alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


Jätä kommentti

Kun tekee mieli luovuttaa

Sisimmäinen-kansiEn todellakaan ole luovuttajatyyppiä. Muutaman novellin ja yhden romaanikäsiksen (noin vuonna 2001) olen jättänyt kesken, mutta yleensä teen kaiken loppuun.

Viimeksi kirjoittamani romaanikäsis oli järjestyksessä kymmenes valmistunut ja ylivoimaisesti kaikkein vaikein. Luulisi, että romaanien kirjoittaminen tulisi ajan myötä helpommaksi, mutta tuntuu kuin asia olisi melkein päinvastoin.

Osaltaan asiaan vaikutti ehkä se, että olin fyysisesti erittäin huonossa kunnossa kun naputtelin kirjan ensimmäisen version toissa marraskuun NaNoWriMossa, kuten myös editoinnin aikana. Mutta ei se ollut ainoa syy.

Sisimmäinen perustuu vuosina 2011-2012 kirjoittamaani noin 5 000 sanan englanninkieliseen novelliin, joka käsitteli lampaiden älyä. Se oli pisin novellini ikinä ja kun kerroin aikovani kirjoittaa siitä kokonaisen romaanin, useampi lukija sanoi, että oli ajatellutkin sen sopivan siihen.

Novellin muokkaaminen romaaniksi on kuitenkin petollisen näennäisen helppoa. Siinä on runko, mutta se on vain pieni osa tapahtumista, ja sitäkin voi joutua muuttamaan. Novelli loppui noin puoliväliin romaanini tarinaa. Loppupuoli onkin se, joka romaanissani on eniten muuttunut matkan varrella.

Tämä oli myös aika erilainen romaani kuin aiempani. Siinä oli dekkari- ja jännärivaikutteita, joita olin kerran kokeillut, mutta paljon vähemmässä määrin.

NaNoWriMon 2013 jälkeen minusta tuntui, että olin onnistunut kirjoittamaan romaaninmittaisen tekstin, jossa ei ollut juonta, henkilöitä eikä tunnelmaa. Melkoinen saavutus. Siinä ei toki ole mitään uutta, että ensimmäinen versio on kökkö, mutta tämä oli aivan ennätyksellisen kökkö.

Olinko tehnyt pahan virheen alkaessani kirjoittaa koko romaania? Kyllähän julkaistutkin kirjailijat joskus mokaavat ja kirjoittavat julkaisukelvottoman tekstin. Mistä tietää, milloin on syytä haudata koko projekti?

Annoin tekstin minimaalisesti editoituna luettavaksi ihmiselle, joka aiemmin koeluki tekstini ensimmäisenä. Hänestä se ei ollut huono. Jatkoin muokkausta, vaikka se tuntui tervanjuonnilta ja melkein koko ajan tuntui siltä, että pitäisi luovuttaa, viime metreille asti.

Kirja kulki usealla koelukijalla, joilta sain arvokasta palautetta. Lähetin paljon jatkokysymyksiä. Pahimmillaan ne olivat, että pitäisikö tässä tapahtua a, b, c, d, e, f vai jotain ihan muuta.

Silti epäilytti. Ajattelin, että tällä ei kyllä ainakaan lohkea isompaa kustantajaa, jollaista olin vuosia havitellut.

Sitten eräänä päivänä soi puhelin, että eihän tuo sinun blogissasi eilen mainitsema kustannussopimus ole romaanille. Sanoin, että ei, se oli lastenkirjalle.

Kesällä editoin kässäriä vielä lisää useita viikkoja kustannustoimittajan neuvojen mukaan. Ne neuvot olivat kullanarvoisia, lopulta kaikki alkoi oikeasti loksahdella paikoilleen ja viimeisetkin langanpätkät solmiutuivat yhteen.

Nyt Sisimmäinen on ilmestynyt Myllylahdelta ja olen helkkarin iloinen, että en luovuttanut. Olen kirjaan tyytyväinen – ja sen seuraajan kirjoittaminen on ollut paljon vähemmän tervanjuontia.

Toisaalta mietin, että jos oikeasti tulevaisuudessa vastaan tulee projekti, jonka kohdalla kannattaisi laittaa hanskat naulaan, niin nyt kynnys on entistä korkeampi, kun ”toivottomastakin” tekstistä on tullut romaani.


1 kommentti

Hylsyjen anatomiaa

Olen pohdiskellut hylsyn saamisen logiikkaa ja vaikutuksia. Hylsy tuntuu olevan kirjailijoiden keskuudessa asia, joka edelleen aiheuttaa häpeän tunteita – kaikki niitä ovat joskus saaneet, mutta asiasta keskustellaan vain pienissä porukoissa, kollegalta kollegalle.

Hylsy on hylkäys, torjunta, kielto. Vaikka se kohdistuu tekstiin, kirjailija kokee sen väistämättä kohdistuvan itseensä (tai ainakin suurin osa kokee niin, vaikka kuinka yrittäisi olla ajattelematta niin). Kirjailija – kustantamosuhde on tilanteessa uudelleen arvioitavana. Oliko hylsy vain signaali siitä, että teksti ei tällä kertaa aidosti soveltunut kustannusohjelmaan, vai sisältyykö siihen muuta, piilomerkityksiä?

Muutama vuosi sitten kustantamoissa oli YT-neuvotteluja, joiden myötä monen luottotoimittaja lähti pois talosta – ja sen myötä arvokkaat kontaktit kustantamoon katkesivat. Nyt ankeat ajat näkyvät siinä, että kustantamot ovat kutistaneet julkaisulistojaan ja keskittyvät pienemmän volyymin markkinointiin ja tuotteistamiseen. Kirjailija, joka tarjoaa kymmenettä käsikirjoitustaan, ei enää välttämättä saakaan hengentuotettaan listalla. Ei, vaikka se olisi laadukas, kas kun teksti ei olekaan riittävän myyvä/potentiaalinen/markkinoitavissa. Ja ollaan nyt realistisia – kaikkien kaikki tekstit eivät millään mahdu kirjalliselle kentälle. Ammatti on vapaa, kuka tahansa voi kokeilla siipiään – ja esille ponnahtaa aina uusia tekijöitä. Jokainen teksti kilpailee satojen muiden kanssa elintilasta. Aiempi kokemus ei välttämättä olekaan myyntivaltti, vaan hidaste.

Kulttuuritekoja tehdään – kaikki isot yleiskustantamot tekevät myös tappiollisia teoksia – mutta bisneksessä kaikki ei voi olla vähälevikkistä, marginaalista, vain pienen piirin makua miellyttävää.

Mutta se kustantamosta, puhutaan kirjailijasta. Sitä joka saa ei-kuoren. Hylsy on isompi tai pienempi katastrofi, elämäntilanteesta ja kässäriin satsatusta energiasta riippuen.

Ensinnäkin se vituttaa. Tarmoa siitä voi saada, jos vitutuksen saa käännettyä positiiviseksi energiaksi, ”kyllä minä vielä näytän” tai ”ei tää paska ole, ne eivät nyt vain ymmärrä.” Jos kustantamon kanssa on kommunikaatio toiminut, niin hyvällä tuurilla kirjailijalla on tolkulliset perusteet hylsyyn ja kenties näkemys siitä, miten teksti pitää entrata. Hienointahan olisi, jos puhevälit säilyvät ja kustantamon kanssa voi edelleen asioida, jos ei saman tauhkan kanssa niin uusien juttujen merkeissä.

Sitten on päätettävä, jatkaako hylätyn työstämistä vai siirtyykö eteenpäin. Voihan vanhaan palata myöhemminkin, ei olisi ensimmäinen kerta, kun jokin teksti marinoituu odottaessaan paremmaksi. Kustantamoja on useita, joten tekstiä voi kierrättää muuallakin. Pienkustanne/omakustanne ei ole häpeä – onneksi on olemassa vaihtoehtoja, jos intoa riittää.

Mutta hylsy voi romahduttaa kaiken. Seuraavaa potentiaalista julkaisutilaisuutta ei ole näkyvissä. Apurahoittajille pitäisi todistaa, että myös julkaisuja on tullut, ei ole pelkästään työskennelty jonkun kuvitteellisen asian perässä. Koska julkaisuprosessi voi olla hyvin pitkä, hylsy voi tarkoittaa sitä, että seuraavaan pariin vuoteen ei mitään ilmesty.

Hylsy tarkoittaa sitä, että rahaa ei sitten tullutkaan. Kirjailijan työ rakentuu usein niin, että työ hyväksytään ja siitä maksetaan vasta jälkikäteen. Toki on kirjailijoita, joiden tekstiä odotetaan ja markkinointi rullaa jo ennen kuin sanaakaan on paperilla, mutta arvelisin, että valtaosa kirjailijoista etenee kustannussopimus kerrallaan, ja jokainen teksti katsotaan tapauskohtaisesti. Tekstiä ei tavallaan ole olemassa, ennen kuin se on tarpeeksi valmis ja edennyt prosessissa tuotteen asteelle. Kirjailijan kannalta kustannussopimus on tärkeä jo henkisesti, se antaa signaalin siitä, että kustantamo tosiaan haluaa teoksen itselleen. Toisekseen sillä on merkitystä taloudellisesti, sillä usein kirjailijalle maksetaan osa ennakosta siinä vaiheessa, kun sopimus allekirjoitetaan.

Pahinta hylsyssä on minusta kuitenkin se, että hylsyn myötä oman työn tarpeellisuus ja merkittävyys voi kadota. Kustantamon portinvartija estää tekstin pääsyn lukijoille, ja ilman lukijoita ei käsikirjoituksella ole funktiota. Harva ammattilainen jaksaa innostua kirjoittamisesta ilman yleisöä. Kirjailijuus näivettyy ilman motivoivia tekijöitä – julkaisut, lukijat, tekstin saama huomio, julkaisusta tihkuvat tulot motivoivat ja pönkittävät egoa.

Hylsy on julma, koska se iskee suoraan kirjailijan luovuuteen. Hylsy haavoittaa kirjailijan itsetuntoa, koska se on vihje siitä , että tehty työ ei ole julkaisemisen arvoinen. Negatiiviset ajatukset muodostavat kierteen, jota on hankala katkaista.

Kirjailijoille pitäisi olla koulutusta siitä, miten ottaa hylsy vastaan ja miten selviytyä hylsyn aiheuttamasta ahdistuksesta. Hylsyn ei tarvitsisi olla osoitus epäonnistumisesta, vaikka sellaiseksi sen helposti tulkitsee. Vaikka hylsystä ei saakaan bumtsibumnaminamia, niin ainakin sen kanssa voisi elää ja siirtyä eteenpäin.

*

Lopuksi on sanottava, että olen itsekin kirjoittanut hylsyjä, esimerkiksi verkkolehteen lähetetyistä novelleista. Ei se helppoa ole. Pitäisi perustella hylsy ja kannustaa jatkamaan, mutta toisaalta ei voi kehua tekstiä kattoon saakka – jos se olisi sitä, se olisi julkaistu. Harva hylsykirjeen saaja – jos hän ei ole kasvotuttu – edes kuittaa saamaansa hylsyä. Tuttu ihminen yleensä vastaa jotain. Hylsyn lähettäminen vie kolminkertaisestienergiaa positiiviseen kirjeeseen verrattuna. Sitä väistämättä miettii, miltä kirjoittajasta tuntuu – miltä itsestäni on tuntunut, kun olen saanut kielteisiä vastauksia. Mutta sitten muistan, että vielä ahdistavampaa on se jos kukaan ei koskaan vastaa – koska silloin sitä ei ole edes sen yhden viestin arvoinen.


2 kommenttia

Uskonnollisesta kielestä ja kuvista

72kansiHuomaan kumpaankin keskeneräiseen teokseeni ilmestyneen vanhatestamentillisia hahmoja ja kertomuksia, toisessa puhutaan myös parista kreikkalaisesta jumalasta. Hahmot ja kertomukset eivät ole minulle pelkkiä kerronnan pelinappuloita vaan kantavat sisällään jotakin olennaista: luen heidän kertomuksiinsa isoja universaaleja teemoja. Koska lähestymistapani ei ole ensisijaisesti ironinen eikä etäännyttävä, pysähdyin hetkeksi empimään: mitä, jos minua aletaan pitää uskonnollisena kirjailijana? Empiminen on tapojeni vastaista. Yleensä en kirjoittaessani piittaa yhtään mitään siitä, mitä minusta tai teoksestani ajatellaan. Piittaamisen aika on vasta, kun teos on julkaistu, ja silloinkin vain, koska en pysty parempaan.

Mutta tällä kertaa aloin miettiä. Ensimmäiseksi päätin edelleen olla piittaamatta siitä, miltä mikään näyttää, mutta samalla huomasin uskonnollisten teemojen olleen tuotannossani aivan keskeisessä osassa. Jäisissä jumalissa liikuskelin tiibetinbuddhalaisuuden maisemissa, Kehyksessä Jeesus, ortodoksinen ikonimaalari ja Gautama mahtuvat samaan romaaniin, 72 törmäyttää islamia ja katolisia pyhimystarinoita. Muumit ja olemisen arvoitus on saanut osakseen hyppysellisen protestanttista Kierkegaardia. Ja nyt olen sitten saapunut Vanhan Testamentin pariin. Tämä kaikki siitä huolimatta, etteivät tuonpuolinen ja ylimaalliset henkiolennot kiinnosta minua oikeastaan juuri lainkaan.

Suuret myyttiset tarinat ja myös vähemmän tarinalliset uskonnolliset tekstit ja kielenkäyttö vetävät minua puoleensa ennen kaikkea kahdesta syystä, jotka eivät luultavasti ole erotettavissa toisistaan:

1) Uskonnollisessa kuvastossa näkyy historiallisia ratkaisuyrityksiä joihinkin inhimillisen olemisen perustavimpiin kysymyksiin: Mikä on maailma? Mikä olen minä? Miten täällä tulisi elää? Mikä tämän kaiken merkitys oikein on? Uskonnollisen kielen ja kuvien tarjoamat ratkaisut eivät selvästikään ole objektiivisesti tosia, mutta subjektiivisesti niissä näyttäisi olevan voimaa, ja subjektiivisesti ne näyttävät olevan monille juuri niitä oikeita vastauksia, joista he haluavat pitää kiinni. Se, että nuo ikivanhat tarinat vaikuttavat moniin edelleen niin voimakkaasti, kertoo jotakin olennaista ihmisestä ja inhimillisestä tavasta hahmottaa paikkaansa maailmankaikkeudessa.

2) Se, että uskonnolliset kertomukset ovat eläneet niin pitkään ja niin keskeisinä, on vaikuttanut kaikkiin kulttuureihin aivan käsittämättömän laajasti. Myyttisten kertomuksien rakenteet ja sisällöt ovat näkyvissä kaikkialla. Kertomukset ovat, paitsi hyvin tunnettuja, myös tulkinnallisesti joustavia ja mahdollisuuksille avoimia. Ja edelleen: voimakkaita ja puhuttelevia. Tekee suorastaan mieli väittää, että mitä suositumpi populäärikulttuurin tuote, sitä enemmän se on velkaa vanhoille myyttisille kertomuksille. Harry Potter, Taru Sormusten Herrasta, Tähtien Sota… antiikin draamojen ja uskonnollisten ainesten kierrätystä ja uudelleendramatisointia. Tämä on klise, mutta sanottakoon se silti: jotta voisi tuntea nykyistä kulttuuria, on tunnettava se kulttuuri, joka sen on synnyttänyt.

Kyllä: otan uskonnolliset ja muut myyttiset tekstit vakavasti. En uskoen, mutta tulkiten, pohdiskellen ja ymmärrystä etsien. Sillä jos ei ymmärrä uskonnollista ajattelua, ei oikeastaan voi ymmärtää suurinta osaa ihmiskunnan jäsenistä.


Jätä kommentti

Matka sielun keskipisteeseen

JP Koskinen

JP Koskinen

Olen aloittamassa uutta matkaa uuden kirjan myötä. Jos joku kuvittelee, että minulla on hieno seinälakana, jossa juonilangat kulkevat nurkasta nurkkaan, hän erehtyy raskaasti. On vain mustia pilviä, jotka salamoivat uhkaavasti. Tiedän, ettei pilvissä ole vettä vaan rakeita. Muuta en vielä tiedä.

Kirjailijalla on monia tuskia. Yksi niistä on epäsynkroni lukijoiden kanssa. Minulla on vielä Ystäväni Rasputin -kirjaan liittyviä keikkoja tiedossa. Samaan aikaan kustannustoimittajalla on jo seuraava romaanini (BH) luettavana. Mutta minä olen jo nostamassa kaivon kantta, jotta voisin laskeutua pimeyteen. Sillä pimeys siellä on, syvä pimeys. Tiedän jo nyt, että ehkä odotuksiin ei vastata. Tiedän, että moni kysyy, miksi, mitä tämä tarkoittaa, etkö olisi voinut… Hyviä kysymyksiä kaikki. Mutta ei minulle.

Kirjoittamisen kipinä on omituinen. Joskus sen puhaltaminen saa liekit leimuamaan, joskus se miltei sammuu. Tulella on oma sielu, palamisen halu. Se loistaa ja leimuaa parhaiten, kun sille antaa tilaa. Toisin kuin tuli, kirjoittamisen kipinä on hyvä isäntä mutta huono renki. Käskien se nokeaa kaiken, mustuttaa, polttaa ehkä pieniä reikiä mutta ei pala kauniilla liekillä.

Matka on alussa. Voi olla, että en pääse koskaan perille. Voi olla, että eksyn matkalla. Mutta tämäkin matka minun on tehtävä. Kukaan muu ei voi tehdä sitä puolestani. Vain minä tiedän, minne olen menossa. Ja ehkä jonakin päivänä joku lukija sulkee kirjan, jota ei vielä ole, hymyilee, silittää kansipapereita ja toteaa itsekseen: ”Kiitos matkasta. Kiitos, että sain jakaa sen kanssasi.”


2 kommenttia

Vuosi pulkassa!

JP Koskinen

JP Koskinen

Tänään minulla oli vuoden viimeinen keikka! Kävin Tapani Baggen kanssa levittämässä kirjallisuuden ilosanomaa Myllymäen ala-asteella n. 200 oppilaalle. Kun vielä illalla/yöllä teen viimeiset muutokset juuri valmistuneeseen romaaniini ja laitan sen kustannustoimittajalle, kirjallinen vuosi alkaa olla paketissa.

Tämä vuosi oli yksi kiireisimmistä vuosistani. Onnistuin saamaan julkaistuksi kolme kirjaa, joista Hallava hevonen ilmestyi helmikuussa, Ystäväni Rasputin toukokuussa ja Haavekauppias elokuussa. Kirjailijan aina toivomaa huomiotakin tuli ennennäkemättömän paljon. Ystäväni Rasputin oli peräti Finlandia-ehdokkaana ja lisäksi Haavekauppias on Arvid Lydecken-palkintoehdokkaana! Ehdokkuudet tulevat taivaasta kuten vesi ja lumi eikä niille kirjan kädestä laskettuaan voi mitään, mutta kyllähän ne aina piristävät mieltä. Tulee tunne, että kyllä nämä kirjat kiinnostavat muitakin ja joku oikeasti lukee niitä.

Eräästä toteutuneesta projektista olin erityisen onnellinen. Vihdoin ja viimein sain pystyyn KultTV:n, jota olin suunnitellut jo monta vuotta. Eihän se ehkä ole suuri, eikä aina kauniskaan, mutta se on oma juttu omilla ehdoilla. On ihmeellistä, että loistava juontajapari Kimmo Miettinen löytyi lopulta ihan kävelymatkan päästä. Uusia avauksia pitää aina tehdä, ettei ihan rämety.

Vuosi 2014 on taas täysi arvoitus. Yhtään kustannussopimusta ei ole allekirjoitettuna. Aavistus on, että Koskisen nimellä ilmestyisi yksi romaani ja yksi lastenkirja. Muitakin virityksiä on tehty, mutta saa nähdä, kuinka niiden kanssa käy. Kirjailijan työ on epävarmempaa kuin luistinradan jäädytys marraskuussa.

Sen verran aikojen saatossa olen oppinut, että elämä yllättää aina. Olipa suunnitelmat mitkä hyvänsä, kohtalo voi ajaa rekalla kylkeen tai lykätä taskuun kasan timantteja. Kun tekee itse parhaansa, ei kannata sen enempää kantaa huolta huomisesta. Jokaisella päivällä on omat omituiset murheensa.

Kiitän tästä vuodesta kaikkia kollegoja, jotka ovat tukeneet minua aallonpohjassa ja iloinneet kanssani huippuhetkillä. Lukijoita kiitän erityisesti, sillä heille näitä kirjoja tehdään. Tänä vuonna minulla oli ilo tavata monta onnellista lukijaa! Ja vaikka moni kustantaja on varmasti kironnut silloin tällöin, että Koskinen on hankala kaveri, kiitän teitä kärsivällisyydestä. Tiedän, mitä teen, vaikka se ei aina siltä näytäkään.

Adios!   


7 kommenttia

Jään alta

JP KoskinenJuhlat on juhlittu ja paperi on taas valkoista kuin lumi. Finlandia-huumasta huolimatta kukaan ei tullut auttamaan minua uuden kirjan kirjoittamisessa vaan jouduin tekemään sen yksin. Kurja juttu.

Ystäväni Rasputin teki sen, missä Rasputin oli muutoinkin hyvä. Kevään kirjana se ei suostunutkaan kuolemaan kiltisti elokuussa vaan sinnitteli tänne jouluun asti. Kirja keräsi vielä tukun hienoja uusia arvosteluja, mikä tuntui erityisen hyvältä. Hieno juttu.

Käytän kirjoittamiseen konetta, joka ei ole netissä. Nettikoneeni, joka pitää minut kiinni maailmassa, otti ja hajosi. Tietotekniikka on todella ihmeellistä ja hienoa. Kun ostin uutta konetta, myyjäkin totesi, että kyllä sillä viisi vuotta taas mennään. Olemme siis luovuttaneet ja hyväksyneet sen, että kalliit vehkeet hajoavat nopeasti. Kurja juttu.

Pelkäsin hiukan tämän kaiken keskellä, että kirjoittamiseni sekoaa ja hajoaa käsiin. Ehdokkuus oli luonnollisesti loistava asia tehdyn kirjan osalta, mutta helkkarin huono tekeillä olevan kirjan osalta. Tietysi kirjailija mielellään esittelee Aamun kirjassa uusinta romaaniaan, mutta pientä aivosäätöä vaatii ponkaista paikalle keskeneräisen romaanin äärestä. Haastattelun alkaessa oli kulunut 8 tuntia siitä, kun painin vielä uuden kirjan kanssa. Sain pidettyä kuitenkin pääni kasassa. Hieno juttu.

Kirjailija on tietysti juuri niin hyvä, kuin viimeisin romaani. Paikoilleen ei voi jäädä, jos aikoo kirjoittamisella leipää tienata. Suomessa romaani viiden vuoden välein on ylellisyys, johon tuskin kellään on varaa. Harvassa ovat ne myynnilliset jättipotit, jotka takaisivat työrauhan vuosiksi eteenpäin. Kirjoittaessa kuitenkin tarina ottaa aikansa mistään piittaamatta. Jos se ajaa teoksen kustannusohjelmissa vuodesta toiseen, se on vain kärsittävä nahoissaan. Kurja juttu.

Talvi tulee. Lunta on maassa. Jos mielin uimaan, on Aulangonjärven jäähän hakattava avanto. Pitkään minusta tuntui, kuin olisin kirjoillani luiskahtanut jään alle. Kirkkaan jään läpi näin kirjalliset juhlat ja riennot, niin lähellä, niin kaukana. Olin läsnä mutta poissa silmistä. Nyt tuntuu siltä, että olisin päässyt pois jään alta. Ehkä luiskahdan vielä takaisin, mutta sainpahan vedettyä vähän henkeä. Hieno juttu.


2 kommenttia

Haahuillen maaliin

MiinaSupinen-mv-squareKauhukirjailija Marko Hautala kirjoittaa blogissaan (joka on ehkä kaikista Suomen kirjailijablogeista suosikkini) ihailustaan sellaisia kirjailijoita kohtaan, jotka osaavat suunnitella tarinansa etukäteen. Hän itse sen sijaan haahuilee ja piirtelee.

Minä kuulun myös haahuilijoiden koulukuntaan. Saan ideat kävellessä. Jos on pakko saada iso idea nopeasti, menen kiertämään Vanhankaupunginlahden, mutta muuten riittää että kävelen normaalit reitit kauppaan ja töihin yms. Marko piirtää, jos joutuu jumiin, ja minäkin teen sitä, ja joskus myös maalaan vesiväreillä. Toisinaan saatan kirjoittaa jotain sanojakin ylös, mutta lappuset katoavat ja unohdan katsoa vihkoihini. Löysin vähän aikaa sitten Säteen kirjoittamisen aikaisia muistiinpanoja. Vihkossa luki: ”Suomessa eli 1700-luvulla ihmisen painoinen monni.” En tiedä keksinkö sen itse vai onko se jotain wikipediasta kaivamaani kovaa faktaa. (Eikä minulla ole tietenkään mitään aavistusta miten monnia olisi muka pitänyt käyttää Säteessä.) Eräästä toisesta muistikirjasta löytyi tällainen muistiinpano: ”Pikkukakkosen KAIKKI OHJELMAT!!!!” Se oli alleviivattu kahteen kertaan.

Olen tappanut monet hyvät tarinat liialla ennakkosuunnitteluilla. Sain tästä taas opetuksen tänä syksynä, kun aloin kirjoittaa jatkokertomusta Me Naisiin. Rupesin ensin miettimään mitä oikeastaan haluaisin kirjoittaa ja mikä voisi toimia naistenlehdessä. Päätin kirjoittaa superseksikkään paranormaalin romanssin tyyliin Maria Kallio meets True Blood, ennen kuin sellaiset menevät täysin pois muodista. Rupesin sommittelemaan tarinaa vihkoon, tekemään mind mapia, numeroimaan kohtauksia ja kirjoittamaan ranskalaisilla viivoila mitä missäkin kohdassa tapahtuisi. Ajattelin, että sillä tavalla saan jäntevän tarinan aikaan maksimaalisella nopeudella ja insinöörimäisellä tehokkuudella.

Tarina näytti tosi hyvältä muistiinpanoina. Siinä oli sellainen salaperäinen Helsinki, jossa liikuskeli kaikenlaisia ihmeellisiä olentoja ja monisyinen sankaritar, jolla oli salaperäisiä voimia. Suomenlinnan luolissa oli peikkoja ja Eläintarhanlahdella oli merenneitoja, ja rakensin kokonaisen hienon maailmanselityksen joka selvitti miksi ne oudot olennot ovat täälllä. Siihen liittyi kvanttifysiikkaa ja taikoja. Juoni oli erittäin seksikäs&jännittävä. En päässyt itse kirjoitusvaiheessa koskaan viittä liuskaa pidemmälle. Kirjoitin oikeastaan vain muistiinpanot uudestaan. En saanut niihin elämää, koska minua kyllästytti jo koko juttu. Lopulta oli pakko luovuttaa. Angstasin pari päivää, koska tiesin, etten saisi mitään koskaan valmiiksi ja joutuisin köyhäintaloon.

Sitten ajattelin, että pakko kai kirjoittaa sillä tavalla kuin luovuuskoulutaja Julia Cameron neuvoo jossain kirjassaan, eli aloittaa siitä missä on. Olin erinäisistä syistä johtuen silloin todella väsynyt (tai oikeastaan se syy oli se että minulla oli mykoplasma) ja mieleeni tuli epämääräinen kuva naisesta joka matkustaa ystävänsä luo lepäämään. Se oli kai haaveeni. Aloin kirjoittaa mitä naiselle oikein tapahtui, kuka oli ystävä ja miksi nainen hän oli niin väsynyt. Ensimmäiset kappaleet olivat vähän haeskelua, mutta liuskan puoleen väliin mennessä tiesin että nainen on kuuluisan rokkibändin manageri, ja hän tuli Suomeen koska kiertueella on tapahtunut jotain kauheaa. Sitten kävi ilmi, että se kauhea liittyi johonkin tosi hyvännäköiseen rokkijumalaan jonka kanssa naisella oli ollut jotain ongelmia… ja sitten kävi ilmi että rokkijumala on kadonnut…. ja sitten tulikin jo ruumiita ja luurankoja ja salaisia rakastajia joka kaapista. Tarina aukesi minulle samaa tahtia kuin lukijallekin. Edittikierroksilla siivoilin turhia lankoja pois ja lisäsin tarvittavia kohtauksia, mutta juonensa ja henkilöidensä puolesta tarina kirjoitti oikeastaan itse itsensä. Näin siinä aina käy.


3 kommenttia

FE2013!

JP Koskinen

JP Koskinen

Yllätykset eivät aina ole ikäviä. Olin juuri viestitellyt kustannustoimittajalleni uuden kirjani aikatauluja, kun hän soitti minulle takaisin. Tietysti oletin, että aikatauluissani on jotakin vikaa, olen kirjani kanssa myöhässä tai sitten sitä ei kaivata vielä lainkaan. Puhelu ei koskenutkaan uutta kirjaa, vaan sitä wanhaa, jo puoli vuotta sitten ilmestynyttä.

Tietysti olin totaalisen yllättynyt. Ystäväni Rasputin Finlandia-ehdokkaana 2013! Tarkistin ainakin seitsemän kertaa, ettei kysessää ollut hauska pila. Ei ollut. Oli pakko istua alas.

Joskus vuosia sitten seurasin palkintorulettia tarkemmin. Vuosi 2006 oli käännekohta. Minulta ilmestyi Savurenkaita, joka oli arvostelumenestys ja se myös hupeni kaupoista nopeasti. Pasilta ilmestyi Lumikko ja yhdeksän muuta, joka oli valtava arvostelumenestys ja josta myös itse pidin erittäin paljon. Olin aika varma, että ainakin toinen näistä kirjoista ilmestyy arvostetuille ehdokaslistoille. Eivät ilmestyneet.

Vuoden 2006 jälkeen otin opikseni. On turha odottaa mitään, mihin itse ei enää voi vaikuttaa. Finlandia-ehdokkaita julkistettiin ja joskus huomasin jutut vasta pahasti jälkijunassa, joskus en ollenkaan. En oikein tiennyt, mitä raadit arvostavat, enkä ollut siitä kyllä enää kiinnostunutkaan. Painelin omia polkujani, kuten olin painellut ennenkin.

Café Ekbergin yläkerrassa tapahtui jotakin outoa. Kirjailija Koskinen ohjattiin nopeasti piiloon lehdistön katseilta, ettei salaisuus paljastu liian aikaisin. Ahtaassa odotustilassa istuivat jo Kjell Westö, Hannu Raittila, Riikka Pelo ja Leena Krohn. Asko Sahlberg oli estynyt, sen tiesin jo etukäteen. Onnittelin kaikki ja istui rivin päähän. Ilmastointi humisi. Seremoniamestari selitti, miten tilaisuus etenee. Join kuohuviinini ja kuuntelin. Ensimmäisenä tuleen. Ei haittaa, siihen olen tottunut.

Kulutimme aikaa puhumalla ikkunoiden kittauksista ja edellisistä ehdokkuuksista. Ajatukseni harhaili menneisiin vuosiin, hajonneisiin kirjoituskoneisiin, murtuneilla sormilla kirjoittamiseen. Mietin, onko vuorokaudessa yhtään tuntia, jolloin en olisi kirjoittanut. Ei ole, olosuhteiden pakosta on kaikki keinot käytetty, moneen kertaan.

Vaimeat taputukset kuuluivat salista ilmastoinnin huminan yli. Puheet oli pidetty, oli ehdokkaiden vuoro astua esiin. Olin tyytyväinen piikkipaikasta. Ensimmäisenä puhtaaseen tilaan. Astelin paikalleni, käännyin kohti ahneita kameroita ja kuuntelin raadin perustelut. Olin iloinen, että Ystäväni Rasputin nousi kuolleista.

YR FE2013

Ehdokkuuden nostattamia ajatuksia voi kuunnella ja katsella myös täältä.


26 kommenttia

Olen tehnyt suuria virheitä

JP Koskinen

JP Koskinen

Kirjailijan pitää ajatella imagoaan. Kun esikoiskirjailija ponnistaa jään alta hyisestä avannosta ihmisten ilmoille tuore romaani kainalossaan, ensimmäiset hetket ratkaisevat kaiken. Kirjalliset kätilöt ja synnytyslääkärit tutkivat tulokkaan ja laittavat ranteeseen lapun. Tämä on dekkaristi, humoristi, viihdekirjailija, lanu-kirjailija, runoilija tai wakawan proosan mahtawa takoja. Tunniste on liimattu, ilman rälläkkää tai amputaatiota siitä ei pääse eroon.

Mikään ei ole kustantamolle helpompaa, kuin markkinoida kunnon tuotetta. Maito on maitoa ja juusto juustoa. Jos kirjailijalta odotetaan huumoria, huumoria sen pitää oleman, sillä muutoin lukija pettyy uuden kirjan äärellä. Onhan uusi kirja hyvä, mutta se ei ole huumoria. Markkinoinitosasto pettyy. Saavutettu lukijakunta on menetetty ja uudesta ei ole tietoakaan. Kuinka markkinoida kirjailijaa, joka voi tehdä mitä tahansa?

SeuraJP Ensimmäinen julkaistu tekstini ilmestyi 1978. Se oli runo. Sitten tein gradun, hieno teksti sekin. Seuraavana oli vuorossa novelli, josta minulle maksettiin 10000 markkaa ja naamani ilmestyi Seuraan. Raha tuntui sormissa niin mukavalta, että jatkoin novellien tekemistä eri kisoihin, genreistä piittaamatta. Se oli virhe. Sitten ilmestyi esikoisromaanini, historiallinen sellainen. Jatkoin samaa rataa vähän aikaa. Sitten ilmestyi novellikokoelma. Toinen gradu. Tietokirja. Tavallinen kirja. Dekkari. Lastenkirja. Kauhutrilleri historiallisin kääntein. Nuortenkirja. Virhe virheen jälkeen.

Jossakin välissä kustantajanikin kyllästyi. Mitä Koskinen nyt edustaa? Mitä? Omasta mielestäni ensisijaiseti hyviä kirjoja. Kustantajalle se ei ollut tarpeeksi kattava selitys. Kustantamo vaihtui. Tai ei voi sanoa, että vaihtui, niille toisille kirjoille löytyi ihan uusia kustantamoja.

Ymmärsin itsekin, että olisi ollut huomattavasti helpompaa keskittyä yhteen genreen. Kuinka helppoa olisi markkinoida uutta sitä samaa, joka tuli viimeksikin. Eikä se olisi minulle ollut ongelma, jos pääni ei olisi päättänyt toisin. Olen antanut ideoiden viedä, tarinoiden valita genrensä, en ole pakottanut tarinaa genreen. Eeppinen virhe.

Etel%E4-Suomen Sanomat 29.7.2011 osa 1Kuvittelin joskus, että kirja-alalla myydään hyviä kirjoja. Siksi halusin kirjoittaa hyviä kirjoja, joiden lukijat eivät piittaa, eikä heidän tarvitsekaan piitata, kirjailijasta. Taas virhe. Toki kirjakaupoissa myydään hyviä kirjoja, mutta pääsääntöisesti siellä myydään hyviä kirjaillijoita. Hän kirjoitti kerran hyvän romaanin, tämäkin on varmasti ihan hyvä. Hän taas, no esikoinen oli sitä, mitä en halua lukea, joten kai tämä on samaa. Turha huutaa, että on olemassa vain hyviä tai huonoja kirjoja, ei hyviä tai huonoja kirjailijoita.

Kunniakirjat Olen lentänyt kukasta kukkaan, kirjallisessa mielessä. Työhuoneeni motivaatiopäädystä löytyy kunniakirjoja laidasta laitaan, dekkareista scifiin, kovasta proosasta tv-käsikirjoituksiin. Minulla on ollut hauskaa ja niin on ollut lukijoillakin. Nimimerkkikilpailuissa häröily ei ole haitannut, ei ole kättä, johon leiman olisi voinut lyödä. Shekit olen ottanut kiittäen vastaan. Kirjailijana olen kuullut usein, että kun nyt olisit vaan kirjoittanut vielä samalla tyylillä tämän uuden  kuin edellisen, niin johan olisi lätkää tullut seinään romaaneistakin.

shekki

No, elämässä pitää tehdä virheitä. Olen kuitenkin vielä sitä mieltä, että oman pään pitäminen on pitänyt oman pääni kunnossa. Jos junnaisin jotakin muiden määräämää rataa pitkin, olisi iloni pian poissa. Ratakiskoja en kaipaa, rahaa ehkä jonkin verran. Mutta jos rahaa haluaa, kirjailijaksi heittääntyminen on suuri virhe.


2 kommenttia

Ikkuna työhuoneeseen

JP Koskinen

JP Koskinen

Ensimmäisen kirjani ilmestymisen aikoihin blogien pitäminen oli vielä suhteellisen kuuma juttu. Itsekin innostuin pitämään muutamia blogeja, joista wanhin löytyvä on yhä täällä. Tuosta blogista laskurikin nyrjähti joskus ympäri, joten vastavirtakalana älysin hillitä päivitystahtia.

Pidin myös muutamia varjoblogeja salanimellä, joissa yhdessä kirjoitin tajunnanvirtaromaania tasaisen tappavaan tahtiin. Blogia seurattiin yllättävän paljon, mutta se hyytyi 3 kuukaudessa, koska aloin kirjoittaa oikeaa romaania. Olen onnistunut hävittämään tuon blogin myös muististani, sillä en enää löydä sitä mistään. Se lepää jossakin internetin syvissä, pimeissä haudoissa.

Ja olihan minulla varsin hupaisa blogi, jolla pönkitin UKK:n valintaa presidentiksi. Vaalikampanja vuodelle 2006 alkoi liian myöhään ja vuoden 2012 vaaleihin se alkoi liian aikaisin. Unohdin tunnarit, joten Niinistö pääsi livahtamaan presidentiksi. Tuo kyllä harmittaa yhä.

Mitä hittoa olen siis ajanut takaa blogeillani? Hilpeyttä, toki, mutta onhan nuo vakavammat blogit tarjonneet ikkunan työhuoneeseeni. On ihmisiä, joita kirjoittaminen, ja joskus jopa kirjatkin, kiinnostaa. On mukava tarjota tietoa ja näkyvyyttää kirjailijan arkeen niille, joita se rehellisesti kiehtoo. Jotkut jopa saavat tiedon uudesta kirjastani blogin kautta.

Kirjoittaminen on kuitenkin aikaavievää puuhaa. Kun kirjoitan romaania, kuten juuri tällä hetkellä, blogiin ei voi uhrata juurikaan paukkuja. Päiväkirjanomaisesti voisin kertoa kirjan synnystä, mutta en halua paljastaa sen aihetta enkä juonikuvioita, joten päivitykset olisivat aika onttoja. Olen liuskalla 112, eikös ole jännää?

Blogit ovat osaltani jo hiukan menneen talven lumia, johon lukemattomat koirat ovat kusseet. Siksi olen työstänyt toista tapaa jauhaa jargonia ja jakaa sitä iloa muillekin. KultTV saattaa olla jo joillekin tuttu, ja pahoin pelkään, että seuraavien taloudellisesti loistavien kvartaalien aikana se tulee yhä tutummaksi.

En kuitenkaan hylkää blogeja. Olisi mukava kirjoittaa se sensuroimaton romaanin syntyä kuvaava päiväkirja lukijoiden nähtäville. Ehkä keksin seuraavan käsikirjoituksen tekovaiheessa siihen jonkun itseänikin tyydyttävän keinon. Työhuoneessani on kolminkertaiset lasit, joten sisälle kurkkijat eivät työtäni metelöinnillään voisi häiritä. Mietitään ja katsotaan.


20 kommenttia

Voin lopettaa milloin vain

Kuva otettu 08.07.2013 klo 12.19 #6Tuskin olemme selvinneet Suomen Kuvalehden vessapaperista kun saimme jo toisen kirjallisen kohun. Se alkoi eilen facebook-seinälläni. Avaisin ketjun tähän, mutta en voi, koska osa keskustelusta oli hieman… miten sen nyt sanoisi… haavoittavaa. (Yksi tyyppi sanoi ”Sinulla Miina on vielä aikaa oppia tämän työn raadollinen puoli. Lopeta tuo romantisointi. Sinä olet kaukana taidekirjailijasta.” Se oli ehdottomasti toiseksi haavoittavinta, mitä minulle on koko kirjailijanurallani sanottu. Haavoittavinta on ”Kirja on niin hirvää paskaa, että sitä ei olisi koskaan pitänyt painaa.”) Totesimme alastoman kirjailijan Tiina Raevaaran kanssa, että ketju on runsaudensarvi, josta voimme  ammentaa aiheita tänne blogiimme vielä pitkään.

Ketju alkoi sellaista puolihuolimattomasta läpästä (älkää koskaan, toistan, koskaan, sanoko mitään läpällä) joka meni näin:

”Oletteko te muut kirjailijat aina niin varmoja siitä että haluatteko kirjoittaa kirjoja? Mä olen taas ihan elämän valinkauhassa. Kävin allekirjoittamassa yhden käännössopimuksen ja sitten ajattelin, että varmaan mun kannattaa kirjoittaa lisää kirjoja kun ne on niin hienoja että ulkomaassakin kohta luetaan. Sitten jouduin itsegooglaamaan eräästä työsyystä johtuen, ja nyt mua jotenkin vituttaa taas kaikki ja olen ihan että pitäkää tunkkinne, jos on niin vaikeaa. Kun tuntuu että mitä tahansa tekee, niin enimmäkseen vaan sanotaan että Liha tottelee kuria oli niin ihana ja harmi kun tää uus kirja ei ole Liha tottelee kuria.”

Siitä seurasi yli sata mielenkiintoista kommenttia, joissa käsiteltiin menestyneen esikoiskirjan aiheuttamia paineita, kaupallisuutta, taidetta ja palautteen merkitystä kirjailijalle jne tms. Moni kirjailija kirjoitti kauniisti omista motiiveistaan kirjoittaa: että se on viime kädessä kuin ilmaa tai luonnollista kuin mehiläiselle lento. Että se on vain sellainen ehdoton osa elämää.

Uskon että aika moni kirjailija kokee asian sillä tavalla. Se varmasti tavallaan helpotta asioita, tekee niistä yksinkertaisia.

En ole koskaan ajatellut, että minun on ”pakko” kirjoittaa tarinoita. Pystyn vielä muistamaan sen ihmisen, joka ei kirjoittanut kirjoja. Se tyyppi oli muistikuvieni mukaan ihan onnellinen ja hänen elämänsä oli joissain suhteissa paljon helpompaa kuin nykyisin. Luin silloin tosi paljon hyviä kirjoja ja kirjoitin uutisia. Aloitin keksittyjen juttujen tekemisen vasta lähempänä kolmeakymppiä. Rupesin kirjailijaksi päähänpistosta, samalla tavalla kuin joku keski-ikäinen plösö voi alkaa treenata maratonille vedonlyönnistä tai jotenkin oman ylitiöpäisyytensä hurmaamana.

Kukaan ei voi kirjoittaa romaania vahingossa, joten sitouduin hommaan tietysti hyvinkin syvällisesti. Samalla totuin siihen erityislaatuiseen tajunnan tilaan, joka kirjoittamisesta (joskus) seuraa, ja joka on rauhoittavampaa ja piristävämpää kuin oikeastaan mikään muu mitä olen koskaan kokeillut. Olen sittemmin tehnyt viisi kirjaa, viimeksi Säteen, ja jokainen niistä on ollut vaikea ja tärkeä projekti, ja olen niistä hyvin onnellinen. Mutta se oli vain päähänpisto ja kokeilu.

Monilla kollegoilla on aina joku käsis meneillään, mutta minulla ei. Aloitan jokaisen puhtaalta pöydältä. Tai sitten en aloita. Mietin joskus, että ehkä tämä on sellainen easy come, easy go -tyyppinen juttu. Ehkä se ei ole oikea kutsumus? Olen aina sanonut kirjoituskursseilla oppilaille, että kirjailijaksi saa ruveta mistä tahansa lähtökohdasta ja kukaan ei ole toista ”oikeampi” kirjailija. Mutta ehkä puhun aina ihan paskaa. Ehkä tämä ei voi pysyä. Ehkä tämän ei ole pakko pysyä.

Ja on tietysti myös mahdollista, että olen ihan nisti, joka vain sanoo itselleen ja muille että voi lopettaa milloin vain haluaa. En vain just nyt halua lopettaa. Teen ton seuraavan jutun ja sitten lopetan.