alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


2 kommenttia

Yhdestoista toden sanoo

Maija HaavistoBlogasin viime kuun lopussa osallistumisestani NaNoWriMo-kirjoituskuukauteen. Nyt kolme viikkoa myöhemmin on seitsemäs NaNo-voitto plakkarissa, eli yhden romaanikäsikirjoituksen ensimmäinen versio valmiina.

Edellisen käsiksen, kymmenenteni, kanssa olin jatkuvasti lähellä luovuttaa. Tuli sellainen olo, että enkö ihan oikeasti ole oppinut aiemmista romaaneistani mitään. Miten ihminen voi olla näin solmussa, miten kymmenes romaani voi muka olla vaikein kirjoittaa. Eikö sen pitäisi tulla kerta kerralta helpommaksi? Eihän siinä ollut edes mitään huikean kompleksia, kuten eri aikatasoja sekaisin, suoraviivaista tarinankerrontaa vain.

Kun aloitin työstää tätä uutta Adenoa, pinnalla ollut suurin toive oli: toivottavasti tämä ei ole yhtä vaikeaa kuin viimeksi. Onneksi ei ole ollut.

Kirjoittaessani Adenon ensimmäistä versiota ymmärsin, että todella opin edellisen kässärin kirjoittamisesta, etenkin tarinan muodostamisesta, hyvin paljon, enemmän kuin minkään aiemman romaanini kohdalla. Se oli ensimmäinen dekkari/jännärisävytteinen tekstini (vaikka numero seiskaankin aikoinaan hain vähän tällaisia elementtejä). On yllättävän eri asia kirjoittaa jännittävää tarinaa yleisesti kuin jännärityyppistä jännittävää tarinaa.

Nyt ymmärrän tätä ”genreä” jo paljon, paljon paremmin. Inhottava prosessi ei siis mennyt missään määrin hukkaan. Varmasti kertyneet opit tulevat näkymään myös editointivaiheessa.

Viimeksi kirjoittamani ja ensi vuoden alussa ilmestyvä kässäri kässäri pohjautui 5 000-sanaiseen englanninkieliseen novelliini. Tämä tuntui olevan toinen kompastuskivi: en tiennyt miten novelli laajennetaan romaaniksi. Adenossakin minulla on pohjana keskeneräinen novelli, mutta tiedän nyt, mitä ei kannata tehdä. Olen siis jättänyt novellin lähes huomiotta kirjoittaessani.

Adenossa tarinan komponentit ovat usein loksahdelleet kohdalleen kuin itsestään. Motivaatioiden kanssa on välillä ollut ongelmia, kun olen muuttanut hieman juonta suunnitelmaan verrattuna, eivätkä pohditut motiivit olekaan enää sopineet, mutta nekin olen saanut ratkottua. Etenkin olen tyytyväinen runsaaseen foreshadingiin (mitä tuollainen vihjeistys onkaan suomeksi), jota on jo ensimmäisestä kohtauksesta asti.

Onhan tässäkin toki haasteita ollut. Loppukohtaus ja siihen johtavat langanpäät ovat vielä yhtä solmua. Tässä vaiheessa iskee helposti epäusko ja se pieni sisäinen ääni naureskelee, että et kai nyt oikeasti kuvittele, että tästä tulisi jotain. Sucker!

En ole aiemmin kirjoittanut scifiä kuin novelleina, joista minulla on kyllä ainakin 15 vuoden kokemus. Tieteisromaani on aivan eri asia kuin tieteisnovelli, joka näyttää maailmastaan usein vain pienen siivun. Ja nyt piti luoda se maailma melkein kokonaan. Scifissä on lähes kaikki perinteisen romaanin kompastuskivet ja vielä paljon muita.

Tästä seuraavan romaanini on tarkoitus olla scifiä senkin, joskin vähän erilaista. Toivottavasti siis tämän romaanin haasteet helpottavat työtä seuraavan kanssa. Tuskin tästä liian helppoa koskaan tulee.


3 kommenttia

Ihana kamala marraskuu

Maija Haavisto NaNoWriMo on ainakin kaunokirjallisuutta kirjoittaville yleensä tuttu sana. Se viittaa National Novel Writing Month -tapahtumaan, jossa kirjoitetaan marraskuun aikana (editoimaton) romaani, tai ainakin ensimmäiset 50 000 sanaa. Englanniksihan tuo määrä on enemmänkin pienoisromaani, mutta suomeksi ihan kunnon, lyhyehkö romaani, 200-250 sivua.

Minä hurahdin NaNoWriMoon vuonna 2008. Sen vuoden tuotokseni, viides romaanikässärini Elinkelpoinen ei päätynyt kansien väliin, mutta seuraavat viisi NaNo-tekstiäni ovat löytäneet kustantajan – toki pitkällisen muokkausurakan jälkeen.

Huomenna ryhdyn hommiin seitsemättä kertaa, tällä kertaa ensimmäisellä tieteisromaanillani. Tämä on aina innostava, jännittävä ja vähän hirvittäväkin vuodenaika.

Itselläni viime vuosien osallistumista on varjostanut uusi (aiempien lisäksi tullut), vaikea krooninen sairaus. Moni ihmetteleekin, mieheni mukaan lukien, että pakkoko siihen on mennä mukaan, jos voimia kerran on vähän. Minulle NaNo on kuitenkin tärkeä asia ja varmistaa, että saan sen romaanin ensimmäisen version tosiaan kasaan.

Jotkut ammattikirjoittajat karsastavat NaNoa. Siinähän ei ole mitään laatukriteereitä, ainoastaan määrä. Osa pelkää, että kustantajien ja agenttien postilaatikot täyttyvät puolivillaisista hutaisuista heti joulukuussa. Että kuka tahansa kuvittelee voivansa kirjoittaa romaanin. Suurin osa osallistujista on amatöörejä, joista osa haikailee julkaisua, mutta suurin osa kirjoittaa vain omaksi ilokseen. Ei se tarkoita, ettei ammattilainen sopisi mukaan.

Yksi suosituimpia NaNo-genrejä on fanfic eli fanifiktio, joissa vaikkapa Harry Potterin tai tuttujen animesarjojen hahmot päätyvät uusiin seikkailuihin. Toiset kirjoittavat hulvattoman insidehuumorin ja kavereiden merkillisimpien päähänpistojen sävyttämiä pläjäyksiä, joissa vain mielikuvitus on rajana.

Toisaalta NaNossa on kirjoitettu useita menestyskirjoja, kenties tunnetuimpana leffaksikin siirtynyt Sara Gruenin Water for Elephants. Suomessakin useita julkaistuja ja pian julkaistavia romaaneja (muitakin kuin omiani) on saanut alkunsa NaNossa, etenkin nuortenkirjoja. Muutenkin tuntuu, että nuortenkirjailijat nanottavat erityisen paljon.

Vielä Suomessa asuessani kävin muutamissa Helsingin seudun NaNo-tapaamisissa. Suurin osa tuntui silloin kirjoittavan fanficiä tai fantasiaa. Harva tähtäsi julkaisuun, missä tietenkään ei ole mitään vikaa.

Amsterdamin miiteissä käy vähän erilaista porukkaa. Vuoden ympäri jo useita vuosia tavannut NaNo-porukkamme sisältää mm. nuorten fantasiaromaaninsa Yhdysvaltoihin myyneen kirjoittajan ja erään, joka julkaisi NaNo-romaaninsa omalla kustantamollaan. Hyvistä kavereistani toinen tähtää nyt julkaisuun humoristisella tieteisromaanillaan, toinen lastenkirjallaan.

Ehkä parasta NaNossa onkin tämä yhteisöllisyys. Kirjailijan työ on yksinäistä puurtamista, mutta kerran vuodessa voi tuntea, että kirjoittaa muiden kanssa. Omat ja kaverien sanamäärät näkyvät ruudulla, foorumille postataan nanoismeja eli hämärimpiä lauseita ja ”kilautetaan kaverille” kun taustatyö tai inspiraatio tyssää, miitissä saatetaan takoa näppistä vaikka kilpaa. NaNossa on lupa olla surkea, se mikä monelle on kaikkein vaikeinta.

Perille pääsy on mahtavaa, mutta onhan se matkakin hauska. Jotkut kirjailijat sanovat, etteivät niin pidä itse kirjoitusprosessista. Minusta kirjoittaminen on kuitenkin suurimman osan ajasta tosi kivaa. Eikä sen aina tarvitse olla niin ryppyotsaista puuhaa.