan on epäeettistä ja arveluttavaa kirjoittaa synkistä aiheista. Positiivinen pitää olla, bumtsi bum vaikka väkisin!

Ei liene tarpeen sanoa, että se ei ole minulle taiteilijana varsinaisesti luonteenomaista. Olen toistaiseksi parhaimmillani ihmisluonnon ja yhteiskunnan pimeän puolen kuvaajana. Ensiraittiuden hybriksessä kuitenkin kehittelin alitajunnassa muhineesta fantasiamaailmasta suureellisen ja monipolkuisen kertomuksen, joka sisälsi kymmeniä tai satoja hahmoja. En muista tarkalleen, koska en ole pystynyt lukemaan sitä sen koommin.

Ok, jokaisen kirjailijan uraan kuuluu epäonnistumisia, mutta surkea lisä oli vielä se, että se oli ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa kerta, kun olen saanut joltakin taholta kokovuotisen apurahan. Voitte kuvitella, paljonko se hävetti jälkikäteen. Kirjoitin hypomaanisena reippaasti yli viisisataasivuiseksi paisuvaa fantasiakäsikirjoitusta puolitoista vuotta. Olin siihen täysin koukussa, en ajatellut mitään muuta; siitä tuli siirtymäobjekti alkoholille. Sain olla muissa maailmoissa ja elää ”hyvän ihmisen” fantasiaelämääni kaikessa rauhassa. Olen sanonut myöhemmin haastatteluissa, että se oli minun AA:ni. (Kumppanin tuen ohella.)

Kun olin saanut raakaversion valmiiksi, eli jouduin eroamaan siitä/ pääsin eroon, ensimmäiset epäilykset hiipivät mieleeni. Eihän tämä ole yhtään minua. Sitten ajattelin, että no, jospa olen muuttunut, ehkä vain olen tällainen ilman alkoholia. Ateljeekriitikkoni (jotka ovat olleet joka kerta oikeassa sen suhteen, mikä teksti toimii ja kuinka paljon) suhtautuivat penseästi. ”Onhan tässä tietysti hyvin kirjoitettuja kohtia, mutta…” Seuraavaksi juttuun tutustui eräs kustannustoimittaja. Hän oli yhtä hämmentynyt kuin esilukijani. Että tuota, ei tästä nyt oikein millään, vaikka miten päin ajattelisi.

Luin koko höskän uudestaan, sulattelin asiaa. Tajusin pian, että kokonaisuus on hirveää paskaa eikä sillä ole mitään tekemistä minun tai tyylini kanssa. Aivan kuin olisin havahtunut hereille unesta. Häpesin. En lähettänyt sitä mihinkään muualle. Hautasin sen välittömästi iäksi. Ja näin en yleensä toimi, jos joku muu ei usko tekstiin. Esimerkiksi Käärmeenpesä ei sopinut suosikkikustantamoni silloiseen kustannusohjelmaan. Tiesin, että se on siitä huolimatta hyvä, lähetin sen joka paikkaan ja sain puhelun viikon päästä, että loistavaa kamaa, poikkeuksellisen valmis paketti, julkaisemme tämän. Mutta sitä fantasiapökälettä en todellakaan lähettänyt mihinkään, en ole pahemmin edes puhunut siitä muuta kuin sivulauseissa sen koommin. Tämä bloggaus on yritystä vihdoin päästä vuosien takaisesta häpeästä, tekemällä siitä julkista.

Nyt pääsen vasta tekstin pointtiin. Niin nolo ja typerryttävä kuin kokemus olikin, siitä seurasi jotakin hyvää. Lyhyen morkkiksen jälkeen mieleeni tuli lapsena monta kertaa lukemani tyttökirjaklassikko Pikku naisia. Kirjassa Jo oli kirjoittanut teennäisen tekstin venetsialaisista naamiohuveista. Alaa tunteva setämiehen hahmo ei pitänyt tarinasta ja antoi ohjeen, että kirjoita siitä mistä tiedät! Siinä tapauksessa lopputulos oli siis ko. Pikku naisia.

Kun muistin tuon, aloin välittömästi kirjoittaa. Fantasiajutussa minulla oli ollut suuret suunnitelmat ja yksityiskohtaiset synopsikset, sen jälkeen päätin vain kirjoittaa vapaasti, lopputulosta miettimättä. Ainoana temaattisena ohjenuorana oli se, että kirjoitan elämästä joka on lähellä, asioista jotka tunnen. Ajattelin Mike Leighin tapaa tehdä elokuvia. Keksin henkilöhahmot, heitin ne näyttämölle eli kotikaupunkini kaduille ja katsoin, mitä tapahtuu! Kirjoitin fantasiapökäleen jälkilämmöllä käsikirjoituksen, josta tuli Sydänvarjo (2011).

Sen myötä tajusin myös, että ei minun tarvitse esittää erilaista ihmistä, jos en juo. Olen sama kuin ennenkin, mutta en käytä alkoholia. Ei se sen kummempaa ole. Koska se ihan pelkästään muuttaa elämää jo niin paljon, että ei siihen päälle lisämuutoksia tarvita. (Tosin sitten sairastuin, mutta se on toinen juttu eikä liity tähän.)

Jälkikäteen ajateltuna epäonnistumisesta oli siis hyötyä niin ihmisenä kuin kirjailijanakin. Työskentelytapani on sittemmin ollut siltä väliltä, suunnittelen kyllä jonkin verran, mutta en lyö lukkoon, annan tarinan ja hahmojen viedä sinne, mihin suuntaan ne tuntuvat haluavan kulkea. Eikä se apurahakaan lopulta hukkaan mennyt, koska ison, kreisin projektin jälkilämmöstä syntyi juuri se prosessi, jonka tarvitsin onnistuakseni.

Pelkäänkö uutta epäonnistumista? Totta kai, kuka ei. Esimerkiksi tällä hetkellä kesken olevassa projektissa menen hieman mukavuusalueeni ulkopuolelle, mutta teksti on kuitenkin keskeneräisenäkin minua ja kuulostaa minulta! Eikä taatusti ole fantasiaa… Jota vastaan minulla ei sinänsä ole mitään, mutta se on kirjallisuudenlaji, joka ei ole minulle suunnattu edes lukijana, saati kirjoittajana. Huh. Siihen suuntaan en mene enää ikinä, korkeintaan joskus flirttailen vaatimattomasti maagisen realismin kanssa. Mikä yleensä minun tyylissäni onnistuneimmillaan on väline, ei itseisarvo.

Taannoin oli iljettävän suosittua puhua jenkkityylisesti epäonnistumisistaan yritysmaailman valmentajien tms. keskuudessa. Tämä ei ole minkäänlainen ele sinne suuntaan. Ainoastaan pieni kertomus siitä, että ei kannata lannistua! Moni piti minua hulluna, kun olin tehnyt puolestatoista kahteen vuoteen töitä ja tuhosin lopputuloksen. Aloitin heti uutta. En esim. irrottanut kässäristä osia novelleiksi, vaikka sieltä varmasti olisi tietyntyylisiä juttuja irronnut.

Joskus on nöyrryttävä ja myönnettävä tappionsa. Sitä paitsi olen taiteilijana varsin ehdoton, en suostu julkaisemaan kansien välissä mitään, mihin en usko sataprosenttisesti.

Ai niin, tämän myötä toivotan myös onnellista vuotta 2014 jokaiselle lukijalle! T: Hanna-Riikka


2 kommenttia

Yksi ja sama tarina, tekstistä toiseen tihkuvat aiheet

Tiina

Tiina

Niin kuin valtaosa muistakin kirjoittamisella elävistä ihmisistä, kirjoitan hyvin monenlaisia juttuja. Kaunokirjojen lisäksi olen kirjoittanut ainakin tietokirjallisuutta, kirja-arvosteluja, lehtiartikkeleita sekä tilausnovelleja lehtiin. Tällä hetkellä pidän vakituisesti tiedeaiheista blogia sekä kirjoitan kolumneja. Tekeillä on tietokirja, ja tietokoneen muistissa on kesken kaikkiaan kolme kaunokirjaa. Näistä yksi on puolivälissä, yhdestä olen hahmotellut (moneen kertaan) aloitusta ja kolmannesta olen kirjoittanut palasia sieltä täältä. Aikajänne näin monen projektin valmistumiseen on toki vuosien mittainen.

Minua ärsyttää se, kuinka paljon pyörin kirjoittamisessani samojen aiheiden ympärillä. Sinänsä ärsytys on merkityksetöntä. En kykene muuttamaan asiaa. Jotkut aiheet vain sytyttävät, ja on turha yrittää kirjoittaa kokonaista romaania aiheesta, joka ei innosta.

Oman ajatusvaraston penkominen ja analysointi on suurelta osin turhaa, mutta silti on välillä kiehtovaa miettiä, mistä vakioaiheet tulevat. Minä kirjoitan kerta toisena jälkeen esimerkiksi keinotekoisista ihmisistä: roboteista, kyborgeista, sen sellaisista.

Borg

Borg

Ihmeellinen aihe. Keinotekoiset ihmiset ovat tunkeutuneet novelleihin, kahteenkin tekeillä olevaan romaaniin, kaikuja niistä on vanhemmissakin romaaneissa, tietotekstiäkin olen niistä sommitellut – niin blogin kuin tietokirjasuunnitelman muodossa. Ties vaikka kiinnostukseni johtuisi lapsuudessa vaikutuksen tehneistä Star Trekin Data-androidista ja Borg-kyborgeista. En ole varma.

Muita vakioaiheitani ovat muun muassa menneisyydessä kuolleet naiset, sota, erityisesti lasten kohtalo sodassa, koirat, isot koneet, linnut, hyönteiset, muodonmuutokset.

Aiheet vuotavat tekstistä toiseen. Vuoden 2010 ajan kirjoitin koira-aiheista tietokirjaa ja perehdyin koiran evoluution ja biologian lisäksi koiraan liittyvään mytologiaan. Koira tihkui tietokirjasta muihin projekteihin: Hukkajoki-romaanissani (2012) koira on eräänlainen psykopompos, sielun opas maanpäällisen ja tuonpuoleisen elämän välillä. Valhe ja viettelys -antologiaan (2011) pyynnöstä kirjoitettu novelli muodostui tarinaksi Perro Negrosta, sähkölinjoja pitkin liikkuvasta hirviökoirasta. Koira- ja susiaiheista kirjoitin myös lukuisia tiedeblogauksia. Viime vuonna olin mukana ihmissusista kertovassa novelliantogiassa – idea novelliin löytyi tietenkin koiramyyteistä.

Samojen aiheiden pyöriminen mielessä on kuitenkin toissijaista sen kanssa, että pelkään kirjoittavani aina uudestaan samaa tarinaa. Tarinassa on kyse aiheita suuremmasta asiasta. Entä jos en osaa kirjoittaa kuin yhdenlaisen tarinan?

Kuvailin pari viikkoa sitten luottolukijalleni puolivälissä olevaa romaanikäsikirjoitustani. Ensin varoittelin, että tarkoitukseni oli kirjoittaa aika erilaista kuin aiemmin. Sitten kerroin juonesta ja henkilöistä, tunnelmasta, ehkä teemoistakin. “Niin”, lukija totesi viisaasti. “Millä tavoin tämä eroaa aiemmista kirjoistasi?”

Eipä juuri millään, jouduin myöntämään.

Tarinoistaan ja aiheistaan ei pääse eroon, ei ainakaan kirjoittamalla. Täytyy vain yrittää kirjoittaa ne joka kerta aiempaa paremmin ja kunnianhimoisemmin.


42 kommenttia

Köyhyys kulttuurialalla: julkinen salaisuus?

hanna_riikka kuisma

Hanna-Riikka

 Olen kirjoittanut tästä omaan blogiini melkein vuosi sitten, mutta tartun teemaan uudestaan vähän laajemmin. Koska itse asia ei ole muuttunut miksikään, tuskin muuttuukaan.

Tuntuu olevan jonkinlainen julkinen salaisuus, että osa kulttuurialojen ihmisistä on köyhiä. Ei pienituloisia, vaan kaikkien suomalaisten ja eurooppalaisten köyhyysrajojen alapuolella. Eikä se välttämättä ole kokonaan sidoksissa menestykseen. Jos otetaan esimerkki omalta alaltani, keskimääräinen tulo tämän päivän suomalaisen kirjan myynnistä on tekijälle 2000 euroa. Siis ei esim. 2000 € kuukaudessa, vaan per kirja. Mutta entä näkyvyys, paljon saatte haastattelusta? Se on useimmiten oman työnsä promotointia, joten sillä hetkellä nolla. Kun pidin nuorena taidenäyttelyn, joku kysyi paljon tienaat? Suurin osa gallerianäyttelyistä maksaa kyllä, mutta taiteilijalle itselleen. Ja kyse ei todellakaan ole nimellisistä summista.

Eniten häiritsee se, että usein kun kulttuuriväki keskustelee syrjäytyneiden, köyhien ja huono-osaisten tilanteesta, asetelma on: mitä me voisimme tehdä auttaaksemme heitä, niitä. Toisia. Hieno homma, mutta oksennan vähän suuhuni enkä kehtaa sanoa mitään, koska häpeä on niin syvällä. (Kuten jokainen joko köyhyydestä tuleva, tai köyhyydessä edes ajoittain, saati pysyvästi elävä tietää.) Stereotypia esim. 2000-luvun kirjailijasta on vahvasti keskiluokkainen, ellei ylempää keskiluokkaa. Eikä ihme, monella tuntuu menevän mukavasti, ja hyvä niin. Mutta johtuuko vääristymä siitä, että lehtijuttuihin kertovat tai sosiaaliseen mediaan päivittävät omasta arjestaan enemmän ne taiteilijat, joille ylelliset juhlat ja ulkomaanmatkailu on arkipäivää? Köyhät ovat hiljaa tai juttelevat mieluummin asioista tai taiteesta yleisellä tasolla tms. Koska eihän sitä kehtaa sanoa, että jos käy kerran vuodessa teatterissa, tarkoittaa se sitä, että joutuu kirjaimellisesti kärsimään. Esimerkiksi olemaan kipeän hampaan kanssa, kun yksi ainoa huvitus vuodessa verottaa lääkärirahat. (teatteri = konsertti, hammas = selkä, lääkäri = hieroja. Tämä on sitä etäännyttämistä.)

Koska taiteen/kirjojen/musiikin myynnillä elää Suomessa vain muutama ja tekijöitä on verrattain enemmän, on ihmisillä vaihtoehtoisia ratkaisuja. Moni taiteilija käy muun alan palkkatyössä kattaakseen elämiskulunsa ja on tästä syystä taloudellisesti hyvinvoiva. Ja henkisesti terveiden kirjoissa eli siltäkin osin hyväosainen, koska pystyy kahteen raskaaseen työhön. Sitten on tietysti niitä, joiden osa elämässä on ollut syntyä tai naida rikkaaseen sukuun. Eikä siinä mitään. Kyse ei tässä kirjoituksessa ole kateudesta. Tunnen ja tiedän monia hyvin toimeentulevia taiteilijoita, kuin myös totaalisen persaukisia ja kaikkea siltä väliltä. Se ei tietenkään korreloi teosten laadun tai ihmisen mukavuuden kanssa, kuten eivät nuo kaksi viimeistäkään. No, ääripäiden sijasta suurin osa lienee jossain siinä keskiluokkaisen ja köyhän välissä, prekariaattia, joka keräilee murusia sieltä täältä ja koettaa saada omaan alaan liittyviä sirpaletöitä sen Oikean Taiteen sivuun.

Silti jokin tässä vaivaa, välillä tuntuu jopa tabulta sanoa, että on olemassa kulttuurialojen kurjalisto: luovia ja uutteria, jopa alallaan kohtalaisesti menestyviä, mutta materian ja terveyden suhteen vähäosaisia taiteilijoita, joille syrjäytyneet ja köyhät eivät ole niitä toisia, vaan sellaisia löytyy peilistä ja/tai lähipiiristä. Ja miksi ko. ihmiset eivät pidä siitä meteliä? Koska köyhyys on leima, joka valitettavasti liitetään tänä päivänä tässä osassa maailmaa laiskuuteen ja tyhmyyteen. (Keskustelupalstoilta löydät lisää sanastoa.) Vaikka taustalla voi olla minkälainen tarina, joka sisältää ahkeraa yritystä vielä monien pettymyksien ja murskautuneiden haaveiden jälkeenkin. Siinä sitä todellista sisua! Oman elämänsä tuntemattomien sotilaiden tarinoissa riittää kirjoittamista useammaksikin ihmisiäksi, enkä puhu enää pelkistä taiteilijoista…

Ja itsestäänselvyys, mutta totta kai Suomen mittarilla köyhyydestä ja muusta kurjuudesta kärsivä on eri asemassa kuin kehitysmaissa. Afrikka-korttia voi aina käyttää, jos yleensä kukaan suomalainen valittaa yhtään mistään. Mutta onnettomuus pitää suhteuttaa ajan ja paikan oloihin, köyhyyskin on suhteellista. Köyhyys voi olla monella tavalla tuhoisaa, se esim. eristää. Jos ei ole joutunut räpiköimään pohjalla, voi olla vaikea ymmärtää köyhyyden syvyyttä ja olemusta. Sitä miten monesta asiasta se koostuu. Suomalaiselle kokonaisvaltaiselle kurjuudelle ei ole edes sanaa, koska syrjäytyneisyys on orwellilaisen uuskielen keinoin luokiteltu koskemaan vain nuoria ja nuoria aikuisia. Siksi puhun välillä syrjäytetyistä, ei ole edes sanaa.

Köyhyys on toiseutta. Köyhyys on abjekti. Ja jos ihminen on laitettu siihen lokeroon eikä sovi, yhteiskunnassa jokin mitätön ratas pysähtyy pieneksi hetkeksi, ymmärrys ei riitä. Tiedän esim. useamman kuin yhden tapauksen, joissa mielenterveysalan ammattilaiset ovat ihmetelleet miten kummassa moniongelmainen pystyy luomaan säännöllisesti onnistuneita teoksia ja vielä esiintymään julkisesti. Ja epäluuloja, miten ihmeessä herra tai rouva tai neiti Taiteilija muka on niin varaton, että joutuu käymään tavallisten kuolevaisten kanssa hoidattamassa sairauksiaan julkisella puolella. hän liittyen oli vasta kohua lehdissä, kun suositun yhtyeen laulaja kertoi kuinka oli hakenut hänelle laillisesti kuuluvia sosiaalietuuksia, ja saanut niiden sijasta v:ttuilua virkailijalta.

Mitä tulee mielenterveyteen: lehdissä on toki juttuja taiteilijoiden korkeammista mielisairaustilastoista ja itsemurhista. Kun vain vielä ihmiset ymmärtäisivät, että taiteilija ei ole ”hullu” tai ”köyhä”, jos on, vaan ihan todella hullu ja köyhä ilman glamourisia lainausmerkkejä. Joka sortin liimanhaistelupäiväkirjat ja paljon vanhemmatkin tekeleet ovat saaneet jotkut kuvittelemaan, että taiteilijan rappio on jotenkin hienompaa kuin se, jos tuntematon spurgu tulee viereen istumaan ja oksentaa paskat housuissa. Samalta se haisee meilläkin. Ja yhtä noloa se on. (Varmaan vielä nolompaa, jos siitä lukee lehdessä.) Ja ihan samalla tavalla köyhä taiteilija joutuu pokkuroimaan ja nöyristelemään virastoissa kuin kuka muu tahansa, ellei enemmän. Nyt jo toistan itseäni. Vähemmästäkin.

Ja jos tällaisiin ajatuksiin ei joku typerys sano, että ottaisivat itseään niskasta kiinni tai menisivät oikeisiin töihin, saattaa joku lempeä sielu koettaa lohduttaa, että no mutta Van Gogh ja Aleksis Kivi. Kauhean kaunis ajatus, mutta eipä se paljon heitä elämänsä aikana lohduttanut. Eikä ajatus siitä, että ehkä joku joskus jossain lämmitä, jos ei ole varaa polttopuihin.


4 kommenttia

Taas saa hävetä… – ajatuksia häpeästä ja taiteesta

Hanna-Riikka

Hanna-Riikka

Häpeämättömyys sanana on totuttu yhdistämään julkeuteen ja epäkohteliaisuuteen. Tahdon tarkastella asiaa vähän eri näkökulmasta. Häpeä on vaarallisimmillaan rampauttava ja jopa tuhoava voima. Olen toki myös kohteliaan käytöksen kannattaja, vuosi vuodelta enemmän. Pääväitteeni tässä kirjoituksessa on se, että pahoja tekojaan voi ja pitää hävetä, itseään ei.*** Ja koska hyvä taide heijastaa tavalla tai toisella rehellisesti jotakin itsen puolia, olivatpa ne kuinka kauheita tahansa, se ei voi olla noloa tai väärin. Eli hyvässä taiteessa ei voi olla mitään hävettävää. Häpeä on taiteilijalle kuolemaksi, puhumattakaan siitä montako hyvää taiteilijaa jää häpeän takia syntymättä. Mutta häpeä ei tarkoita samaa kuin itsekritiikki. Jälkimmäinen aiheuttaa välillä järkevää ja ansaittua häpeää. Sen puute sen sijaan kelvotonta taidetta. 

***(Paitsi jos koet sisäisesti olevasi esim. pedofiilisarjamurhaaja tms., hanki apua. Heti. 112. Älälue kuin tämä kohta, koska mikään muu kirjoituksessa ei koske sinua.)

On hieman surullista, että taiteilijoita jää ikuiseen pöytälaatikkoon pölyttymään häpeän vuoksi. Mutta se on mitätöntä verrattuna siihen, moniko häpeään liittyen masentuu, sairastuu jollain muulla tavalla mieleltään tai/ja tappaa itsensä. Häpeä ja (usein irrationaalinen) syyllisyydentunne limittyvät toisiinsa saumattomasti vakavassa masennuksessa, joka voi purkautua syömishäiriönä, päihdeongelmana, viiltelynä ja vielä suorempana itsetuhona eli itsemurhana.

Häpeä on luonnollinen tunne, jonka perusesimerkki on nähtävissä vaikkapa pikkulapsen ”vierastamisessa”. Vahingollista se on silloin, kun aikuinen häpeää omaa itseään, ei tekojaan. Tai, jos häpeää tekojaan kohtuuttomasti, eli vatvoo mielessään pieniä epäonnistumisia, joilla ei todellisuudessa ole helvetinkään väliä. Jokainen epäonnistuu. Nykyajan suorituskeskeisyys saa aikaan sen, että ainoa todellinen onnistuja voi olla tyyppi, joka muistuttaa robottia. Joka ehkä itkee yksin öisin tukahdutettuja tunteitaan, tai kanavoi tukahtuneisuutensa mitä merkillisimpiin addiktioihin. Tästä löytyisi varmasti mielenkiintoisia esimerkkejä Japanista, jota mainitsematta häpeää käsittelevää juttua on vaikea kirjoittaa. Siellä kasvojen menettäminen on, kuten kaikki tiedämme, hyväksytty syy suorittaa seppuku. Siitä on vaikea löytää mitään positiivista. Ilmankos samurai-ihannointi on jäänyt minulle aina vieraaksi. Ilmankos jotkut nuoret vetäytyvät hikikomoreiksi.

Onnistunut taide vaatinee tiettyä etäisyyttä oravanpyöräksikin kutsuttuun koneistoon ja kunkin ajan ja kulttuurin konventionaaliseen ajatteluun. Etenkin se edellyttää häpeäntunteen ohittamista. Pitää ottaa epäonnistumisen riski, se, että mahdollisesti häpäisee itsensä, menettää kasvonsa, nolaa itsensä, tekee itsensä täysin typeräksi yleisön edessä. Paljastaa sen, mikä on ihmisessä kauneinta ja kauheinta. Ja ottaa sen riskin, että joku nauraa sille. Että kaikki nauravat sille.

Aloin hahmottaa häpeän ja taiteen suhdetta harrastaessani näyttelemistä teini-ikäisenä. Lyhytpinnaisena kakarana pitkien näytelmien sijasta suosikkini oli improvisaatio. Ja siinä ei voi pärjätä, jos ei suostu nolaamaan itseään. Ja teininähän muutenkin lähes kaikki on noloa, joten jos haluaa tosissaan olla hyvä, se voi olla iso kynnys ylitettäväksiSeuraavan annoksen sain taidekoulussa. Meillä oli joka kuukausi kurssin päätyttyä kritiikki, jossa esiteltiin vuorotellen jokaisen aikaansaannokset, ja joskus opettajat repivät jonkun palasiksi, joskus nostivat jalustalle. Se riski oli otettava. Aika moni käsitteli töissään hyvin henkilökohtaisia alueita seksuaalisuudesta mielisairauksien kautta kuolemaan. Häpeilemättä. Ja se oli minusta niin suunnattoman kaunista, että vieläkin henki salpautuu joidenkin teoksia ja vaiheita muistellessa. Omiakin. Varsinkin, koska koulun seula oli niin korkea, että sinne ei pahemmin lahjattomia sisään eksynyt. Eli kyse ei ollut minkään terapiakerhon piirtelystä.

Valitsin lopulta taidemuodon, jossa on vielä maalauksia suurempi etäisyys minun ja kokijan välillä, näyttelemisestä puhumattakaan. Se on kirjaa lukiessa näennäistä, mutta samalla konkreettista. Olen läsnä sepittämissäni tarinoissa, hahmojen tunteissa, ilmeissä ja rivien välissä. Mutta se ei ole lukijan kannalta olennaista, että se olen juuri minä, jonkun toisen sijasta. Henkilöpalvonta on perseestä, taide ensin. Vaikka tosin pyörryin, kun kuulin Lou Reedin kuolemasta. Ja olen keski-ikäinen, en hysteerinen teini.

Valehtelisin, jos väittäisin ettei minussa ole häpeää. Osaa käsittelen ironialla, osaa en mitenkään, koska kaikkea ei edes tiedosta. Siihen menee jo puolet ihmisiästä, että myöntää kaikki rajoituksensa ja mitkä niistä kannattaa hyväksyä ja mitä ei. Mutta taiteessa yritän sinnikkäästi voittaa häpeäntunteen. Ehkä se on yksi syy, miksi kirjoitan nimenomaan fiktiota. Toinen on se, että uskon (joitakin onnistuneita poikkeuksia luk.ott.) etäännyttämiseen, jotta raaka tunne muuttuu terapiakirjoittamisesta kaunokirjallisuudeksi.

Tämän tekstin voisi tiivistää siihen, että älkää hävetkö turhaan. Pahoja tekoja voi hävetä aikansa, mutta älkää hävetkö itseänne. Tietenkin ensin pitää tuntea itsensä. Se vaatii sen, että uskaltaa katsoa peiliin, rehellisesti. Yleensä takaisin katsoo monella tapaa nolo ja typerä tyyppi, mutta älkää ihmeessä hävetkö sitä. Se on ainutlaatuinen. Teitpä mitä tahansa, et voi maineella tai mammonalla peittää sitä, että se olet sinä. Ja sinä olet erityinen. Mitä enemmän kiellät sen, sitä rumemmaksi muutut. Ja sitä enemmän häpeät. Jos sinussa on syvällä sisällä jotain niin pimeää tai kauheaa, että pelkäät itseäsi, pura se. Älä pura sitä muihin ihmisiin tai vahingoita itseäsi. Käytä työkaluina mitä tahansa taiteen muotoa tai terapiaa. Mahdollisesti molempia, mutta älä häpeä. (Vielä kun itse muistaisi tämän…)

Elämässä en ole voittanut häpeää vielä, taiteessa mielestäni melko hyvin. Vaikka jälkimmäistä hävettää myöntää. Ohjeeni taiteilijaksi haluavalle on, että ole ahkera ja rehellinen itsellesi, sekä arvioita teoksiasi useammalla asiantuntijalla. Jos kaikki tahot ovat toistuvista yrityksistäsi huolimatta sitä mieltä, että et ole lahjakas, unohda taiteellinen ura. Mutta älä silti häpeä itseäsi tai tekemisiäsi, pidä taidemuotosi itseilmaisun keinona ja tärkeänä harrastuksena. Jos taas edes yksikin asiantunteva taho uskoo sinuun, jatka tekemistä niin kauan, että sinua ei enää voida jättää huomiotta.

Lopputulema tähän tekstiin voisi olla, että häpeä tappaa. Häpeä rakentaa pikkuporvarillisia linnoja, joiden kellareihin on suljettu kidutettuja tyttöjä. Häpeä on sielullinen vamma, joka estää todellisen vuorovaikutuksen ja empatian. Älä kutista itseäsi tyngäksi. Älä välitä mitä muut ajattelevat. Ole iloinen siitä, että tällä kielellä kirjoitettuna on vielä aika hyvä sananvapaus, verrattuna moneen maahan. Käytä sitä. Älä kuitenkaan tee asioita, jotka aiheuttavat sinulle syitä hävetä. Käytä lahjojasi itsesi kehittämiseen, älä muiden alas painamiseen.

Ja minä? En tosiaan henkilökohtaisen elämäni suhteen ole mikään paras esimerkki mistään. Mitä julkiseen kuvaan tulee… Voi olla, että tässä esittelemäni taidekäsitys,jossa tekninen taitavuus yhdistyy aina johonkin olennaiseen sisäiseen oivallukseen, on naiivi tai vanhanaikainen. Voi olla, että tämä blogiteksti on itsestäänselvyyksien luettelemista. Siitä huolimatta painan parin sekunnin päästä lähetä-nappulaa. Häpeämättömästi.