alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


3 kommenttia

Ihana kamala marraskuu

Maija Haavisto NaNoWriMo on ainakin kaunokirjallisuutta kirjoittaville yleensä tuttu sana. Se viittaa National Novel Writing Month -tapahtumaan, jossa kirjoitetaan marraskuun aikana (editoimaton) romaani, tai ainakin ensimmäiset 50 000 sanaa. Englanniksihan tuo määrä on enemmänkin pienoisromaani, mutta suomeksi ihan kunnon, lyhyehkö romaani, 200-250 sivua.

Minä hurahdin NaNoWriMoon vuonna 2008. Sen vuoden tuotokseni, viides romaanikässärini Elinkelpoinen ei päätynyt kansien väliin, mutta seuraavat viisi NaNo-tekstiäni ovat löytäneet kustantajan – toki pitkällisen muokkausurakan jälkeen.

Huomenna ryhdyn hommiin seitsemättä kertaa, tällä kertaa ensimmäisellä tieteisromaanillani. Tämä on aina innostava, jännittävä ja vähän hirvittäväkin vuodenaika.

Itselläni viime vuosien osallistumista on varjostanut uusi (aiempien lisäksi tullut), vaikea krooninen sairaus. Moni ihmetteleekin, mieheni mukaan lukien, että pakkoko siihen on mennä mukaan, jos voimia kerran on vähän. Minulle NaNo on kuitenkin tärkeä asia ja varmistaa, että saan sen romaanin ensimmäisen version tosiaan kasaan.

Jotkut ammattikirjoittajat karsastavat NaNoa. Siinähän ei ole mitään laatukriteereitä, ainoastaan määrä. Osa pelkää, että kustantajien ja agenttien postilaatikot täyttyvät puolivillaisista hutaisuista heti joulukuussa. Että kuka tahansa kuvittelee voivansa kirjoittaa romaanin. Suurin osa osallistujista on amatöörejä, joista osa haikailee julkaisua, mutta suurin osa kirjoittaa vain omaksi ilokseen. Ei se tarkoita, ettei ammattilainen sopisi mukaan.

Yksi suosituimpia NaNo-genrejä on fanfic eli fanifiktio, joissa vaikkapa Harry Potterin tai tuttujen animesarjojen hahmot päätyvät uusiin seikkailuihin. Toiset kirjoittavat hulvattoman insidehuumorin ja kavereiden merkillisimpien päähänpistojen sävyttämiä pläjäyksiä, joissa vain mielikuvitus on rajana.

Toisaalta NaNossa on kirjoitettu useita menestyskirjoja, kenties tunnetuimpana leffaksikin siirtynyt Sara Gruenin Water for Elephants. Suomessakin useita julkaistuja ja pian julkaistavia romaaneja (muitakin kuin omiani) on saanut alkunsa NaNossa, etenkin nuortenkirjoja. Muutenkin tuntuu, että nuortenkirjailijat nanottavat erityisen paljon.

Vielä Suomessa asuessani kävin muutamissa Helsingin seudun NaNo-tapaamisissa. Suurin osa tuntui silloin kirjoittavan fanficiä tai fantasiaa. Harva tähtäsi julkaisuun, missä tietenkään ei ole mitään vikaa.

Amsterdamin miiteissä käy vähän erilaista porukkaa. Vuoden ympäri jo useita vuosia tavannut NaNo-porukkamme sisältää mm. nuorten fantasiaromaaninsa Yhdysvaltoihin myyneen kirjoittajan ja erään, joka julkaisi NaNo-romaaninsa omalla kustantamollaan. Hyvistä kavereistani toinen tähtää nyt julkaisuun humoristisella tieteisromaanillaan, toinen lastenkirjallaan.

Ehkä parasta NaNossa onkin tämä yhteisöllisyys. Kirjailijan työ on yksinäistä puurtamista, mutta kerran vuodessa voi tuntea, että kirjoittaa muiden kanssa. Omat ja kaverien sanamäärät näkyvät ruudulla, foorumille postataan nanoismeja eli hämärimpiä lauseita ja ”kilautetaan kaverille” kun taustatyö tai inspiraatio tyssää, miitissä saatetaan takoa näppistä vaikka kilpaa. NaNossa on lupa olla surkea, se mikä monelle on kaikkein vaikeinta.

Perille pääsy on mahtavaa, mutta onhan se matkakin hauska. Jotkut kirjailijat sanovat, etteivät niin pidä itse kirjoitusprosessista. Minusta kirjoittaminen on kuitenkin suurimman osan ajasta tosi kivaa. Eikä sen aina tarvitse olla niin ryppyotsaista puuhaa.


10 kommenttia

Neuvoja uuden ajan kirjailijalle

Kuva: Ismo Jokinen

Kuva: Ismo Jokinen

Palasin juuri kirjamessuilta kotiin. Itselleni osui tänä vuonna esiintymisiä kolmelle päivälle. Pääsin katsastamaan messuhulinaa sekä viikolla että viikonloppuna, aamulla ja illalla.

Messumeiningin kyllästämänä päätin koota neuvoja modernille kirjailijalle. Maailmahan on toki jo täynnä ohjeita kirjoittajille, mutta ehkäpä tämä aika kirjamessuhulinoineen, huomiotalouksineen, someineen ja median murroksineen kaipaa aivan uudenlaisia neuvoja.

Täältä siis pesee:

 

1. Valitse iso aiheesi.

Yhdellä kantavalla aiheella pärjää vaikka koko kirjailijanuran. Mediassa kirjailija muuttuu aiheensa edustajaksi – hän ei anna haastatteluja kirjoistaan, vaan niiden aiheesta. Samasta aiheesta hän kirjoittaa kolumneja ja esseitä, pitää puheita, esiintyy televisiossa.

2. Opettele journalistin ohjeet ja sananvapautta koskeva lainsäädäntö.

Kirjailija pannaan usein kirjoittamaan kolumneja ja blogauksia. Ne ovat tyyliltään usein kärkevämpiä kuin varsinaiset artikkelit – eikä esimerkiksi blogauksia välttämättä kukaan muu lue ennen julkaisua. Ota siis selvää, mitä saa kirjoittaa ja mikä on kirjoittajan vastuu.

3. Valitse kengät hyvin.

Kun esiinnyt, etualalla ovat aina kengät. Kirjamessuilla hienoimmat kengät löytyvät aina kirjailijoiden jaloista.

Jos et katso tarpeelliseksi panostaa kenkiin, voit aina yrittää erottua joukosta vaikka hassulla hatulla tai kampauksella.

4. Opettele meikkaamaan.

Jokainen kirjailija joutuu poseeraamaan kameran edessä vähintääkin kirjan liepeitä ja kustantajan nettisivuja varten. Sen lisäksi kuvia tarvitaan kolumneihin ja haastatteluihin, räpsitään palkintojenjakotilaisuuksissa, kirjastokeikoilla ja messuilla.Yleensä kirjailija joutuu meikkaamaan itse – paitsi jos hän erityisesti haluaa esiintyä naturellina kaikkien kauniiksi tuunattujen ihmisten keskellä.

Edes televisioesiintymisiä varten ei aina meikata talon puolesta: jos kuvaus tapahtuu muualla kuin studiossa, haastateltava joutuu yleensä itse huolehtimaan ulkoasustaan.

Tämän kohdan voi hyvin ulottaa koskettamaan myös mieskirjailijoita.

5. Opettele puhumaan hauskasti.

Kirjailijat ovat erilaisten visailuohjelmien vakiokalustoa. Vähän tuntemattomammatkin kirjailijat joutuvat elämään hauskuusoletuksen kanssa. Opettele esimerkiksi pitämään noin viiden minuutin koskettava mutta hauska puhe.

6. Huolla ääntäsi ja paranna esiintymistaitoja.

Kirjailijat joutuvat esiintymään niin paljon, että on jo hieman ihme, ettei esimerkiksi Kirjailijaliitto juuri järjestä esiintymiskoulutusta. Äänenhuollon perusteet, esiintymisjännityksen kanssa eläminen tai kouluvierailun sisällön rakentaminen ovat asioita, joita jokaisen kirjailijan kannattaisi käydä läpi.

 * * *

Ohjeeni ovat toki kärjistettyjä, mutta vähintääkin totuuden siemen niissä silti piilee. Esimerkiksi kohdissa 2 ja 6 olen täysin tosissani.

Ohjeet eivät myöskään ole kettuilua yhdellekään hassuhattuiselle tai meikistään huolehtivalle kirjailijalle. Esillä oleminen on stressaavaa, eikä kauniin hameen tuoma itsevarmuus ole koskaan pahitteeksi. Itse valitsin messuille tänä vuonna kullanväriset kengät.

Ensimmäisessä ohjeessa olen kaikkein vähiten tosissani. Yhdenkään kirjailijan ei tarvitse sitoutua vain yhteen aiheeseen. Ohje sisältää kuitenkin huomion maailmasta: näkyvät kirjailijat ovat todella muuttuneet aiheensa edustajiksi. Hyvää asiassa on se, että kirjailijat pystyvät todella tuomaan keskusteluun itse tärkeäksi kokemiaan asioita.

Silloin tällöin törmää henkilöihin, joiden mielestä kirjailijoiden ei pitäisi lainkaan esiintyä julkisuudessa. Kirjailijan pitäisi heidän mielestään pelkästään kirjoittaa.

Kaikesta ulkokirjallisesta kieltäytyminen ei kuitenkaan tuo yhtään mitään lisäarvoa kirjailijalle tai kirjallisuudelle. Jos kirjailijalla on esittää teräviä huomioita maailmasta, sanokoon ne julkisuudessa. Sellainen on arvokasta. Muutenkin kirjallisuus kannattaa pitää kaikin puolin kiinnostava alueena. Kirjallisuuden onnistuminen bisneksenä on pidemmän päälle sen säilymisen ehto.

Lopuksi kannattaa muistaa, ettei julkisuutta riitä kaikille kirjailijoille. Keikkakenkiä ei pääse miettimään, jos ei ole keikkojakaan. Julkisuuden kiroista valittavan kirjailijan kannattaa miettiä niitä kollegoita, joiden kirja ei pääse lainkaan näkyviin messuilla tai lehtien sivuilla.


Jätä kommentti

Alastomat kirjailijat messuilla 2014

Blogin kirjoittajia voi käydä tänäkin vuonna bongaamassa Helsingin Kirjamessuilta. Messut siis pidetään 23. – 26. lokakuuta Helsingin Messukeskuksessa. Tässä alastomien aikatauluja:

Maija Haavisto

Pe 24.10.
Klo 16.30: Osuuskumman/Robustoksen osasto (6e131)
Klo 17.30: RADIUM-kirjojen osasto (7b5)

Anu Holopainen

Su 26.10.
Klo 12.30: Myllylahden osasto (7e59)

Jukka Laajarinne

Su 26.10.
Klo 13.30: Mistä puhutaan, kun puhutaan sananvapaudesta? Aiheesta keskustelemassa Jarkko Tontti, Leena Parkkinen ja Jukka Laajarinne. Takauma

Anne Leinonen

Pe 24.10.
17.00 Yhteisöllinen kirjoittaminen muuttuvassa kirjallisuusmaailmassa. Kullervo

La 25.10.2014
Klo 10:00 Ilottomien ihmisten kylä. Louhi
Klo 12:00 Mitä on suomikumma? Takauma

Tiina Raevaara

To 23.10.
Klo 16.00: Laukaisu. Katri Vala
Klo 16.30: Paasilinnan osasto (6b81)

Pe 24.10.
Klo 19: Hyvä vai huono tiedeuutinen. Hauska paneelikeskustelu. Takauma

Su 26.10.
Klo 12.00: Kun fakta vaihtuu fiktioon. Keskustelemassa Kaari Utrio ja Tiina Raevaara. Takauma

Marisha Rasi-Koskinen

To 23.10.
Klo 14.00: Novellistit haastattelussa. Mika Waltari


1 kommentti

Hylsyjen anatomiaa

Olen pohdiskellut hylsyn saamisen logiikkaa ja vaikutuksia. Hylsy tuntuu olevan kirjailijoiden keskuudessa asia, joka edelleen aiheuttaa häpeän tunteita – kaikki niitä ovat joskus saaneet, mutta asiasta keskustellaan vain pienissä porukoissa, kollegalta kollegalle.

Hylsy on hylkäys, torjunta, kielto. Vaikka se kohdistuu tekstiin, kirjailija kokee sen väistämättä kohdistuvan itseensä (tai ainakin suurin osa kokee niin, vaikka kuinka yrittäisi olla ajattelematta niin). Kirjailija – kustantamosuhde on tilanteessa uudelleen arvioitavana. Oliko hylsy vain signaali siitä, että teksti ei tällä kertaa aidosti soveltunut kustannusohjelmaan, vai sisältyykö siihen muuta, piilomerkityksiä?

Muutama vuosi sitten kustantamoissa oli YT-neuvotteluja, joiden myötä monen luottotoimittaja lähti pois talosta – ja sen myötä arvokkaat kontaktit kustantamoon katkesivat. Nyt ankeat ajat näkyvät siinä, että kustantamot ovat kutistaneet julkaisulistojaan ja keskittyvät pienemmän volyymin markkinointiin ja tuotteistamiseen. Kirjailija, joka tarjoaa kymmenettä käsikirjoitustaan, ei enää välttämättä saakaan hengentuotettaan listalla. Ei, vaikka se olisi laadukas, kas kun teksti ei olekaan riittävän myyvä/potentiaalinen/markkinoitavissa. Ja ollaan nyt realistisia – kaikkien kaikki tekstit eivät millään mahdu kirjalliselle kentälle. Ammatti on vapaa, kuka tahansa voi kokeilla siipiään – ja esille ponnahtaa aina uusia tekijöitä. Jokainen teksti kilpailee satojen muiden kanssa elintilasta. Aiempi kokemus ei välttämättä olekaan myyntivaltti, vaan hidaste.

Kulttuuritekoja tehdään – kaikki isot yleiskustantamot tekevät myös tappiollisia teoksia – mutta bisneksessä kaikki ei voi olla vähälevikkistä, marginaalista, vain pienen piirin makua miellyttävää.

Mutta se kustantamosta, puhutaan kirjailijasta. Sitä joka saa ei-kuoren. Hylsy on isompi tai pienempi katastrofi, elämäntilanteesta ja kässäriin satsatusta energiasta riippuen.

Ensinnäkin se vituttaa. Tarmoa siitä voi saada, jos vitutuksen saa käännettyä positiiviseksi energiaksi, ”kyllä minä vielä näytän” tai ”ei tää paska ole, ne eivät nyt vain ymmärrä.” Jos kustantamon kanssa on kommunikaatio toiminut, niin hyvällä tuurilla kirjailijalla on tolkulliset perusteet hylsyyn ja kenties näkemys siitä, miten teksti pitää entrata. Hienointahan olisi, jos puhevälit säilyvät ja kustantamon kanssa voi edelleen asioida, jos ei saman tauhkan kanssa niin uusien juttujen merkeissä.

Sitten on päätettävä, jatkaako hylätyn työstämistä vai siirtyykö eteenpäin. Voihan vanhaan palata myöhemminkin, ei olisi ensimmäinen kerta, kun jokin teksti marinoituu odottaessaan paremmaksi. Kustantamoja on useita, joten tekstiä voi kierrättää muuallakin. Pienkustanne/omakustanne ei ole häpeä – onneksi on olemassa vaihtoehtoja, jos intoa riittää.

Mutta hylsy voi romahduttaa kaiken. Seuraavaa potentiaalista julkaisutilaisuutta ei ole näkyvissä. Apurahoittajille pitäisi todistaa, että myös julkaisuja on tullut, ei ole pelkästään työskennelty jonkun kuvitteellisen asian perässä. Koska julkaisuprosessi voi olla hyvin pitkä, hylsy voi tarkoittaa sitä, että seuraavaan pariin vuoteen ei mitään ilmesty.

Hylsy tarkoittaa sitä, että rahaa ei sitten tullutkaan. Kirjailijan työ rakentuu usein niin, että työ hyväksytään ja siitä maksetaan vasta jälkikäteen. Toki on kirjailijoita, joiden tekstiä odotetaan ja markkinointi rullaa jo ennen kuin sanaakaan on paperilla, mutta arvelisin, että valtaosa kirjailijoista etenee kustannussopimus kerrallaan, ja jokainen teksti katsotaan tapauskohtaisesti. Tekstiä ei tavallaan ole olemassa, ennen kuin se on tarpeeksi valmis ja edennyt prosessissa tuotteen asteelle. Kirjailijan kannalta kustannussopimus on tärkeä jo henkisesti, se antaa signaalin siitä, että kustantamo tosiaan haluaa teoksen itselleen. Toisekseen sillä on merkitystä taloudellisesti, sillä usein kirjailijalle maksetaan osa ennakosta siinä vaiheessa, kun sopimus allekirjoitetaan.

Pahinta hylsyssä on minusta kuitenkin se, että hylsyn myötä oman työn tarpeellisuus ja merkittävyys voi kadota. Kustantamon portinvartija estää tekstin pääsyn lukijoille, ja ilman lukijoita ei käsikirjoituksella ole funktiota. Harva ammattilainen jaksaa innostua kirjoittamisesta ilman yleisöä. Kirjailijuus näivettyy ilman motivoivia tekijöitä – julkaisut, lukijat, tekstin saama huomio, julkaisusta tihkuvat tulot motivoivat ja pönkittävät egoa.

Hylsy on julma, koska se iskee suoraan kirjailijan luovuuteen. Hylsy haavoittaa kirjailijan itsetuntoa, koska se on vihje siitä , että tehty työ ei ole julkaisemisen arvoinen. Negatiiviset ajatukset muodostavat kierteen, jota on hankala katkaista.

Kirjailijoille pitäisi olla koulutusta siitä, miten ottaa hylsy vastaan ja miten selviytyä hylsyn aiheuttamasta ahdistuksesta. Hylsyn ei tarvitsisi olla osoitus epäonnistumisesta, vaikka sellaiseksi sen helposti tulkitsee. Vaikka hylsystä ei saakaan bumtsibumnaminamia, niin ainakin sen kanssa voisi elää ja siirtyä eteenpäin.

*

Lopuksi on sanottava, että olen itsekin kirjoittanut hylsyjä, esimerkiksi verkkolehteen lähetetyistä novelleista. Ei se helppoa ole. Pitäisi perustella hylsy ja kannustaa jatkamaan, mutta toisaalta ei voi kehua tekstiä kattoon saakka – jos se olisi sitä, se olisi julkaistu. Harva hylsykirjeen saaja – jos hän ei ole kasvotuttu – edes kuittaa saamaansa hylsyä. Tuttu ihminen yleensä vastaa jotain. Hylsyn lähettäminen vie kolminkertaisestienergiaa positiiviseen kirjeeseen verrattuna. Sitä väistämättä miettii, miltä kirjoittajasta tuntuu – miltä itsestäni on tuntunut, kun olen saanut kielteisiä vastauksia. Mutta sitten muistan, että vielä ahdistavampaa on se jos kukaan ei koskaan vastaa – koska silloin sitä ei ole edes sen yhden viestin arvoinen.


2 kommenttia

Kansi kuvaa

Palsamoitu-kansi

Julkaisin aikoinaan useita omakustannekirjoja, niin tieto- kuin kaunokirjojakin. Taitoin ne itse, mutta ei tullut mieleenkään, että olisin tehnyt niille itse kannet. Onneksi eräs kaveri, kanadalainen ammattisuunnittelija Stephen Caissie, suostui tekemään tämän ilmaiseksi (ei ole toki reilua käyttää ammattilaisten palveluita ilmaiseksi, mutta budjettia tähän ei olisi ollut). Olen tosi tyytyväinen hänen tekemiinsä kansiin.

Myös varsinaisen esikoisromaanini kansikuva (linkin takaa myös muut kanteni) löytyi tuttavapiiristä, saksalainen taiteilija Reinhard Schmid, jonka häikäisevä 1,5-metrinen lasin väärälle puolelle maalattu taulu löytyy Marian ilmestyskirjan kannesta. Seuraavan Makuuhaavoja-romaanini kannen tilasin jälleen Stephen Caissielta, tosin tällä kertaa maksua vastaan.

Moni voi ehkä ihmetellä, että miksi kirjailija hommaa teoksiinsa kannet, eihän se ole hänen työtään. Kustantajani on kuitenkin pieni enkä luottanut heidän graafikkovalintoihinsa. Useimmat tietävät, miltä pienten kustantajien kirjat pahimmillaan näyttävät. En halunnut sellaista. (Toki isoilla kustantamoillakin on aika ajoin epäonnistuneita kansia.)

Häpeämätön-romaaniin halusin tehdä kannen itse. Se on aika epätavallinen kirjan kansi, ehkä jonkun mielestä outo ja sekavakin, mutta kuvaa täydellisesti itse kirjaa monilla eri tavoilla.

Päätin tehdä itse kannen myös uuteen romaaniini Palsamoituun. Oli alusta asti selvää, että kirjan kanteen tarvittaisiin muinaista Egyptiä. Saman tien voisin valita sen itse. Olisin halunnut kanteen Metropolitan-museon kuvan muumiokääreestä, mutta museolla oli liian korkeat vaatimukset lisenssimaksun suhteen.

Lopulta päädyin tähän kuvaan, jossa on Isis/Hathor. Patsas esitti alun perin imetystä, mutta lapsi on kadonnut ja nyt se kuvastaa hyvin kirjan aihetta. Halusin kannesta melko modernin ja minimalistisen, taustan väri kuvaa Egyptiä.

Onhan maailmalla toki kirjailijoita, jotka suunnittelevat itse kantensa. Tunnetuin on Chip Kidd, joka tunnetaan tosin paremmin kansistaan kuin romaaneistaan. Häntä pitäisikin ehkä ennemmin kutsua graafiseksi suunnittelijaksi, joka kirjoittaa myös fiktiota. Monilla kirjailijoilla on jopa kustannussopimuksessa, että Kiddin pitää suunnitella kirjan kansi.

Suomessa omiin romaaninkansiinsa on kädenjälkensä (myös kirjaimellisesti) jättänyt ainakin tieteiskirjailija J. Pekka Mäkelä. Myös Osuuskumma-kustannuksella useampi kirjailija on tehnyt myös kansia.

Omien kansikuvien tekemisellä on omat hyvät ja huonot puolensa. En ole ammattisuunnittelija. En osaa piirtää, en ole kovin edistynyt Photoshopin käyttäjä. Voin tehdä kannen, joka näyttää hyvältä, mutta en sellaista, joka on upea, huikaiseva, nerokas tai visuaalisesti taidokas. Sellaisia on tosin harvalle luvassa muutenkaan.

Toisaalta on omalla tavallaan hienoa, jos pääsee valitsemaan kirjansa kannen, oli se oma tai jonkun toisen teos. Isojen kustantajien kanssa se on harvemmin mahdollista.

Kun kirjoitin viimeisintä tietokirjaani Uusia hoitoja autoimmuunisairauksiin, pyysin kustantajalta kanteen ”jotain räväkkää, vaikka salamoita”. Sainkin sellaisen kannen ja olen siihen tyytyväinen. Edellisen tietokirjani kanssa minulla oli visio, mutta en maininnut siitä – ja silloinen suunnittelija teki silti sellaisen kannen kuin ajattelin.

Periaatteessa luotan kyllä ammattilaisten työhön, enkä koe tarvetta siihen puuttua. Graafisen suunnittelun ammattilaisia on kuitenkin erilaisia, eivätkä kaikki ole samantasoisia tai -tyylisiä.

Minulla on nyt hieman isompi romaanikustantaja, enkä varmaan jatkossa enää tee omien kirjojeni kansia. Seuraavasta kansikuvasta ollaan jo käyty keskusteluja ja odotan innolla lopputulosta, jonka pitäisi valmistua pian. Onneksi molemmille osapuolille oli hyvin selkeää, mitä kannessa pitää olla. Nimittäin lammas.

Miten paljon teillä muilla kirjailijoilla on ollut päätäntävaltaa omiin kansiinne? Oletteko koskaan suunnitelleet omia kansianne, tai ainakin harkinneet tai haaveilleet tekevänne niin?


2 kommenttia

Rikkuriteksti, ja mitä sille tekisi

annekuvaKun käsikirjoitus ei vain toimi, mitä sille pitäisi tehdä? Olen nyt pähkäillyt hylsykeräilijäkässäriäni ja sitä, miten sen kanssa toimisi. En haluaisi hylätä tarinaa kokonaan, toisaalta en tehdä siitä väkisin mitään mitä se ei ole. Selvästikin jotakin on pielessä, ja olen itsekin hahmottanut ongelmakohtia ja korjattavia asioita. Voisin kirjoittaa kässäristä noin puolet juonellisesti uusiksi nykyisistä rakennuspalikoista käsin, tai korjata sen  niin, että vaihdan kokonaan päähenkilöä ja painotuksia. Tarinassa on kolme kertojaa, senkin voi rikkoa keskittymällä vain yhteen kertojaan. Ja minä-muotoisesta näkökulmasta voisi luopua ja heittää kehiin kaikkitietävän kertojan. Valintoja, valintoja!

Yksi hyvä menetelmä on kuulemma semmoinen, että kässärin tekee kokonaan uusiksi sivuja selaillen – mutta alkuperäistä tiedostoa ei saa käyttää kirjoittamiseen. Silloin tulee kopioimisen sijaan väistämättä editoineeksi ja kirjoittaneeksi uutta. Ajatus houkuttelee, vaikka se työläältä kuulostaakin.

Ehkä voi olla viisainta ja selkeintä antaa tekstin vain olla, ja keskittyä kokonaan uusiin juttuihin. Onhan minullakin pöytälaatikon uumenissa yhtä sun toista, joka ei koskaan nähnyt päivänvaloa, eikä tarvitsekaan. Harmittaa kuitenkin se 172 sivua kässäriä ja monen vuoden ajalle jakaantunut työ, ei tekisi mieli luovuttaa, ei vieläkään (saisiko siitä novellin? raapaleen? näytelmän?).

Ehkä nämä henkilöt alkavat synnyttää uutta tarinaa. Yksi keskeisistä hahmoista vihjailee jo muutenkin, että voisi miehen sijaan rakastua naiseen. Vai onko se kuitenkin ihan eri tarinan siemen? Ota näistä nyt selvää.

Joskus suunta ei ole ollenkaan selkeä, ei edes paljon kirjoittaneella, silloin kun kyseessä on täysin omista kiinnostuksista kumpuava tarina, johon mikään ulkopuolinen taho ei aseta vaatimuksia.Kun kässäri sakkaa, siihen menee perusluottamus – en tällä hetkellä oikein tiedä mikä siinä on säilyttämisen arvoista ja onko mitään – vaikkakin lausuntojen perusteella siitä on  hyvääkin löydetty.

Selkeästikin tekstin kannattaa antaa nyt vain olla, ja keskittyä tekemään jotakin muuta. Mistä päästäänkin romaaniin, joka on snadisti jumissa…


Jätä kommentti

Unitestin loppuraportti

Kuva: Johanna AhonenElokuun loppupuolella päätin testata, miten riittävästi nukkuminen vaikuttaa minuun. Sitten lapsuusaikojen en ole nukkunut kahdeksaa tuntia yössä mitään merkittäviä jaksoja. Ehkä mahdollisesti opiskeluaikana kesälomalla, kun ei vielä ollut herätyskelloa nimeltä jälkikasvu, mutta silloinkin nukkuminen taisi tapahtua aamuyöstä pitkälle päivään eli luontaisen rytmin ulkopuolella.

Tavoite oli nukkua kuukauden ajan joka yö kahdeksan tuntia. Arkipäivinä herätys kajahti seitsemältä, joten petiin oli painuttava yhdentoista aikaan. Tosin kaiken kaikkiaan olisi parempi puhua levosta kuin unesta, sillä jos yöpuulle kiipeää viittä yli yksitoista eikä aamuinen herätys armahda, uni jää heti alle kahdeksan tunnin. Eikä nukkumatti tietenkään heti vieraile. Yllättävän usein kyllä nukahdin varsin nopeasti. Unta piisasi pääsääntöisesti reilut seitsemän tuntia.

Lisämausteeksi nukkumisessa otin villaiset kyynärvarsilämmittimet sekä säärystimet. Käsivarsia on vaivannut jo jokusen vuoden sinnikäs, on-off-heilahtelua noudattava jännetuppitulehdus, ja kesän loppua kohden pohjetta välillä kouristeli. Villalisät tuntuivat auttavan kumpaankin vaivaan.

Ensin pitänee kertoa, miten hyvin pysyin tavoitteessani. Aika hyvin! Yksi viikonloppuriento iski keskelle testijaksoa, ja silloin pe-la yö meni reilun kuuden tunnin unilla seuraavan yön kuitenkin napatessa täydet kahdeksan, joskin myöhäistettynä. Muutoin sammutin valot viimeistään vartin yli yksitoista ja useimmiten heti tasatunnin jälkeen.

Helppoa se ei kyllä ollut. Projektissa pysyminen vaati jatkuvaa psyykkistä tsemppausta. Monasti nukkuajan lähestyessä novellin kirjoittaminen tai kirjan lukeminen oli pahasti kesken, ja silloin oli muistutettava itselleen, että tämä tuuba kestää vain kuukauden. Kuukauden sitä seisoo vaikka päällään, kuten olin julistanut.

Tuottavuus, tarkastellaan sitä sitten kirjoittamisen tai toimittamisen kannalta, suoraan sanoen kärsi. Ennalta määrätty lopetusajankohta yhdistettynä iltasatuvelvoitteisiin, jotka astuvat voimaan joskus yhdeksän ja puolikymmenen välillä, sekä sen jälkeen tapahtuva säätö siellä ja täällä, nipisti tehokkaan ajan vajaaseen tuntiin. Pari kertaa päätin vain lukea jotain, koska tekstin kimppuun hyökkäämisessä ei tuntunut järkevältä.

Entäpä hyvinvointi? Suuria muutoksia mielialassani en ehtinyt havaita. Voi olla, että kuukaudenkin mittainen testijakso oli tätä tarkoitusta ajatellen liian lyhyt. Päiväunet toisaalta poistuivat lähes kokonaan. Pakottava päivälepotarve iski vain kolme tai neljä kertaa, ja kahdessa oli mukana kevyttä flunssailua tai pientä päänsärkyä. Tämän myötä saatoin saada jotain kirjoitushommia tehtyä jo alkuillasta, jos ei ollut pakollisia menoja, kuten kauppakeikka tai kokkaus. Lopputulema näiltä osin on se, että riittävä yöllinen lepo todella vähentää päiväsaikaan hyökkäävää väsymystä, mikä on arvokas asia etenkin silloin, jos työpäivän päätteeksi on välttämätöntä puuhaa eivätkä torkut tule kysymykseen. Kuitenkaan mitään nirvanaa pelkästään näillä keinoin ei saavuteta.

Ennen testiä olen elänyt levon kannalta kuin possu pellossa. Nukkumaan mennään kun on pakko, ei ennen, ja pakoksi lasketaan koomaan verrattava väsymystila. Joskus vuosikymmen sitten elin kepoisesti neljän-viiden tunnin yöunilla, muuta viime vuosina olen sentään myöntynyt viiden-kuuden tunnin määriin. Kyllähän siinä jo järkikin sanoo, että ei se pidemmän päälle terveellistä ole.

Kuukaudessa näissä asioissa tapahtui merkittävä muutos.

Enää en koe, että olisi suuri tappio panna pillit pussiin jo ennen puoltayötä, jos tarina ei irtoa ja koneella istuminen kääntyy tyhjänpäiväiseksi ruudun möllötykseksi. Saman tein voi napata fiksun määrän unta palloon ja jatkaa pirtein mielin seuraavana päivänä. Kahdeksan tunnin lepoon en kuitenkaan tähtää, sillä se oli liian ahdistava ja rajoittava toimintamalli. Ehkäpä uusi tavoite on seitsemän tunnin lepo, paitsi jos tekstiä syntyy, jolloin ehdottomasti kannattaa takoa näppäimistöä, kunnes vuo ehtyy.

Ei se turha keikka ollut. Sain muutettua omaa lähestymistäni nukkumiseen ja voin toivon mukaan tämän uuden näkemyksen myötä paremmin tulevina vuosina. Voin siis suositella vastaavaa testausta muillekin.


4 kommenttia

Ideoiden parasta ennen -päiväys

Miina_Supinen_1358_NataliaBAer_KEKSIMonet kirjailijat suunnittelevat teoksensa etukäteen. He ajattelevat ensin teemaa ja aihetta, sitten he miettivät henkilöitä, juonta ja miljöötä ja suunnittelevat ehkä jopa luvut ja kohtaukset, kirjoittavat kaiken ylös  vihkoon, tiedostoon tai seinälle lappusiin. Ja vasta sitten alkaa varsinainen kirjoitus, joka noudattaa enemmän tai vähemmän näitä speksejä. Tällaista tapaa opetetaan myös kursseilla ja kirjoitusoppaissa ja se vaikuttaakin järkevältä.

Olen yrittänyt monta kertaa suunnitella novelleja ja romaaneja etukäteen, mutta se ei onnistu koskaan. Ideani  syntyvät sillä hetkellä kun kirjoitan ne. Henkilöt paljastavat luonteensa ja aikomuksensa vasta kun sormet ovat näppiksellä ja maisema laajenee sitä mukaa kun kirjoitan siitä. Välillä keskeytän kirjoittamisen päiväksi tai pariksi taustatiedon hankkimiseen ja kirjoituspäivien iltoina ajattelen sumuisesti seuraavan päivän kirjoitusetappia. Kirjan teema ja keskeinen idis paljastuvat yleensä suunnilleen ensimmäisen version kirjoittamisen puolessavälissä.

Ideani kuolevat usein sillä hetkellä kun kirjoitan ne ylös. Sen takia niitä voi käyttää vain kerra.  Jos teen synopsiksen, niin siinä se juttu sitten onkin – en löydä enää itsestäni sitä ihmistä, jota kiinnostaisi kirjoittaa sama asia uudestaan pidemmin.  Jos yritän kirjoittaa väkisin liian selvien sunnitelmien mukaan, tekstistä tulee elotonta. Keskeneräisistä teksteistä puhuminenkin on vaarallista. Olen joskus tehnyt sitä ja elvytysyritykset ovat olleet todella hankalia.

Ideat kuolevat myös usein omia aikojaan jos niitä ei pääse ajoissa kirjoittamaan tarinaan. Aloitin viime keväänä romaania, mutta kesäloman jälkeen minua kiinnostivatkin ihan muut teemat ja ideat. Nyt romaani on ottanut ihan uuden suunnan. Yritän kirjoittaa ensimmäistä versiota nopeasti, etteivät ajatukset ehdi eltaantua.

Minulla oli myös tarkoitus tappaa monta kärpästä yhdellä iskulla ja ja kirjoittaa samoista tyypeistä ja heidän kohtalostaan kuunnelma, romaani ja näytelmä. Mutta eihän siitä mitään tule. Olen kirjoittanut kuunnelman ensin, ja söisin mielummin matoja kuin kävisin läpi samat asiat romaanimuodossa.

Tällaisen kirjoitustavan haittapuoli on se, että ensimmäiset versiot ovat pelkkää sotkua ja editointi on suuri urakka. Mutta ainakaan ei ole tylsää.

 


1 kommentti

Arvonta suoritettu!

Syyskuun alussa julistin kirja-arpajaiset, ja nyt on aika paljastaa voittaja.

arvonta1

Ensin kaikkien osallistujien nimet lappuihin.

arvonta2

Laput tiibetiläiseen kulhoon.

arvonta3

Hämmentelyä käpälällä…

arvonta4

… Tadaa! Onnea voittajalle! 🙂 Kerro vielä meilitse (anu.holopainen ÄT kolumbus piste fi) minne iteljooni saa kirjat toimittaa, sekä haluatko omistuskirjoitukset ja kenelle, niin loppuviikon aikana lähtee paketti matkaan!


2 kommenttia

Vaaleanpunainen meri myrskyää

Kolmas kaunokirjallinen teokseni Vaaleanpunainen meri ilmestyy tänään WSOY:ltä. Se on kokoelma novelleja toden ja kuvitellun rajalta, kertomuksia isistä ja heidän lapsistaan, läheisyyden kaipuusta ja äärimmäisestä rakkaudesta hajoavassa maailmassa.

Työnnä vene vesille, souda kauemmas selälle, löydä maailmat.

Marisha Rasi-Koskinen.

***

Tiedäthän sinä että järvi on elävä, Salla sanoo Lennille, elävä kuin eläin. Kun järvi hengittää sisään, se imee kaiken veden kaivoihin, niitä on järven pohjassa tusina tusinaa. Uloshengityksellä se työntää rannalle risuja, loputtomasti lahopuuta ja mustuneiden hirsien paloja. Kun Lenni kysyy mitä puuta se on, Salla vastaa että talopuuta, vanhojen talojen seinää ja kattoparruja. Kun Lenni kysyy miksi talopuu on nokista ja mustaa, Salla sanoo, ettei tiedä vaikka tietää. Ei halua ajatella nokea ja tahallaan sytytettyjen tulipalojen savua.

*** DSC_0544 (2) (800x533)

Elsa. Kun me olimme nuoria, sinä kuljit aina ensin. Minä katsoin sinua. Katsoin kun tanssit. Et sinä minua huomannut, olin vasta poika, vain yksi poika tanssilavan reunalla, poikien kuhisevassa ryhmässä. En uskaltanut hakea ketään, en edes katsoa silmiin. Ja sitten yhtäkkiä näit minut. Sinä näit minut ja kun se tapahtui, olit pelkkää tulta ja valoa ja niin tulta ja valoa sinä olit, että olin vähällä lähteä karkuun. Ajattele Elsa, minä olin vähällä lähteä karkuun. Eikä mitään olisi silloin ollut.

***

Keskellä sänkyä on kohouma, niin pieni, että katonrajasta sen hädin tuskin näkee. Se on valkoinen vuori valkoisessa laaksossa, maisema vanhasta maailmasta. Peitto on sileä kuin ruumiin ylle silitetty. Mutta ei se ole ruumis. Se on keho. Keho niin kuin keho on keho, kun veri virtaa suonissa ja kuljettaa happea ja ravinteita sormenpäihin ja varpaidenkärkiin ikään kuin niitä yhä tarvittaisiin siellä. Ikään kuin tämä keho voisi koska tahansa nousta pystyyn, avata silmät, pyyhkäistä niitä, heittää lapsenjalkansa sängynlaidan yli ja juosta ulos. Peitteen päällä on käsi, liikkumaton ja valkoinen. Kasvoja ei näy, ne ovat melkein kokonaan maskin alla. Vain sinisuoniset luomet näkyvät ja päälaki. Tukka on alkanut jo kasvaa takaisin leikkaushaavan ympärille. Jos ihoa koskettaisi, tuntisi sormenpäissään ohuen sängen. Jos katsoo tarkkaan, voi nähdä peiton nousevan ja laskevan, pienten keuhkojen järisyttävän valkoista maailmaa kuin pehmeänä hehkuva punainen ydin jäisen maankuoren sisällä.

***

WP_20140405_066 Hän on kantanut ullakolle hiekkaa ja suuria kiviä. Maalannut kattoon sinisiä pilviä ja auringolle hymynaaman, niin kuin lapset ennen maalasivat. Yhdessä lapsen kanssa hän on leikannut kukkia vanhojen kuvalehtien sivuista, ripustanut seinälle pitkiä, vihreitä kangassuikaleita. Lapsen ei voi antaa hengittää ulkoilmaa eikä se ole hänellekään hyväksi. Ullakko on heidän pihamaansa. Seinät ovat metsä. Katto on taivas.

***

Vaaleanpunamekkoiset enkelit tanssivat salissa Panteraa. Rumpujen rytmi hakkaa. Vaaleanpunainen tylli lainehtii. Lasin takana. Valon sisällä. Minä olen lasin pimeällä puolella. Minä ja Pantera. Musiikki on vain minun korvissani. Tulen ikkunaan joka maanantai. Seison pimeässä, jotta et näkisi minua. On siellä muitakin. Äitejä. Ja isiä. Hajamielisiä hymyjä. Vilkaisuja kelloon. Kännykän naputtelua. Tyhjää puhetta. Voisin lyödä niitä, niiden välinpitämättömiä naamoja. Kuinka ne voivat näyttää tuollaisilta, vaikka niillä on kaikki? Ja kaiken voi menettää milloin vain.

***

DSC_0315 (800x536)Kotona kaikki jatkuu ennallaan. Vesi valuu, äiti laulaa, vauva itkee ja Tommi nukkuu. Vain Joona puuttuu, hän ei ole siellä enää, hän on pikakelannut rappukäytävään. Hän loikkii portaat alas kaksi kerrallaan ja ala-aulasta pihalle, varmuuden vuoksi takaoven kautta. Varjo on pitkä ja kapea, kun se vilahtaa talojen välisessä solassa. Joona pysähtyy vasta kun ei varmasti ole enää näkyvissä viidennen kerroksen ikkunoista, ei edes 27x-optisella zoomilla.

***

MIES: Eivät ne pistä sinua.
POIKA: …
MIES: Dani, kuuletko sinä.
POIKA: Kuulen.
MIES: Ne eivät pistä jos olet rauhallinen.
POIKA: Ja jos en ole?
MIES: Ne pistävät.
POIKA: Ja mistä ne tietävät etten ole rauhallinen.
MIES: Ne haistavat sen, kuulevat pelkosi. Muistatko mitä kerroin sinulle mehiläissavusta. Mehiläisille hajut ovat puhetta.
POIKA: Olen aivan rauhallinen. Olen aivan rauhallinen. Olen aivan…
MIES: Oletko valmiina?
POIKA: (epävarmasti) Olen.
(Hetkeä myöhemmin)
ÄÄNI YLEISÖSTÄ: Mitä siellä tapahtuu?
MIES: Kaikki kunnossa (ja hiljaa) Dani. Pikku ongelma.
POIKA: Niin?
MIES: Hyttyshattuni sisällä on mehiläinen.
POIKA: Isä, ne eivät pistä jos olet aivan rauhallinen.

***

Ps. Kuvat sivulla ovat omiani.


17 kommenttia

Kirjasyksyn avaukseksi kirja-arvonta!

syyslaidun

Vielä on kesää jäljellä, kenties, mutta kirjasyksy on jo pyörähtänyt käyntiin. Sen kunniaksi arvon kirjapaketin, joka sisältää molemmat aikuisille suunnatut romaanini:

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti (Myllylahti 2014)

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti (Myllylahti 2014)

Ilmestyskirjan täti, keväällä ilmestynyt vakava hupailu työelämästä ja hankalista sukulaisista, sekä

Anu Holopainen: Ilmeetön mies (Karisto)

Anu Holopainen: Ilmeetön mies (Karisto)


Vuonna 2010 ilmestynyt Ilmeetön mies, joka kertoo ihmisen kyvystä kätkeä menneisyytensä – jopa itseltään.

Arvontaan osallistuminen on helppoa! Kirjoita 14.9. mennessä tähän postaukseen kommentti, jossa suosittelet muille lukijoille jotakin itsellesi mieluista kirjaa, niin olet mukana arvonnassa 🙂 Arvonnan tulos paljastetaan viikolla 38.


8 kommenttia

Kirjasyksyni 2014

kirjasyksy

Kirjasyksyni 2014, kuvan lähde tuntematon

Olen kirjoitusprosessissani vaiheessa, jossa kaikki aihepiiriä sivuava on erittäin vereslihaista, menee ihon alle. Kirjoittaminen ja lukeminen. Varjelen aina keskeneräisiä käsikirjoituksiani kuin jotakin sisäelintä, jonka irti repimisestä seuraisi tuskallinen kuolema. Eli en edes uskalla kertoa (muille kuin miehelleni) mitä luen, ettei kukaan vaan ”päättele siitä mitään” Operaatiosta X. Olen myös pitänyt sosiaalisessa mediassa notkumista minimissä. En lopettanut kokonaan, koska nämä hommat ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta ainoa yhteyteni kollegoihin. Ei täältä Porista oikein tule lähdettyä kahville Helsinkiin, tulee kupilliselle hintaa, vaikka seura olisi kuinka houkuttelevaa.

Uskoisin, että tämä on ollut monelle kirjailijalle eräässä mielessä koettelevampi kirjasyksy kuin aikoihin. Syynä on se, että Frankfurtin Suurilla Messuilla on tänä syksynä teemamaana Suomi. Sen vuoksi tänä syksynä on karkeasti ilmaistuna kahden kastin suomalaisia ammattikirjailijoita: heitä, jotka ovat Valittuja ja meitä, jotka emme ole. Ymmärrän asian omalla kohdallani, koska valitettavasti minulta ei ole käännetty kokonaista kirjaa. Enkä ikävä kyllä ehdi kotimaisille messuille, vaikka kerrankin on pyydetty useampaan esiintymiseen, koska Operaatio X on hauras, hankala, vaativa ja vie kaiken aikani. Tätäkin kirjoittaessa hahmot huutavat huomiota. Loppuvuosi pitää elää rivien välissä, sanoissa, huutavassa hiljaisuudessa. Ensi vuottakin, kuka tietää.

Mitä tulee laimeaan harmiin siitä, että kirjojani ei ole (vielä) käännetty ja en ole mm. siksi Valittujen joukossa: ihminen ei ilmeisesti vaan ole tyytyväinen otus. Nälkä kasvaa syödessä. Kirjoittamiseni syvin motivaatio ei tietenkään ole maine ja mammona. Jos olisi, kannattaisi tehdä jotain ihan muuta. Mutta valehtelisin, jos väittäisin etten ole kunnianhimoinen. Olen tietenkin. Pysyen silti itsepintaisen rehellisenä taiteelleni ja itselleni, eli kunnianhimoni ei ole kirjaimellisesti himoa kunniaan, vaan tahdon haastaa itseni kirjailijana. Eräät eivät ainoastaan suostu yrittämään yli siitä, mistä aita on korkein, vaan kohdasta, jossa on aidan sijasta muuri.

Muistan vielä ajan, jolloin pidin kustannussopimuksen saamista Oikealta Kustantamolta lottovoiton kaltaisena ihmeenä. En toki ollut ainoa, kävin (tähän kuulumattomista syistä) vuosituhannen vaihteen jälkeen läpi psykologiset testit. Kirjoittelin siihen aikaan esikoisteokseni novelleja. Se, että olin sanonut testaajalle, että minusta tulee 100% varmasti kirjailija, sai aikaan sen, että psykologi kirjasi minulla olevan ”grandioottisia suuruusharhoja”. Nauroin olemattomaan partaani pari vuotta myöhemmin, mehevästi. Kaikki on suhteellista.

On toki ohimeneviä hetkiä, jolloin on vaikea seurata vierestä kuinka joku muu nauttii niistä pitkän työn hedelmistä. Esimerkiksi siinä kohtaa, kun itse on kotiverkkareissa eikä oikein muista mikä päivä on ja koska on viimeksi syönyt/nukkunut/käynyt ulkona, koska on kirjoittanut aamuun asti ja pohdiskelee, että mitäköhän tästä taas tulee vai tuleeko, mikä nimeni onkaan jne. Sellaisena aamuna, aamuyön tuntien suden hetkenä ei missään nimessä kannata avata Facebookia ja Twitteriä ja kirjallisuussivustoja ja törmätä toisten hehkutuksiin käännös- ja elokuvasopimuksista, palkintoehdokkuuksista, ylipäänsä ns. Amerikan hommista jne jne jne. Kannattaa laittaa kone kiinni ja mennä nukkumaan. Tai katsoa jotakin aivoja syövyttävää hömppäsarjaa, ja/tai mennä lenkille ja syödä hyvin. Ja huom. mennä sitten nukkumaan. Huomenna on aina uusi päivä, kunnes ei ole. Ja se kai tapahtuu vain kerran eikä sillä enää sitten ole niin väliä.

Vaikka kirjoittaminen on vain ja ainoastaan kilpailua itseään vastaan, on ravihevosilla silti syystä silmälaput juoksun aikana: älä katsele sivuille, viittaa kintaalla muiden tekemisille, usko siihen, että vaikka mielikuvitushenkilöiden parissa eläminen vaikuttaa hullun hommalta, se ei ole sitä. Tiedän sen tämän projektin kohdalla jo nyt, vaikka en julkisesti myönnäkään. Satakuntalainen ei nimittäin itseään kehu. Täällä otetaan luulot pois jo kohdussa.


Jätä kommentti

Liikaa on sopivasti

Maija HaavistoKirjoitan aika paljon kirjoja. Asiaa ihmetteleviä muistutan siitä, että se on minun työni. Useampana vuonna minulta on ilmestynyt sekä tietokirja että romaani, yhteensä seitsemän teosta vuoden 2009 jälkeen. En osaisi kirjoittaa yhtä romaania kymmentä vuotta. Jos niin joskus vielä pääsee käymään, sen rinnalla syntynee kymmenkunta muuta kirjaa samalla.

Ei ole vielä varmaa, ehtiikö minun ja toisen tekijän yhteinen tietokirja ulos jouluksi, mutta muinaisen Egyptin teemoja henkivä romaani Palsamoitu minulta on joka tapauksessa menossa painoon ja ilmestymässä lokakuussa. Heti vuoden vaihduttua minulta tuleekin jo aivan toisenlainen romaani toiselta kustantamolta ja helmikuussa ensimmäinen lastenkirjani.

Joka tapauksessa on todennäköistä, että minulta tulee puolen vuoden aikana ulos neljä eri kirjaa neljältä eri kustantamolta. Sattumaahan moinen suma on. Romaanit on kirjoitettu vuoden välein, tietokirjaa on tehty vuodesta 2011 ja lastenkirjan teksti valmistui jo 2012.

Ja siinä on muuten ihan riittävästi hommaa. Editointia, kansien miettimistä ja suunnittelua (Palsamoidun kannen jopa suunnittelin itse), takakansitekstien laatimista, oikolukua, toki myös markkinointi. Tässä vaiheessa alkaa tuntua melkoiselta pyöritykseltä, kun samana päivänä saatan työstää kolmea opusta. Lisäksi pitää suunnitella romaania, jota alan pian kirjoittaa.

No, kun hurlumhei on lopulta ohitse – ja vikkelästihän aika kulkee kun on tuhat rautaa tulessa – sitten se on ohi, ja moista sumaa tuskin tulee enää toista kertaa. Tuntuisi hassulta valittaa julkaisujen liian suuresta määrästä, kun vielä muutama vuosi sitten murehti, että pääsenkö ikinä romaaneillani kansien väliin. Ehkä olen enemmänkin pöllämystynyt.

Eräs toimittaja oli tekemässä minusta lehtijuttua ja kyseli kirjojani kirjastosta. Kirjastonhoitaja epäili, että osa kirjoista olisi jonkun samannimisen – ei kai nyt sama tyyppi voi olla julkaissut näitä kaikkia. Se kuulosti hassulta, onhan tämän bloginkin kirjoittajissa useita sekä tieto- että kaunorintamalla ja useilla eri aloilla kunnostautuneita kirjailijoita.

Nora Roberts julkaisee neljä romaania vuodessa. Se menee minulta jo yli ymmärryksen.


4 kommenttia

Kirjailijan hyvinvointi

Kuva: Johanna AhonenKirjailijan työ on kuluttavaa ja uuvuttavaa. Siinä se ei eroa mitenkään niistä muista tuhansista töistä, joita ihmiset tekevät, eikä se ole missään nimessä sieltä rankimmasta päästä. Toisaalta päivätöissä oleville kirjailijuus on toinen ura, jota edistetään palkkatöiden jälkeen, ja kokopäiväkirjailijakin saattaa vääntää yllättävän pitkää päivää.

Kuten jokainen toimistotöitä tekevä tietää, tuntikausien putki tietokoneen ääressä käy lihasten päälle. Kelläpä ei olisi joskus ollut hartiat jumissa tai juilimista ranteissa. Jos liikunta mättää, ruokailutottumukset onnahtelevat ja unikin jää vähälle, lopputulos alkaa olla aika synkkä.

Minä olen siitä varsin hyvä esimerkki.

Nuorempana sitä jaksoi paremmin, tai ainakin keho toipui rasituksista nopeammin. Neljänkympin rajapyykin jäätyä taa toipuminen on hidastunut siihen pisteeseen, että rasitteet alkavat kasautua. Ja rasitteita todella riittää.

Liikunta: en harrasta liikuntaa, tai ainakin hyvin vähän. Työskentelyasentoni ei ole parhaimmasta päästä ja hartiat ovat olleet kestojumissa jo vuosikymmenen. Lapaluun alla eräs lihas on vähäkäyttöisyyttään surkastunut siihen pisteeseen, että sen toimintakyvyttömyys aiheuttaa kaikenlaisia särkyjä selvävaivoista pään räjähtämiseen.

Syömistavat: ylipainoa on, ja jos se ei nyt lisäänny kovaa tahtia, ei se myöskään vähene. Olen pari kertaa onnistunut laihduttamaan merkittäviäkin määriä, mutta kilot palaavat, koska syön edelleen samalla tavoin kuin aina ennenkin.

Uni: se jää turhan vähälle. Töihin kun pitää mennä, herätys on tiettyyn aikaan ja myöhäisilta on parasta aikaa kirjoittaa. Yöunet tuppaavat jäämään väkisinkin viiteen tuntiin, joskus allekin. Alkuillasta on yleensä pakko ottaa nokoset, jotka vievät puolesta tunnista ylöspäin. Numeroina ajatellen univelka ei voi kuin kasaantua.

Ongelmien tunnistaminen ja tunnustaminen on vasta ensimmäinen askel, ja vaikkei se ole välttämättä helppoa itsessäänkään, ratkaisuihin ryhtyminen se vasta työtä vaatiikin. Olen päättänyt aloittaa epäperinteisemmästä päästä.

En tunne itseäni jatkuvasti väsyneeksi, mutta mistäs minä sen voisin tietää? Milloin olen viimeksi nukkunut jollain mittarilla mitaten riittävän määrän tuntejä yössä kokonaisen kuukauden ajan? Yläasteellako, vai ehkä sittenkin ala-asteella? Mistä voin enää tietää, mikä on normaaliolotila?

En voikaan, ja siksi sitä on pakko koittaa. Eilisillasta alkaen nukun joka yö, parhaimman kykyni mukaan, kahdeksan tuntia. Järkeilyni on, että kuukaudessa mahdollisen muutoksen pitäisi jo näkyä ja tuntua. Kirjoitusaikani siinä toki typistyy, mutta ehkäpä yhden kuukauden voi uhrata tällaiseen testaukseen ilman, että kirjalliset tavoitteeni romahtavat. Ja tämän testin haluan tehdä nyt, enkä sanokaamme kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Olisihan se kauheaa silloin todeta, että parin tunnin lisäunilla olisin voinut huomattavasti paremmin kaikki ne vuodet. Mieluummin saan sellaiset jutut selville nyt.

Ja onhan mahdollista, että olotilani ei tästä muutu ja tosiasiassa pärjään aivan yhtä hyvin kuuden tunnin yöunilla. Tämäkin olisi lopputuloksena arvokasta selvittää, jotten turhaan stressaisi siitä, kun kello kääntyy kohti aamua ja tarina on vielä kesken.

Syömistottumuksiini en usko jaksavani tässä vaiheessa puuttua, niin tarpeen kuin se olisikin, mutta joogaamisen voisin aloittaa uudelleen tähän rinnalle. Ja mikäpä olisi parempi päivä joogan aloittamiseen kuin tänään?

Haastan jokaisen lukijan poimimaan yhden elintapansa, joka kaipaisi tuunausta, ja muuttamaan sitä kuukaudeksi. Edes jonkin verran. Kuukausi ei ole kohtuuton aika.

Oman testini päätyttyä raportoin tuloksista.


4 kommenttia

Käsikirjoitusten välissä on kuilu täynnä vaaroja

Tiina

Tiina

Yksi itselleni hankalimpia vaiheita kirjailijantyössä on siirtyminen kirjasta toiseen.

En tiedä, miten muut kirjailijat vaiheen hoitavat. Ehkä he tyhjentävät päänsä lomalla tai jollain muulla, joku ehkä vaihtaa kokonaan ammattia joksikin aikaa. Ehkä he kokevat yhden vaiheen elämässään loppuneen ja toisen alkaneen, ja siirtyvät yhden kirjan kirjoittamisesta toisen pariin kokeneesti, elegantisti ja onnistuneesti.

Minä en.

Valmistuneen käsikirjoituksen jättäminen taakse ja seuraavan aloittaminen tarkoittaa minulle kaaosta, epätietoisuutta ja ahdistusta. Vingun ja valitan, en tiedä, mitä tekisin ja miten hommaan tarttuisin. Edellisen kirjan tunnelma kutittelee vielä, kertojaääni kuiskuttelee. Pitäisi unohtaa vanha ja aloittaa uusi puhtaalta pöydältä, puhtain ajatuksin.

Moni saattaa tässä kohdassa ajatella, että yritän kirjoittaa liian nopeasti tai ryhtyä uuteen liian pian. Jopa valtion kirjallisuustoimikunta ärähti äskettäin taiteilija-apurahoja jakaessaan, että ”kirjailijat julkaisevat teoksia entistä tiheämpään tahtiin. Kirjallisuustoimikunta ei halua kannustaa kirjailijoita nopean kirjoittamisen kulttuuriin, sillä se saattaa johtaa siihen, että teokset julkaistaan keskeneräisinä”.  Tunsin kipeän piston omatunnossani, vaikka en kyseisiä apurahoja ollutkaan hakenut.

Ehkä minun siis pitäisi hidastella. Antaa apurahan juosta, ajan kulua, mielen virkistyä.

Ja samalla antaa innon laantua tai motivaation kadota? Sillä ongelman ydin on se, että haluan kirjoittaa. Minulla on paljon ideoita ja suunnitelmia, jotka haluan toteuttaa kirjoiksi asti. Aina innostus niihin ei odota sopivaa hetkeä, vaan saattaa kiemurrella alitajunnassa jo edellistä kirjaa kirjoittaessani. Silloin se täytyy vielä pitää piilossa ja keskittyä käsillä olevaan tekstiin.

Jotkut ideat ovat muhineet mielessäni vuosia, kun työaikaa ei ole riittänyt niiden toteuttamiseen. Siksi haluan tarttua niihin heti, kun mahdollisuus viimein osuu kohdalle.

Mikä kirjasta toiseen siirtymisessä on hankalaa?

Yksi ongelma liittyy kerrontaan. Minulle kirjan kertoja on tärkeä (tiedän, se on vanhanaikaista, ei nykyaikainen kirjallisuus tarvitse kertojia), ja hänen äänensä on kaikunut päässäni edeltävät kuukaudet. Siitä on vaikea päästää irti. Seuraava kirja tarvitsee kuitenkin oman kertojansa, juuri sille tarinalle luodun, eikä mitään edellisen kirjan kertojan äpärää.

Samoin kaikki muu edellisen kirjan kerronta on tahmeaa ja vaikea puhdistaa ajatuksista. Lauseen rytmi ja kaikki muu käsikirjoituksen kielelle ominainen ovat ehtineet jo vakiintua tapaani kirjoittaa. Siksi niillä on suuri riski siirtyä sellaisenaan seuraavaankin kirjaan.

Kuinka kauan kirjailijan sitten pitäisi odottaa päänsä puhdistumista? Luultavasti aivan liian kauan. Kärsivällisyyteni ei riitä. Haluan kirjoittaa!

Vai auttaisiko jonkinlainen puhdistava kirjoittaminen – eli en yrittäisikään kirjoittaa uutta kirjaa heti seuraavan jälkeen, vaan suoltaisin tietokoneen näytölle kaikenlaista jo aikansa elänyttä moskaa ajatuksistani ja muuttaisin sitä vähitellen toivotunlaiseksi uutta käsikirjoitusta silmällä pitäen?

Sitähän uuden käsikirjoituksen aloittaminen käytännössä on. Hakemista, kokeilemista, kaiken väärän hylkäämistä. Siitä tulee kaikki se kaaos ja epätoivo, joiden kourissa kiemurtelen aina kun on aika siirtyä uuteen.

Toisaalta: Onko elementtien siirtymisessä käsikirjoituksesta seuraavaan oikeastaan mitään pahaa?
Kirjojen väliset assosiaatioketjut ja vaikutteet ovat kirjailijan sormenjäljiä. Ne kertovat ilmiöistä, jotka mietityttävät kirjailijaa teoksesta toiseen, ehkä läpi koko tuotannon. Ne muuntuvat ja varioivat, keräävät ympärilleen aina uusia asioita ja ovat lopulta esimerkki eräänlaista evoluutiosta.


Jätä kommentti

Suo siellä, pitkospuut täällä

annekuvaKipuilin jokin aikaa sitten, ettei kirjoittamisesta tule mitään, kun ei ole aikaa. Koko ajan on jotakin muuta hommia, perheellä omat vaatimuksensa (kaksi leikki-ikäistä), häslinkiä jos jonkinmoista. Ja sitten välillä kehtuuttaa, eikä teksti rullaa, vaikka minkä tekisi. Ruudulle tuleva teksti näyttää kehnolta.

Sitten aloin miettiä, mitä kaikkea olen tehnytkään samalla, kun teletapit pyörivät taustalla. Kirjoittanut ainakin lukuisia novelleja. Korjannut kustannustoimittajan merkintöjen mukaisesti. Kollegani Eijan kanssa kirjoitimme kokonaisen kirjasarjan raskaana tai lapsi käsivarsilla liekkumassa. En kirjoittanut suinkaan hiljaisuudessa vaan metelin ja elämän keskellä.

Kyse ei siis ole oikeasti omasta ajasta tai rauhasta. Kyse on tarinallisesta jumista, kenties siitä ettei vielä näe koko tarinaa, tai siitä, että mieluummin velloisi tarinan tunnelmissa kuin nakuttaisi asioita selkeiksi sanoiksi ja luvuiksi ja kohtauksiksi.

Oikeasti minua on siis rassannut se, että romaani on ollut jumissa siellä sivun 74 tienoilla (missä tarinani aina tuppaavat jumahtamaan), enkä ole päässyt suosta yli. Nyt otin itsestäni niskaotteen ja pakotin rakentamaan pitkospuut. Selkeät merkit, miten tarina etenee juonellisesti luku luvulta. Olkoon, ettei tällä tavoin organiseerattuna ole samanlainen fiilis kun tarinan intuitiivisen puolen suunnalla hengaillessa. Vaistoon voi luottaa, mutta jos vaeltelee pelkästään tarinan fiilistasolla, ei valmista tule ei sitten millään. Minun on turha vain nauttia tarinan ja maailman atmosfääristä, jos haluan joskus saada version 1 valmiiksi.

Työjärjestys siis on seuraava: versio 1 nakutetaan valmiiksi mahdollisimman nopeasti. Sitten nopea editointikierros, jonka aikana pahimmat mokat pois ja täydennystä ohuiksi jääneisiin kohtauksiin ja latteisiin henkilöhahmoihin. Sitten teksti esilukijoille ja hautumaan, kunnes on aika ryhtyä tosissaan editoimaan kohti versiota 2. Sitä oikeaa tunnelmaa, vinkkien ja vihjeiden kerrostumista sekä kielikuvien runsautta ehdin pohtia sitten tuonnempana. Ainakin toivon niin!

Rakennan pitkospuut suon yli. Sitten voi vähitellen miettiä parempia reittejä, vaihtoehtoisia keinoja tai suon maisemointia.

Työrauhaa en saanut, mutta kenties mielenrauhan. Yritän kirjoittaa kaikissa pienissä rakosissa. Nyt onneksi teletapit ovat jo vaihtuneet Mimiin ja Kukuun, Anton Siiliseen ja Oktonautteihin.

 


2 kommenttia

Hylsyn jälkeen

annekuvaSain hylsyn. Kalevalainen fantasiaromaanini, jota olen rakkaudella vaalinut, sai hylsyn. Se on syössyt minut oleellisten asioiden äärelle. Kyllä, kässäri on keskeneräinen ja vaatii työtä. Sitä työtä tekisin mielelläni ammattitaitoisessa ohjauksessa, en yksin.

Hylsy sinällään ei minua masenna. Se ei ole ensimmäinen. Se oli hyvin perusteltu ja kannustava. Suurempi huolenaiheeni on kustannusalan murros: se onko minun genrelläni ja valinnoillani julkaisuohjelmissa tilaa jatkossa, kun kustannusohjelmat kutistuvat? Onko minulla ja nuortenromaanilla sijaa maailmassa? Mitä teen seuraavaksi?

Olen hahmotellut mielessäni useita nuortenromaanin aihioita, mutta kuten aina, tunnun kulkevan sellaiseen suuntaan, joka ei ole se kaikkein kaupallisin tai ehkä sulavin vaihtoehto. Tiedän, miten tarinoita pitää kirjoittaa, mutta en välttämättä kirjoita niitä niin, vaan pullikoin vastaan. Juuri nyt haaveilen aikuisille suunnatusta fantasiasta tyyliin Sapkowskin Noituri, eeppistä kamaa, jota ei ihan noin vain Suomessa julkaista. Siksi että semmoisen kirjoittaminen on todella vaikeaa, ja kliseisiin sortuminen enemmän kuin mahdollista. Silti haluan kokeilla jotain niin isoa. Haaveilen myös kaikenlaisesta muusta… päässäni on hahmotelmat viidestä eri romaanista. En osaa päättää, mitä tehdä. Pöytälaatikkoon en kirjoita.

Pakenin näytelmien ja dialogien maailmaan. Se on jotakin uutta. Haastetta. Riski ja mahdollisuus täydelliseen epäonnistumiseen (eri tavoin kuin saamalla hylsyn). Näytelmä on epämukavuusalueellani. Kirjoitan sitä, koska vain riskejä ottamalla kehittyy, ja juuri itseni kehittymistä kaipaan. Tuntuu, että tekemällä asioita kuten ennenkin poljen paikallani. Haluan raivata minun ja tarinan välillä olevat esteet tykkänään pois. Olen ehkä myös hieman raivostunut – sille, että olen antanut kustannusalan negatiivisten signaaleiden heijastua itseeni ja mielialaani. Nyt en enää anna. Ihan sama, kuka julkaisee vai julkaiseeko kukaan – minä kirjoitan tai olen kirjoittamatta, mutta päätän sen itse. Ja jos en osaa päättää, otan senkin kiitollisuudella vastaan.


Jätä kommentti

Sisäinen persuni, eli paneelikeskustelun jälkirönsyilyä

Osallistuin lauantaina 12.7. Finncon-tapahtumassa paneelikeskusteluun, jonka aiheena oli nuortenfantasia Suomessa. Muut keskustelijat olivat kirjastoalan ihmisiä: Sini Neuvonen sekä kirjavinkkarit Reetta Saine, Matti Karjalainen ja Markku Kesti. Paneelissa puhuttiin toki otsikon mukaisesti lähinnä nuorille suunnatusta fantasiakirjallisuudesta, mutta samoja asioita voisi pitkälti soveltaa nuortenkirjallisuuteen yleisesti.

Väistämättä esille nousi myös suomen kieli ja kuinka lukuharrastus sitä edistää. Olen henkilökohtaisesti sillä kannalla, että jokaisen ei ole pakko lukea, ihminen ei ole oletusarvoisesti typerys jos hän ei lue [kaunokirjallisuutta], ja mielestäni kaikki ei vain yksinkertaisesti sovi kaikille – ei edes lukeminen.
Näistä näkemyksistä huolimatta olen myös sitä mieltä (ja käsittääkseni myös erilaiset tutkimukset ja asiantuntijoiden havainnot vahvistavat asian, en nyt kuitenkaan hitaalla mokkulalla ryhdy google-savottaan), että kirjojen tai ylipäätään pitempien, keskittymistä vaativien tekstien lukeminen on monin tavoin hyödyksi paitsi ihmisen kielellisille taidoille, myös ajattelukyvylle noin yleensä. Vähintäänkin ajatuksensa pystyy välittämään toisille paremmin, kun on jonkinlaista käsitystä kuinka muotoilla ne sanoiksi ja sitä kautta johdonmukaiseksi viestiksi.

Internetin porinassa kielellisestä ilmaisusta huomauttelevat saavat herkästi ”Mitä välii!?!1! X-D ” -kommentteja. Netissä kevyesti rupatellessa on mielestäni ihan ookoo käyttää puhekieltä ja nettilyhenteitä, teen itsekin niin, ja saatan loikkia pitkän, perusteellisen, kirjakielisen kommentin vain silmäillen ylitse, sellaisen lukeminen näytöltä voi tuntua raskaalta, jos keskustelun aihe ei sinänsä kauheasti järisytä.
Mutta ”mitä välii?” -ihmiset sivuuttavat sen, että sitten kun aihe on tärkeä, ei enää olekaan toissijaista kuinka siitä keskustelee. Kielellisen ilmaisun ymmärrys ja hyvä hallinta ei ole pelkästään romaanien lukemista varten, vaan se on keskeinen osa ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Jos haluaa tulla kuulluksi ja ymmärretyksi, on tärkeää osata muotoilla oma viestinsä mahdollisimman hyvin, ja pyrkimys vastapuolen näkemysten ymmärtämiseen (jonka halukin toki kiihkeimmissä väännöissä joskus loistaa poissaolollaan) riippuu kyvystä lukea hänen viestinsä niin kuin hän sen tarkoittaa.

Hyvää kieltä ei siis ole pakko käyttää jos ei halua, mutta on hyvä että se on tarpeen tullen käytössä. ”Mitä välii?” -ihminenkin voi joskus haluta tulla ymmärretyksi, eikä kirjoitetun viestinnän merkitys yksittäiselle ihmiselle ole internetin aikakaudella vähäisempi, vaan päinvastoin entistä suurempi, kun keskustelut käydään pääosin tekstin varassa. Ja vaikka siirryttäisiin vähitellen esimerkiksi videokommentointiin, kieli ei ole pelkkää tekstiä, sitä myös puhutaan.

Kieli liittyy myös kulttuuriin. Matti Karjalainen (muistaakseni, pahoittelut jos se olikin joku toinen) vitsaili paneelissa jotakin persumaisesta lausunnostaan nostaessaan esiin kirjallisuuden ja kielen merkityksen suomalaiselle kulttuurille. Itsekään en kuulu niihin, joille suomalaisuus on jotakin ylitse muiden säilyttämisen arvoista pelkästään siksi, että se on suomalaista. Kuitenkin, laajemmassa mittakaavassa erilaiset kielet, ihmisryhmittäin vaihtelevat viestinnän sekä taiteellisen ilmaisun tavat kuvastavat mielestäni kauniisti ihmisyyden monia muotoja. Yksi ei ole arvokkaampi kuin toinen, mutta niiden muodostama moninainen kirjo tuntuu jollain tapaa hienolta ja merkitykselliseltä.

Lisäksi on vielä sellainen subjektiivinen sydämen asia, että rakastan suomen kieltä. Vaikka monessa muussa asiassa olen aika lailla halitulijallaa-ihminen, kieli on minulle vakava paikka. Tuntuu hirvittävältä, jos ns. oikean, ammattimaiseksi mieltämäni kustantajan julkaisema kirja on täynnä kirjoitus- ja kielioppivirheitä, ehkä kaupan päälle vielä tyylillisesti kömpelö. Tällaista näkee jo toisinaan etenkin nuorille suunnatuissa käännössarjoissa, joita pitää saada kaupan hyllylle pikavauhdilla ja mielellään mahdollisimman halvalla. Silloin joko ammattikääntäjä ei ehdi kuin huitaista tekstin kerralla läpi, tai kenties lähdetään tv-puolella kaikesta päätellen jo käytössä olevalle ”Meidän 14-vuotias Pirjo on tosi hyvä englannissa, sehän voisi kääntää tämän taskurahalla!” -linjalle. Jos painetussakin kirjassa kielellinen taso on sivuseikka, voi olla hankalaa perustella lapselle ja nuorelle, miksi kielen hyvä hallinta on tärkeää.


2 kommenttia

Kirjoittaja in situ: Hyvin rullaa

Jukka L

Jukka L

Vaihdan esseekokoelmasta romaanikäsikirjoitukseen tai toisin päin suunnilleen puolentoista kuukauden välein. Toinen jää siksi aikaa sivuun ja alkaa kasata painetta, ja kun paine on liian kova, on päästävä purkamaan se tietokoneelle. Siinä vaiheessa tuntuukin jo hyvältä ottaa lomaa siitä toisesta käsikirjoituksesta.

Työpöydälläni on ollut oikeastaan aina suunnilleen kaksi käsikirjoitusta, joskus kolmekin. Mahdollisimman erilaisia, jotta niiden välillä vaihtaminen on todella tuntunut vaihtamiselta. Ei tule pitkiä jumituskausia ainakaan siksi, että pitäisi odotella inspiraatiota tai uutta ideaa.

Kuten olen kertonut, nyt kesken olevan romaanikäsikirjoitukseni ensimmäisen luonnoksen kirjoitin kynällä muistikirjaan. Menetelmä tuntui alkuinnostuksen laannuttua kankealta, tuotti tekstiin yksiselitteisen huonoja ratkaisuja ja johti minut luovuttamaan hieman ennen viimeisiä lukuja: kaikki oli luonnoksessa jo niin pahasti rempallaan, ettei jatkaminen tuntunut mielekkäältä. Nyt, toisella kierroksella tuo töhertely kantaa hedelmää. Olen jo joutunut ajattelemaan kaiken kunnolla läpi; miten homman kuuluu edetä ja miten ei. Se tuntuu johtavan rennompaan ja varmempaan kirjoitusotteeseen, aiempaa rikkaampaan ja elävämpään tekstiin. Nautin tekemisestä.

Yhtä asiaa jouduin kuitenkin taas ajattelemaan, kun luin Saara Cantellin kirjoituksen tasa-arvoisesta elokuvasta. Nimittäin Cantellin ensimmäistä kysymystä: Kenen tunnetta ja tahtotilaa seurataan? En pidä välttämättömänä, että asioita tarvitsisi jokaisessa teoksessa tarkastella kaikkien mahdollisten sukupuolten näkökulmista. Miehen valitseminen näkökulmahenkilöksi on tullut teokseeni aika ajattelematta ja luonnostaan. Cantellin havahduttamana tajusin kuitenkin, että keskeisen naishenkilön olisi kuitenkin hyvä saada oma äänensä. Tuon mieshenkilön ymmärrys hänestä on kuitenkin niin kovin rajoittunutta. Sitä paitsi: näkökulman lisäämällä myös tuo miespäähenkilö näkyy hieman toisessa valossa. Lukijan ei tervitse niin paljon arvailla, mistä kaikesta kaikessa on kysymys.

Todettakoon lopuksi, että hellekelit ovat tehostaneet ajankäyttöäni ja lisänneet kirjoitustarmoani. Minähän olen asettanut itselleni kiintiön: normityöpäivänä on saatava ainakin yksi liuska tekstiä aikaan. Joskus työn välttelemisessä ja inspiraation etsimisessä menee koko aamupäivä. Vasta kun oma rauhallinen aika on lähestymässä loppuaan, olen saanut ryhdyttyä. Aurinko, ulkoilma ja kesämaisemat ovat kuitenkin niin houkuttelevia ilmiötä, että kiintiöt ovat täyttyneet usein jo yhdeksän aikoihin aamulla, kun on ollut kiire päästä pois työhuoneesta. Luonnon suureen avokonttoriin!


2 kommenttia

Maailmojen synnystä eli sattuman merkitys ja alitajunnan oikut

Usein tarina syntyy sattumalta. Jokin suuri alkaa pienestä asiastaDSC_1256 (2) (640x640). Lauseesta. Ajatuksesta joka nousee mieleen eikä sitten lähdekään pois. Pienestä kappaleesta musiikkia. Ohikulkijasta jonka näkee linja-auton ikkunasta kerran eikä enää koskaan uudestaan. Pienet tapahtumat, kuvat tai ajatukset törmäävät toisiinsa ja maailmat alkavat kasvaa. Rakentuvat kerros kerrokselta ja keräävät yhä uusia merkityksiä. Tietysti on paljon aiheitakin, sellaisia joista haluaisi tai on ajatellut kirjoittaa tai tietää vielä joskus kirjoittavansa, mutta ne ovat mahdollisuuksia enemmän kuin lähtökohtia. Itse tarinan synty on alitajuinen tapahtuma, sitä en edes halua liikaa hallita.

Kerron muutamia esimerkkejä. On poika joka päätyi keräilemään hukattuja autonavaimia koska olin kadottanut omani, ja hänen pakomatkansa pikkusiskonsa kanssa syntyi musiikista, joka vaati kirjoittamaan kohti peruuttamattoman tapahtuman jälkeistä pysähtynyttä hetkeä (romaanissa Katariina, 2011). Erään nuorisojoukon horjumaton usko siihen, että mikä tahansa on sallittua, kunhan tarkoitus on hyvä, oli olemassa, mutta itse tarina sai alkusysäyksen satunnaisesta kertosäkeestä, jonka kuulin radiosta väärin (romaanista Valheet, 2013). Kokonainen kylä vajoaa, koska lapsena luin unohtumattoman artikkelin Eläinmaailmasta ja myöhemmin päädyin telttoineni omituisen järven rannalle, jossa haisi levältä ja kuolleelta kalalta (novellikokoelmasta Vaaleanpunainen meri, syksy 2014). Puhumattakaan siitä, että vielä kehitteillä olevan romaanini lähtökohtana on lehti-ilmoitus vuosikymmenien takaa. Luin sen sattumalta. Olisin aivan yhtä hyvin voinut olla näkemättä sitä.

Valmiista tarinasta sen alkupistettä ei enää tunnista. Silti tarina ei olisi sama, jos olisinkin juuri sillä hetkellä katsonut toiseen suuntaan, kävellyt ohi, vaihtanut kanavaa, löytänyt avaimet. Kenties juuri sitä tarinaa ei olisi koskaan syntynytkään.

Aika pelottavaa.

Ja toisaalta. Jos maailma ei olisi auennut näin, olisi auennut jokin toinen. Kun luottaa sattumaan ja tiedostamattomaan, välillä tajuttomaankin mieleen, kirjoittamisessa on aina mukana ripaus taikaa. Se on sukeltamista siinä missä pysyttelyä pinnallakin, vajoamista ja kohoamista samaan aikaan. Niin kauan kuin kirjoittaminen on ja saa olla seikkailu, niin kauan kirjoitan.

Marisha

Ps. Joskus alitajuntaa voi huijata. Tässä on ohje pieneen kepposeen, jonka voi tehdä omalle alitajunnalleen. Kokeilkaapa: Musiikista voi tehdä jännittäviä asioita. Kuten aikakapselin. Jos malttaa luopua, lakata kuuntelemasta tiettyä musiikkia, sellaista jota on ensin kuunnellut paljon. Jos sinetöi sen ja laittaa piiloon, sulkee kuoreen kuin kirjeen tulevalle itselleen. Kun sen sitten pitkän ajan päästä ottaa esiin (kuinka pitkän, se riippuu siitä miten aika kenellekin kulkee, jollekin riittää puoli vuotta, toiselle vuosi tai kymmenen) ja jälleen kuuntelee, ovat tunteet tallella vaikka sanat ja tapahtumat ovat jo aikaa kadonneet. Se on sanaton kirje menneisyydestä ja juuri sellaisena se ei sido mihinkään mitä on ollut. Siksi siitä voi syntyä jotain aivan uutta. Siitä voi syntyä vaikka kirja.