alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


Jätä kommentti

Johonkin pitää lopettaa

Marian ilmestyskirja -kansiTarinoiden lopettaminen on oma taitolajinsa. Loppuja on erilaisia, sekä rakenteeltaan että muulta tyypiltään – avoin loppu, kaiken yhteen sitova loppu, alkuun palava loppu, onneton ja onnellinen, sun muut variaatiot. Eri genreihin kuuluvat omat lopputyyppinsä ja lopuista on toki myös yhtä monta eri mieltymystä kun on lukijaakin.

Lopussa hyvin tärkeää on paitsi se, mitä tapahtuu, miten se kirjoitetaan. Itsestäänselvyys ja koskee tietysti kaikkea muutakin, mutta esimerkiksi taidokas – tai kökkö – viimeinen lause jää mieleen ihan eri tavalla kuin keskivaiheen lause.

On myös olennaista ymmärtää, että eri tekstilajit vaativat erilaisen lopun. Kirjoitan romaaneja, novelleja, pienoisnovelleja (kuuden, 55 ja sadan sanan), näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia. Kaikkiin näistä sopivat erilaiset loput.

Tavallisessa novellissa pelivaraa on mielestäni ehkä eniten. Novellissa mahdollisia muotoja on paljon, eikä novellin aina tarvitse olla edes perinteinen tarina. Siten mahdollisia lopetuksiakin on hyvin paljon.

Ja koska emotionaalinen ja ajallinen investointi tekstiin ei ole yhtä suurta, novellin lukija ei revi pelihousujaan yhtä herkästi kuin romaanin, jos loppu on liian avoin tai muuten ei miellytä. Se ei tietysti tarkoita, ettei lopun tarvitsisi olla hyvä, mutta kaikkia ei yleensä pysty miellyttämään.

Pienoisnovellissa taas loppu on usein vähän niin kuin vitsin punchline: viimeinen rivi saattaa kääntää kaiken päälaelleen tai ainakin muuttaa lukijan tulkintaa siitä. Juuri mihinkään muuhun tekstilajiin tämä ei sitten sovikaan, tavallisiin novelleihinkin aika harvoin. Siinäkin pitää tietysti tietää mitä tekee, jotta ei tee novellista Ujo piimä -vitsiä tai latista hyvää tarinaa jasittenheräsin-lopulla.

Kun olen siirtänyt romaanejani näyttämölle, yleensä niissä on eniten muuttunut aivan loppu. Vaikka tarina päättyisikin periaatteessa samoin, yleensä vähintään lopun dramatisointitapa vaihtuu. Romaanin loppu on monesti osittain pään sisällä, näytelmän ei voi olla.

Leffakäsikseni loppuu eri lailla kuin mikään muu tekstini: se sekä palaa alkuun – joka leffoissa on hyvin tavallista – että on visuaalinen ja symbolinen. Muissa genreissä sama ei toimisi.

Joidenkin romaanieni loput ovat jakaneet lukijoiden mielipiteet. Esikoiseni Marian ilmestyskirjan loppua jotkut ovat pitäneet ”novellimaisena”. Se loppuu kuulemma liian äkisti – vaikka mielestäni asiat on kuitenkin ratkottu. Tästä olen yrittänyt ottaa opikseni, vaikka moni muu pitikin lopusta.

Makuuhaavoja loppuu jossain määrin epätavallisesti siinä mielessä, että viimeisellä rivillä on eräänlainen pienoiskäänne. Se ei varsinaisesti muuta tulkintaa aiemmasta, vaan enemmänkin aloittaisi toisen tarinan. Mietin pitkään, voiko näin tehdä. Ei tullut mieleen toista samanlaista loppua. Toistaiseksi tästä lopusta ei kuitenkaan ole tullut valituksia.

Myös Häpeämättömän loppua  on pidetty liian avoimena. Sen voin sinänsä myöntää, avoimuus on hyvin olennainen osa romaania. Sitä en voisi muuttaa. Palsamoitu loppuu jossain määrin avoimesti, mutta ehkä vähiten romaaneistani. Siitä ei ole tullut palautetta suuntaan tai toiseen. Sisimmäisen loppua on toistaiseksi yksi lukija kritisoinut ”epälopuksi”, vaikka se onkin melko perinteinen.

Käsikirjoitusvaiheessa oleva romaanini lopetus on sekin jakanut mielipiteitä. Yhden koelukijan mielestä loppu oli okei, toisen mielestä liian avoin, kolmannen mielestä avoimuudessaan loistava. Niin, kaikkiahan ei voinut miellyttää. Onko parempi, että loppu on ”jees”, vai yhden mielestä kökkö ja toisesta mahtava?

Kuten tästä huomaa, minulla on taipumus avoimiin loppuihin, erityisesti romaaneissa. Kun oma ilmaus kehittyy ja kasvaa, kun tekee toistuvasti samoja ratkaisuja, niitä tietysti miettii paljon. Mitkä ovat motiivit niiden takana ja toimiiko lähestymistapa vai ei, pitäisikö jotain muuttaa.

Uusimmissa romaaneissani on ollut jännäri- ja dekkarivaikutteita. Dekkarissa olennaista on aina tietää, kuka teki murhan. Jos sitä ei lainkaan kerrottaisi, kyseistä teosta tuskin voisi edes kutsua dekkariksi. (Varmaan jokunen tälläinenkin löytyy.)

Olen tullut siihen tulokseen, että minä en yksinkertaisesti, ainakaan tällä hetkellä, välttämättä halua kertoa tarinoita, joissa on selkeä, yksiselitteinen loppu. Se ei vain tunnu minun jutultani.


2 kommenttia

Muotoa muuttavat tekstit

Marian ilmestykset -näytelmästäViime vuosina olen tehnyt kirjoittaessa paljon jotain, joka aiemmin oli minulle lähestulkoon vierasta: olen siirtänyt tarinoita uusiin muotoihin, lähinnä romaaneja näytelmiksi ja novelleja romaaneiksi. Joskus vuosia sitten olen kyllä muokannut tavallisesta novellista kuusisanaisen(!) tarinan.

Kun kirjoittaa omia tekstejään uusiksi, se tuntuu vähän siltä kuin loihtisi fanficiä omista tuotoksistaan. Tarinat, henkilöt ja varsinkin loput voivat muuttua eri medioiden välillä. Muokatessani romaaneistani näytelmiä kummassakin aivan loppu on pantu uuteen uskoon ja yhden henkilön ammatti on vaihtunut. Päähenkilö voi kirjassa tykätä yhdestä asiasta ja näytelmässä tehdä sitä, vaikka ei tykkääkään. Novellin siskosta tulee romaanin ex-tyttöystävä.

Ensimmäinen näytelmäni, maaliskuussa ensi-iltansa saanut Marian ilmestykset (kuvassa) perustui esikoisromaaniini Marian ilmestyskirja. Siinä muodosti haasteensa myös se, että vaikka romaani ei kovin pitkä olekaan, se sijoittui yli kymmenen vuoden ajanjaksolle, kahdelle aikatasolle ja siinä oli noin 60 eri kohtausta. Kolmesta lukemastani näytelmänkirjoitusoppaasta yksikään ei käsittele romaanin tai novellin siirtämistä lavalle.

Päädyin yhteen, kronologiseen aikatasoon. Sitten piti miettiä, mitä kaikkea jätän pois. Paljon jäikin. Näytelmän ensimmäinen versio oli silti peräti 114 liuskaa, mutta sain sitä onneksi lyhennettyä selvästi.

Nyt kirjoitan näytelmää, joka pohjautuu toiseen romaaniini Makuuhaavoja. Siinäkin on sama pulma: mitä jätän pois. Tätä en ole täysin saanut ratkottua, vaikka aloin suunnitella näytelmää yli vuosi sitten ja kirjoittaa keväällä. Päähenkilö on vuoteenoma ja suurin osa tapahtumista sijoittuu joko hänen menneisyyteensä tai mielikuvitukseensa.

Suurin osa kaikista romaanin jutuista on ainakin toistaiseksi jäänyt pois, mukaan lukien kaksi aivan tärkeimmistä: päähenkilön stand up -komiikkaharrastus sekä hänen Ikea-”fanituksensa”.

Yhdessä vaiheessa editointia huomasin, että päähenkilön toisella puolella maata asuvalla äidillä, jonka kanssa hän juttelee enemmän tai vähemmän mielikuvituksessaan, oli enää yksi repliikki jäljellä. Sinne meni sitten äitikin, vaikka hän edelleen tärkeää roolia näytteleekin (no pun intended).

Edellinen ja tämänhetkinen romaanikäsikirjoitukseni perustuvat novelleihini. Toinen ei tosin koskaan valmistunut, kun päätinkin tehdä siitä romaanin. Jos jotain viime kerrasta opin niin sen, että yritä unohtaa koko alkuperäinen novelli. Samoin näytelmien kanssa on vaarassa jäädä jumiin alkutekstiin.

Tästä tämänhetkisestä romaanista oli tarkoitus kirjoittaa ensin näytelmä, mutta en ehtinyt. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, miten se toimisi niin päin. Eniten huolestutti, jäisikö tarinalle tilaa laajeta kompleksimmaksi romaania varten.

Kun kirjoitan näytelmää tai elokuvakäsistä, hahmoni puhuvat aina heti alkuunkin paljon elävämmin kuin romaanissa – vaikka se perustuisi romaaniini. Romaanissa taas koen helpommaksi luoda hahmoille taustaa, että heillä on myös tämänhetkisten tapahtumien ulkopuolella historiaa ja asioita, jotka tekevät kaikesta elävämpää.

Tarkoitus olisi vielä laajentaa eräs raapale eli sadan sanan novelli pidemmäksi novelliksi sekä tehdä tästä työn alla olevasta romaanista näytelmän lisäksi myös leffakäsis. Erästä ikivanhaa romaanikäsistäni olen yrittänyt typistää proosarunoksi.

En yhtään ihmettelisi, vaikka joskus vielä vääntäisin raapaleesta romaanin. Se olisi varmaan helpompaa kuin täysimittaisen novellin pohjalta kirjoittaminen.


2 kommenttia

Yhdestoista toden sanoo

Maija HaavistoBlogasin viime kuun lopussa osallistumisestani NaNoWriMo-kirjoituskuukauteen. Nyt kolme viikkoa myöhemmin on seitsemäs NaNo-voitto plakkarissa, eli yhden romaanikäsikirjoituksen ensimmäinen versio valmiina.

Edellisen käsiksen, kymmenenteni, kanssa olin jatkuvasti lähellä luovuttaa. Tuli sellainen olo, että enkö ihan oikeasti ole oppinut aiemmista romaaneistani mitään. Miten ihminen voi olla näin solmussa, miten kymmenes romaani voi muka olla vaikein kirjoittaa. Eikö sen pitäisi tulla kerta kerralta helpommaksi? Eihän siinä ollut edes mitään huikean kompleksia, kuten eri aikatasoja sekaisin, suoraviivaista tarinankerrontaa vain.

Kun aloitin työstää tätä uutta Adenoa, pinnalla ollut suurin toive oli: toivottavasti tämä ei ole yhtä vaikeaa kuin viimeksi. Onneksi ei ole ollut.

Kirjoittaessani Adenon ensimmäistä versiota ymmärsin, että todella opin edellisen kässärin kirjoittamisesta, etenkin tarinan muodostamisesta, hyvin paljon, enemmän kuin minkään aiemman romaanini kohdalla. Se oli ensimmäinen dekkari/jännärisävytteinen tekstini (vaikka numero seiskaankin aikoinaan hain vähän tällaisia elementtejä). On yllättävän eri asia kirjoittaa jännittävää tarinaa yleisesti kuin jännärityyppistä jännittävää tarinaa.

Nyt ymmärrän tätä ”genreä” jo paljon, paljon paremmin. Inhottava prosessi ei siis mennyt missään määrin hukkaan. Varmasti kertyneet opit tulevat näkymään myös editointivaiheessa.

Viimeksi kirjoittamani ja ensi vuoden alussa ilmestyvä kässäri kässäri pohjautui 5 000-sanaiseen englanninkieliseen novelliini. Tämä tuntui olevan toinen kompastuskivi: en tiennyt miten novelli laajennetaan romaaniksi. Adenossakin minulla on pohjana keskeneräinen novelli, mutta tiedän nyt, mitä ei kannata tehdä. Olen siis jättänyt novellin lähes huomiotta kirjoittaessani.

Adenossa tarinan komponentit ovat usein loksahdelleet kohdalleen kuin itsestään. Motivaatioiden kanssa on välillä ollut ongelmia, kun olen muuttanut hieman juonta suunnitelmaan verrattuna, eivätkä pohditut motiivit olekaan enää sopineet, mutta nekin olen saanut ratkottua. Etenkin olen tyytyväinen runsaaseen foreshadingiin (mitä tuollainen vihjeistys onkaan suomeksi), jota on jo ensimmäisestä kohtauksesta asti.

Onhan tässäkin toki haasteita ollut. Loppukohtaus ja siihen johtavat langanpäät ovat vielä yhtä solmua. Tässä vaiheessa iskee helposti epäusko ja se pieni sisäinen ääni naureskelee, että et kai nyt oikeasti kuvittele, että tästä tulisi jotain. Sucker!

En ole aiemmin kirjoittanut scifiä kuin novelleina, joista minulla on kyllä ainakin 15 vuoden kokemus. Tieteisromaani on aivan eri asia kuin tieteisnovelli, joka näyttää maailmastaan usein vain pienen siivun. Ja nyt piti luoda se maailma melkein kokonaan. Scifissä on lähes kaikki perinteisen romaanin kompastuskivet ja vielä paljon muita.

Tästä seuraavan romaanini on tarkoitus olla scifiä senkin, joskin vähän erilaista. Toivottavasti siis tämän romaanin haasteet helpottavat työtä seuraavan kanssa. Tuskin tästä liian helppoa koskaan tulee.