alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


1 kommentti

Hylsyjen anatomiaa

Olen pohdiskellut hylsyn saamisen logiikkaa ja vaikutuksia. Hylsy tuntuu olevan kirjailijoiden keskuudessa asia, joka edelleen aiheuttaa häpeän tunteita – kaikki niitä ovat joskus saaneet, mutta asiasta keskustellaan vain pienissä porukoissa, kollegalta kollegalle.

Hylsy on hylkäys, torjunta, kielto. Vaikka se kohdistuu tekstiin, kirjailija kokee sen väistämättä kohdistuvan itseensä (tai ainakin suurin osa kokee niin, vaikka kuinka yrittäisi olla ajattelematta niin). Kirjailija – kustantamosuhde on tilanteessa uudelleen arvioitavana. Oliko hylsy vain signaali siitä, että teksti ei tällä kertaa aidosti soveltunut kustannusohjelmaan, vai sisältyykö siihen muuta, piilomerkityksiä?

Muutama vuosi sitten kustantamoissa oli YT-neuvotteluja, joiden myötä monen luottotoimittaja lähti pois talosta – ja sen myötä arvokkaat kontaktit kustantamoon katkesivat. Nyt ankeat ajat näkyvät siinä, että kustantamot ovat kutistaneet julkaisulistojaan ja keskittyvät pienemmän volyymin markkinointiin ja tuotteistamiseen. Kirjailija, joka tarjoaa kymmenettä käsikirjoitustaan, ei enää välttämättä saakaan hengentuotettaan listalla. Ei, vaikka se olisi laadukas, kas kun teksti ei olekaan riittävän myyvä/potentiaalinen/markkinoitavissa. Ja ollaan nyt realistisia – kaikkien kaikki tekstit eivät millään mahdu kirjalliselle kentälle. Ammatti on vapaa, kuka tahansa voi kokeilla siipiään – ja esille ponnahtaa aina uusia tekijöitä. Jokainen teksti kilpailee satojen muiden kanssa elintilasta. Aiempi kokemus ei välttämättä olekaan myyntivaltti, vaan hidaste.

Kulttuuritekoja tehdään – kaikki isot yleiskustantamot tekevät myös tappiollisia teoksia – mutta bisneksessä kaikki ei voi olla vähälevikkistä, marginaalista, vain pienen piirin makua miellyttävää.

Mutta se kustantamosta, puhutaan kirjailijasta. Sitä joka saa ei-kuoren. Hylsy on isompi tai pienempi katastrofi, elämäntilanteesta ja kässäriin satsatusta energiasta riippuen.

Ensinnäkin se vituttaa. Tarmoa siitä voi saada, jos vitutuksen saa käännettyä positiiviseksi energiaksi, ”kyllä minä vielä näytän” tai ”ei tää paska ole, ne eivät nyt vain ymmärrä.” Jos kustantamon kanssa on kommunikaatio toiminut, niin hyvällä tuurilla kirjailijalla on tolkulliset perusteet hylsyyn ja kenties näkemys siitä, miten teksti pitää entrata. Hienointahan olisi, jos puhevälit säilyvät ja kustantamon kanssa voi edelleen asioida, jos ei saman tauhkan kanssa niin uusien juttujen merkeissä.

Sitten on päätettävä, jatkaako hylätyn työstämistä vai siirtyykö eteenpäin. Voihan vanhaan palata myöhemminkin, ei olisi ensimmäinen kerta, kun jokin teksti marinoituu odottaessaan paremmaksi. Kustantamoja on useita, joten tekstiä voi kierrättää muuallakin. Pienkustanne/omakustanne ei ole häpeä – onneksi on olemassa vaihtoehtoja, jos intoa riittää.

Mutta hylsy voi romahduttaa kaiken. Seuraavaa potentiaalista julkaisutilaisuutta ei ole näkyvissä. Apurahoittajille pitäisi todistaa, että myös julkaisuja on tullut, ei ole pelkästään työskennelty jonkun kuvitteellisen asian perässä. Koska julkaisuprosessi voi olla hyvin pitkä, hylsy voi tarkoittaa sitä, että seuraavaan pariin vuoteen ei mitään ilmesty.

Hylsy tarkoittaa sitä, että rahaa ei sitten tullutkaan. Kirjailijan työ rakentuu usein niin, että työ hyväksytään ja siitä maksetaan vasta jälkikäteen. Toki on kirjailijoita, joiden tekstiä odotetaan ja markkinointi rullaa jo ennen kuin sanaakaan on paperilla, mutta arvelisin, että valtaosa kirjailijoista etenee kustannussopimus kerrallaan, ja jokainen teksti katsotaan tapauskohtaisesti. Tekstiä ei tavallaan ole olemassa, ennen kuin se on tarpeeksi valmis ja edennyt prosessissa tuotteen asteelle. Kirjailijan kannalta kustannussopimus on tärkeä jo henkisesti, se antaa signaalin siitä, että kustantamo tosiaan haluaa teoksen itselleen. Toisekseen sillä on merkitystä taloudellisesti, sillä usein kirjailijalle maksetaan osa ennakosta siinä vaiheessa, kun sopimus allekirjoitetaan.

Pahinta hylsyssä on minusta kuitenkin se, että hylsyn myötä oman työn tarpeellisuus ja merkittävyys voi kadota. Kustantamon portinvartija estää tekstin pääsyn lukijoille, ja ilman lukijoita ei käsikirjoituksella ole funktiota. Harva ammattilainen jaksaa innostua kirjoittamisesta ilman yleisöä. Kirjailijuus näivettyy ilman motivoivia tekijöitä – julkaisut, lukijat, tekstin saama huomio, julkaisusta tihkuvat tulot motivoivat ja pönkittävät egoa.

Hylsy on julma, koska se iskee suoraan kirjailijan luovuuteen. Hylsy haavoittaa kirjailijan itsetuntoa, koska se on vihje siitä , että tehty työ ei ole julkaisemisen arvoinen. Negatiiviset ajatukset muodostavat kierteen, jota on hankala katkaista.

Kirjailijoille pitäisi olla koulutusta siitä, miten ottaa hylsy vastaan ja miten selviytyä hylsyn aiheuttamasta ahdistuksesta. Hylsyn ei tarvitsisi olla osoitus epäonnistumisesta, vaikka sellaiseksi sen helposti tulkitsee. Vaikka hylsystä ei saakaan bumtsibumnaminamia, niin ainakin sen kanssa voisi elää ja siirtyä eteenpäin.

*

Lopuksi on sanottava, että olen itsekin kirjoittanut hylsyjä, esimerkiksi verkkolehteen lähetetyistä novelleista. Ei se helppoa ole. Pitäisi perustella hylsy ja kannustaa jatkamaan, mutta toisaalta ei voi kehua tekstiä kattoon saakka – jos se olisi sitä, se olisi julkaistu. Harva hylsykirjeen saaja – jos hän ei ole kasvotuttu – edes kuittaa saamaansa hylsyä. Tuttu ihminen yleensä vastaa jotain. Hylsyn lähettäminen vie kolminkertaisestienergiaa positiiviseen kirjeeseen verrattuna. Sitä väistämättä miettii, miltä kirjoittajasta tuntuu – miltä itsestäni on tuntunut, kun olen saanut kielteisiä vastauksia. Mutta sitten muistan, että vielä ahdistavampaa on se jos kukaan ei koskaan vastaa – koska silloin sitä ei ole edes sen yhden viestin arvoinen.


Jätä kommentti

Unitestin loppuraportti

Kuva: Johanna AhonenElokuun loppupuolella päätin testata, miten riittävästi nukkuminen vaikuttaa minuun. Sitten lapsuusaikojen en ole nukkunut kahdeksaa tuntia yössä mitään merkittäviä jaksoja. Ehkä mahdollisesti opiskeluaikana kesälomalla, kun ei vielä ollut herätyskelloa nimeltä jälkikasvu, mutta silloinkin nukkuminen taisi tapahtua aamuyöstä pitkälle päivään eli luontaisen rytmin ulkopuolella.

Tavoite oli nukkua kuukauden ajan joka yö kahdeksan tuntia. Arkipäivinä herätys kajahti seitsemältä, joten petiin oli painuttava yhdentoista aikaan. Tosin kaiken kaikkiaan olisi parempi puhua levosta kuin unesta, sillä jos yöpuulle kiipeää viittä yli yksitoista eikä aamuinen herätys armahda, uni jää heti alle kahdeksan tunnin. Eikä nukkumatti tietenkään heti vieraile. Yllättävän usein kyllä nukahdin varsin nopeasti. Unta piisasi pääsääntöisesti reilut seitsemän tuntia.

Lisämausteeksi nukkumisessa otin villaiset kyynärvarsilämmittimet sekä säärystimet. Käsivarsia on vaivannut jo jokusen vuoden sinnikäs, on-off-heilahtelua noudattava jännetuppitulehdus, ja kesän loppua kohden pohjetta välillä kouristeli. Villalisät tuntuivat auttavan kumpaankin vaivaan.

Ensin pitänee kertoa, miten hyvin pysyin tavoitteessani. Aika hyvin! Yksi viikonloppuriento iski keskelle testijaksoa, ja silloin pe-la yö meni reilun kuuden tunnin unilla seuraavan yön kuitenkin napatessa täydet kahdeksan, joskin myöhäistettynä. Muutoin sammutin valot viimeistään vartin yli yksitoista ja useimmiten heti tasatunnin jälkeen.

Helppoa se ei kyllä ollut. Projektissa pysyminen vaati jatkuvaa psyykkistä tsemppausta. Monasti nukkuajan lähestyessä novellin kirjoittaminen tai kirjan lukeminen oli pahasti kesken, ja silloin oli muistutettava itselleen, että tämä tuuba kestää vain kuukauden. Kuukauden sitä seisoo vaikka päällään, kuten olin julistanut.

Tuottavuus, tarkastellaan sitä sitten kirjoittamisen tai toimittamisen kannalta, suoraan sanoen kärsi. Ennalta määrätty lopetusajankohta yhdistettynä iltasatuvelvoitteisiin, jotka astuvat voimaan joskus yhdeksän ja puolikymmenen välillä, sekä sen jälkeen tapahtuva säätö siellä ja täällä, nipisti tehokkaan ajan vajaaseen tuntiin. Pari kertaa päätin vain lukea jotain, koska tekstin kimppuun hyökkäämisessä ei tuntunut järkevältä.

Entäpä hyvinvointi? Suuria muutoksia mielialassani en ehtinyt havaita. Voi olla, että kuukaudenkin mittainen testijakso oli tätä tarkoitusta ajatellen liian lyhyt. Päiväunet toisaalta poistuivat lähes kokonaan. Pakottava päivälepotarve iski vain kolme tai neljä kertaa, ja kahdessa oli mukana kevyttä flunssailua tai pientä päänsärkyä. Tämän myötä saatoin saada jotain kirjoitushommia tehtyä jo alkuillasta, jos ei ollut pakollisia menoja, kuten kauppakeikka tai kokkaus. Lopputulema näiltä osin on se, että riittävä yöllinen lepo todella vähentää päiväsaikaan hyökkäävää väsymystä, mikä on arvokas asia etenkin silloin, jos työpäivän päätteeksi on välttämätöntä puuhaa eivätkä torkut tule kysymykseen. Kuitenkaan mitään nirvanaa pelkästään näillä keinoin ei saavuteta.

Ennen testiä olen elänyt levon kannalta kuin possu pellossa. Nukkumaan mennään kun on pakko, ei ennen, ja pakoksi lasketaan koomaan verrattava väsymystila. Joskus vuosikymmen sitten elin kepoisesti neljän-viiden tunnin yöunilla, muuta viime vuosina olen sentään myöntynyt viiden-kuuden tunnin määriin. Kyllähän siinä jo järkikin sanoo, että ei se pidemmän päälle terveellistä ole.

Kuukaudessa näissä asioissa tapahtui merkittävä muutos.

Enää en koe, että olisi suuri tappio panna pillit pussiin jo ennen puoltayötä, jos tarina ei irtoa ja koneella istuminen kääntyy tyhjänpäiväiseksi ruudun möllötykseksi. Saman tein voi napata fiksun määrän unta palloon ja jatkaa pirtein mielin seuraavana päivänä. Kahdeksan tunnin lepoon en kuitenkaan tähtää, sillä se oli liian ahdistava ja rajoittava toimintamalli. Ehkäpä uusi tavoite on seitsemän tunnin lepo, paitsi jos tekstiä syntyy, jolloin ehdottomasti kannattaa takoa näppäimistöä, kunnes vuo ehtyy.

Ei se turha keikka ollut. Sain muutettua omaa lähestymistäni nukkumiseen ja voin toivon mukaan tämän uuden näkemyksen myötä paremmin tulevina vuosina. Voin siis suositella vastaavaa testausta muillekin.


Jätä kommentti

Liikaa on sopivasti

Maija HaavistoKirjoitan aika paljon kirjoja. Asiaa ihmetteleviä muistutan siitä, että se on minun työni. Useampana vuonna minulta on ilmestynyt sekä tietokirja että romaani, yhteensä seitsemän teosta vuoden 2009 jälkeen. En osaisi kirjoittaa yhtä romaania kymmentä vuotta. Jos niin joskus vielä pääsee käymään, sen rinnalla syntynee kymmenkunta muuta kirjaa samalla.

Ei ole vielä varmaa, ehtiikö minun ja toisen tekijän yhteinen tietokirja ulos jouluksi, mutta muinaisen Egyptin teemoja henkivä romaani Palsamoitu minulta on joka tapauksessa menossa painoon ja ilmestymässä lokakuussa. Heti vuoden vaihduttua minulta tuleekin jo aivan toisenlainen romaani toiselta kustantamolta ja helmikuussa ensimmäinen lastenkirjani.

Joka tapauksessa on todennäköistä, että minulta tulee puolen vuoden aikana ulos neljä eri kirjaa neljältä eri kustantamolta. Sattumaahan moinen suma on. Romaanit on kirjoitettu vuoden välein, tietokirjaa on tehty vuodesta 2011 ja lastenkirjan teksti valmistui jo 2012.

Ja siinä on muuten ihan riittävästi hommaa. Editointia, kansien miettimistä ja suunnittelua (Palsamoidun kannen jopa suunnittelin itse), takakansitekstien laatimista, oikolukua, toki myös markkinointi. Tässä vaiheessa alkaa tuntua melkoiselta pyöritykseltä, kun samana päivänä saatan työstää kolmea opusta. Lisäksi pitää suunnitella romaania, jota alan pian kirjoittaa.

No, kun hurlumhei on lopulta ohitse – ja vikkelästihän aika kulkee kun on tuhat rautaa tulessa – sitten se on ohi, ja moista sumaa tuskin tulee enää toista kertaa. Tuntuisi hassulta valittaa julkaisujen liian suuresta määrästä, kun vielä muutama vuosi sitten murehti, että pääsenkö ikinä romaaneillani kansien väliin. Ehkä olen enemmänkin pöllämystynyt.

Eräs toimittaja oli tekemässä minusta lehtijuttua ja kyseli kirjojani kirjastosta. Kirjastonhoitaja epäili, että osa kirjoista olisi jonkun samannimisen – ei kai nyt sama tyyppi voi olla julkaissut näitä kaikkia. Se kuulosti hassulta, onhan tämän bloginkin kirjoittajissa useita sekä tieto- että kaunorintamalla ja useilla eri aloilla kunnostautuneita kirjailijoita.

Nora Roberts julkaisee neljä romaania vuodessa. Se menee minulta jo yli ymmärryksen.


6 kommenttia

Kirjailijan työhyvinvointi

JP Koskinen

JP Koskinen

Viime viikolla auringon jo hiukan kurkatessa synkkien pilvien lomasta kirjailijat kokoontuivat Kirjailijaliiton kutsumina työhyvinvointipäivään Villa Kivessä . Itse olin paikalla kaksoisroolissa, kuuntelemassa sekä puhumassa.

Minun puheenvuoroni käsitteli kirjailijoiden kipupisteitä kirja-alalla. Kokosin aineiston alkuvuoden aikana pienen kirjailijakyselyn avulla, joten tulokset ovat tuoreita. Aineisto on sekä hyvä että huono. Hyvä siinä mielessä, että se löysi kentällä vallitsevien huolten pääkohdat, huono siinä mielessä että se osoitti niiden laajuuden yli kustantamorajojen.

Keskustelu oli vilkasta ja minusta hyvin realistista. Kirjailijat eivät suinkaan ole tyhmiä, he ymmärtävät myös talouden ja kiireen aiheuttamat paineet. Mutta he ymmärtävät myös sen, että ilman kirjailijoita ei olisi kustantamoita ja kirjakaupatkin voisivat suosiolla muuttaa nimensä paperikaupoiksi.

Kyselyn ylivoimaisesti polttavimmaksi ongelmaksi koettiin kirjailijoiden kastijako kustantamoissa. Tämän asian myös Antti Majander nostaa esiin lauantaiesseessään, ehkä hän salakuunteli esitystäni Villa Kivessä. On turha miettiä sitä, onko tämä jako tietoista vai tiedostamatonta, se on todellinen ongelma ja sellaisena se myös kirjailijoiden keskuudessa koetaan. Tämä jako tietysti heijastuu läpi ongelmien ketjun aina kirjakaupan tapaan asettaa kirjat esille.

Toinen mieltä laajasti askarruttava seikka oli markkinointi. Tässä asiassa moni kirjailija tuntuu jäävän jalkoihin niin, ettei mistään markkinoinnista oikeastaan voida puhua. Tämä ei tarkoita pelkästään sitä, että lehtimainoksiin ei tuhlata rahaa, vaan kirjailijalle ei hankita esiintymisiä messuille, kirjakauppoihin tai muihin kustantajan vaikutuspiirissä oleviin tilaisuuksiin. Monet kokevat juuri tämän vuoksi, että he joutuvat tekemään liikaa itse. Kirjan myynti on aika hyvin sidoksissa julkisuuteen, jota sitten kukin yrittää hankkia itse haalimalla esiintymisiä, olemalla esillä somessa jne. Kaikki tuo on tietysti pois varsinaisesta kirjoittamisesta.

kirjoituskoneKolmas mieltä kääntävä asia oli yhteydenpito kirjailija-kustantaja -akselilla. Kirjailijathan eivät tosiaan istu tehtaassa kirjoittamassa kirjojaan kustantajan valvovan silmän alla, eivät kokoonnu kahvipöytään rupattelemaan mukavia tai poikkea jaloittelutauoilla työnantajan huoneessa. Yhteydenpito tapahtuu usein sähköpostilla ja/tai puhelimitse. Valitettavan usein kirjailijat kokevat, etteivät he saa mitään tietoa kustantamoista elleivät itse älyä kysyä. Jopa kirjojen julkaisuaikataulut saattavat siirtyvä ilman että kukaan on muistanut kertoa siitä kirjailijalle. Kysymyksiinkään ei aina kovin ripeästi vastata, joihinkin ei koskaan.  Jokainen varmasti ymmärtää, ettei näissä olosuhteissa kirjailija tunne itseään kovin tärkeäksi.

Yksi ikuisuusaihe, joka nousee aina esiin, on tekijänpalkkiot. Ne eivät ole kovin häävit, kun muistetaan esimerkki, jonka kirjoitin auki apurahapostauksessani aikaisemmin. Tässä asiassa täytyy nyt muistaa se, että kirjailijalla ei ole tukevaa työyhteisöä vaan hän on sopimusneuvotteluissa aina yksin. Tietysti Kirjailijaliitto auttaa juridisesti sopimusasioissa, mutta kirjailija on se, joka nimensä paperiin laittaa. Jos syntyy tunne, että jonkin asian vaatiminen estää kirjan julkaisun, on moni kirjailija aika heikoilla jäillä. Vaatiako se kolmaskin leipä vuoden ruokavarastoihin sillä riskillä, ettei saa yhtään vai tyytyäkö suosiolla kahteen? Idealismi toimii aina parhaiten silloin, kun oma toimeentulo ei ole vaakalaudalla.

Kaikki yllä luetellut seikat aiheuttavat sekä taloudellista- että henkistä epävarmuutta. Kirjailija voi laskea budjettinsa sen varaan, että vuonna 2014 ilmestyy romaani josta saa ennakot ja vuonna 2015 lisää rahaa. Jos kirja siirtyy syksyyn 2015, laskutikku kuumenee aika nopeasti. Henkisesti voi olla raskasta tehdä työtä, jonka lopputuloksen julkitulo ei ole omissa käsissä. Hyväkin romaani voi jäädä julkaisematta, tai jos se julkaistaan, se lipuu jään alle ilman mitään mediahuomiota. Näissä tapauksissa itsetunto ja työn mielekkäänä kokeminen ovat kovilla.

Ehkä pahinta tässä tilanteessa on se, että kirjailijat kokevat kamppailevansa kollegoitaan vastaan. Se aiheuttaa tietysti jollakin tasolla kateutta, joka minun, ja Villa Kivessä käydyn keskustelun perusteellakaan, ei ole henkilökohtaista vaan kohdistuu lähinnä vallitsevaan tilaan. Kulttuurialalla kilpailuasetelma tässä laajuudessa ei ole millään tavalla optimitilanne.

Oli mukava käydä keskustelua kollegoiden kanssa näistä asioista, jotka koimme yhteisiksi. Ratkaisuja mietittiin laajasti ja yksi tärkeä seikka nousi esiin. Kirjailijoiden on pidettävä yhteyttä toisiinsa. Kaikkia alaan liittyviä ongelmia on hyvä kysyä kollegoilta. Itse olen aina pulmatilanteissa kysynyt itseäni viisaammilta neuvoja, eikä kukaan ole koskaan jättänyt vastaamatta minulle mihinkään kysymykseen. Myös Kirjailijaliitto auttaa aina, jos se suinkin voi. Ei pidä arastella ottaa yhteyttä liittoon missään olosuhteissa.

Lopuksi on vielä sanottava, että kirjailijat ymmärtävät myös sen, että kustantamotkaan eivät elä tällä hetkellä missään paratiisissa. Taloudellinen ahdinko ja supistukset ovat nostaneet työkuormaa myös heillä ja meistä jokainen sen myös ymmärtää. On kuitenkin joitakin asioita, joita voidaan korjata kun yhdessä istutaan alas ja keskustellaan asioista. Ystävällisyys ja toisen kunnioittaminen eivät maksa mitään, puolin ja toisin.

Lue lisää aiheesta:
Tiina Raevaara: Kahden kastin kirjailijat ja hukatut mahdollisuudet
Laura Honkasalo: Kirjailijan työhyvinvoinnista
Antti Majander: Kustantajaa kuristaa, kirjailijaa hirvittää

PS. Tämä on näillä näkymin viimeinen juttuni tässä blogissa. Kiitän kollegoita tästä mukavasta matkasta ja toivotan vilkasta keskustelua ja hyvää jatkoa alastomille kirjailijoille!