alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


6 kommenttia

Kirjailijan työhyvinvointi

JP Koskinen

JP Koskinen

Viime viikolla auringon jo hiukan kurkatessa synkkien pilvien lomasta kirjailijat kokoontuivat Kirjailijaliiton kutsumina työhyvinvointipäivään Villa Kivessä . Itse olin paikalla kaksoisroolissa, kuuntelemassa sekä puhumassa.

Minun puheenvuoroni käsitteli kirjailijoiden kipupisteitä kirja-alalla. Kokosin aineiston alkuvuoden aikana pienen kirjailijakyselyn avulla, joten tulokset ovat tuoreita. Aineisto on sekä hyvä että huono. Hyvä siinä mielessä, että se löysi kentällä vallitsevien huolten pääkohdat, huono siinä mielessä että se osoitti niiden laajuuden yli kustantamorajojen.

Keskustelu oli vilkasta ja minusta hyvin realistista. Kirjailijat eivät suinkaan ole tyhmiä, he ymmärtävät myös talouden ja kiireen aiheuttamat paineet. Mutta he ymmärtävät myös sen, että ilman kirjailijoita ei olisi kustantamoita ja kirjakaupatkin voisivat suosiolla muuttaa nimensä paperikaupoiksi.

Kyselyn ylivoimaisesti polttavimmaksi ongelmaksi koettiin kirjailijoiden kastijako kustantamoissa. Tämän asian myös Antti Majander nostaa esiin lauantaiesseessään, ehkä hän salakuunteli esitystäni Villa Kivessä. On turha miettiä sitä, onko tämä jako tietoista vai tiedostamatonta, se on todellinen ongelma ja sellaisena se myös kirjailijoiden keskuudessa koetaan. Tämä jako tietysti heijastuu läpi ongelmien ketjun aina kirjakaupan tapaan asettaa kirjat esille.

Toinen mieltä laajasti askarruttava seikka oli markkinointi. Tässä asiassa moni kirjailija tuntuu jäävän jalkoihin niin, ettei mistään markkinoinnista oikeastaan voida puhua. Tämä ei tarkoita pelkästään sitä, että lehtimainoksiin ei tuhlata rahaa, vaan kirjailijalle ei hankita esiintymisiä messuille, kirjakauppoihin tai muihin kustantajan vaikutuspiirissä oleviin tilaisuuksiin. Monet kokevat juuri tämän vuoksi, että he joutuvat tekemään liikaa itse. Kirjan myynti on aika hyvin sidoksissa julkisuuteen, jota sitten kukin yrittää hankkia itse haalimalla esiintymisiä, olemalla esillä somessa jne. Kaikki tuo on tietysti pois varsinaisesta kirjoittamisesta.

kirjoituskoneKolmas mieltä kääntävä asia oli yhteydenpito kirjailija-kustantaja -akselilla. Kirjailijathan eivät tosiaan istu tehtaassa kirjoittamassa kirjojaan kustantajan valvovan silmän alla, eivät kokoonnu kahvipöytään rupattelemaan mukavia tai poikkea jaloittelutauoilla työnantajan huoneessa. Yhteydenpito tapahtuu usein sähköpostilla ja/tai puhelimitse. Valitettavan usein kirjailijat kokevat, etteivät he saa mitään tietoa kustantamoista elleivät itse älyä kysyä. Jopa kirjojen julkaisuaikataulut saattavat siirtyvä ilman että kukaan on muistanut kertoa siitä kirjailijalle. Kysymyksiinkään ei aina kovin ripeästi vastata, joihinkin ei koskaan.  Jokainen varmasti ymmärtää, ettei näissä olosuhteissa kirjailija tunne itseään kovin tärkeäksi.

Yksi ikuisuusaihe, joka nousee aina esiin, on tekijänpalkkiot. Ne eivät ole kovin häävit, kun muistetaan esimerkki, jonka kirjoitin auki apurahapostauksessani aikaisemmin. Tässä asiassa täytyy nyt muistaa se, että kirjailijalla ei ole tukevaa työyhteisöä vaan hän on sopimusneuvotteluissa aina yksin. Tietysti Kirjailijaliitto auttaa juridisesti sopimusasioissa, mutta kirjailija on se, joka nimensä paperiin laittaa. Jos syntyy tunne, että jonkin asian vaatiminen estää kirjan julkaisun, on moni kirjailija aika heikoilla jäillä. Vaatiako se kolmaskin leipä vuoden ruokavarastoihin sillä riskillä, ettei saa yhtään vai tyytyäkö suosiolla kahteen? Idealismi toimii aina parhaiten silloin, kun oma toimeentulo ei ole vaakalaudalla.

Kaikki yllä luetellut seikat aiheuttavat sekä taloudellista- että henkistä epävarmuutta. Kirjailija voi laskea budjettinsa sen varaan, että vuonna 2014 ilmestyy romaani josta saa ennakot ja vuonna 2015 lisää rahaa. Jos kirja siirtyy syksyyn 2015, laskutikku kuumenee aika nopeasti. Henkisesti voi olla raskasta tehdä työtä, jonka lopputuloksen julkitulo ei ole omissa käsissä. Hyväkin romaani voi jäädä julkaisematta, tai jos se julkaistaan, se lipuu jään alle ilman mitään mediahuomiota. Näissä tapauksissa itsetunto ja työn mielekkäänä kokeminen ovat kovilla.

Ehkä pahinta tässä tilanteessa on se, että kirjailijat kokevat kamppailevansa kollegoitaan vastaan. Se aiheuttaa tietysti jollakin tasolla kateutta, joka minun, ja Villa Kivessä käydyn keskustelun perusteellakaan, ei ole henkilökohtaista vaan kohdistuu lähinnä vallitsevaan tilaan. Kulttuurialalla kilpailuasetelma tässä laajuudessa ei ole millään tavalla optimitilanne.

Oli mukava käydä keskustelua kollegoiden kanssa näistä asioista, jotka koimme yhteisiksi. Ratkaisuja mietittiin laajasti ja yksi tärkeä seikka nousi esiin. Kirjailijoiden on pidettävä yhteyttä toisiinsa. Kaikkia alaan liittyviä ongelmia on hyvä kysyä kollegoilta. Itse olen aina pulmatilanteissa kysynyt itseäni viisaammilta neuvoja, eikä kukaan ole koskaan jättänyt vastaamatta minulle mihinkään kysymykseen. Myös Kirjailijaliitto auttaa aina, jos se suinkin voi. Ei pidä arastella ottaa yhteyttä liittoon missään olosuhteissa.

Lopuksi on vielä sanottava, että kirjailijat ymmärtävät myös sen, että kustantamotkaan eivät elä tällä hetkellä missään paratiisissa. Taloudellinen ahdinko ja supistukset ovat nostaneet työkuormaa myös heillä ja meistä jokainen sen myös ymmärtää. On kuitenkin joitakin asioita, joita voidaan korjata kun yhdessä istutaan alas ja keskustellaan asioista. Ystävällisyys ja toisen kunnioittaminen eivät maksa mitään, puolin ja toisin.

Lue lisää aiheesta:
Tiina Raevaara: Kahden kastin kirjailijat ja hukatut mahdollisuudet
Laura Honkasalo: Kirjailijan työhyvinvoinnista
Antti Majander: Kustantajaa kuristaa, kirjailijaa hirvittää

PS. Tämä on näillä näkymin viimeinen juttuni tässä blogissa. Kiitän kollegoita tästä mukavasta matkasta ja toivotan vilkasta keskustelua ja hyvää jatkoa alastomille kirjailijoille!


Jätä kommentti

Asennevamman äärellä

JP Koskinen

JP Koskinen

Jos olen rehellinen itselleni, voin myöntää olevani perusluonteeltani puoliksi kusipää. Kaikki ne päänsisäiset keskustelut, joita käyn itseni kanssa, johtaisivat normaalissa ihmisten välisessä sosiaalisessa kanssakäymisessä katastrofiin. Kun Juha ja Pekka miettivät yhdessä tulevia töitään, muutama erittäin rasittava piirre nousee esiin.

1) Kaikki lopputulosta estävät syyt ovat tekosyitä
Jollakin tasolla tämä varmasti on totta. Mutta kun olen deadlinen lähestyessä maannut kuumessa tai käteni on ollut murtunut tai elämä on muuten vaatinut poissaoloa tekstin äärestä, Pekka on nauranut Juhalle ivallisesti. Ketä lopulta kiinnostaa, miksi jätin työn tekemättä? Syyt tekemättömyyteen unohtuvat aina, vain valmiit työt jäävät eloon. Näillä ohjeilla Pekka on saanut Juhankin motivoitua 20-tuntisiin (t)yöpäiviin, joista langennut velka maksetaan myöhemmin. Kiitos vain.

2) Muut ja heidän tekemisensä eivät kiinnosta (minua)
Olen usein kuullut, ettei kukaan ole tehnyt asioita kuten minä, ettei kukaan muu olisi kestänyt sitä ja tätä. Moisesta puheesta Pekka saa hepulin. Pekkaa ei kiinnosta tippaakaan muut ja heidän ongelmansa. Pekan mielihokema on, että jos kaikki muut hyppäisivät kaivoon, hyppäisitkö sinäkin. Tai jos kaikki muut voittaisivat lotossa miljoonan, mitä helvetin iloa sinulle siitä olisi? Ärsyttävää!

image001

3) Periaatteista ei tingitä
Olen itse usein sanonut, että autoa on helpompi ohjata, jos nousee sen kyytiin. Pekka taas ei nouse periaatteesta autoon, joka on väärän värinen, merkkinen tai kulkee väärään suuntaan väärällä vauhdilla. Pekkaa vituttaa suuresti se, että Juha yrittää saada asiat toimimaan joustamalla. Pekan mielestä on parempi taistella viimeiseen veripisaraan asiansa puolesta liikahtamatta senttiäkään. Eikä Pekka usko, että sotia voitetaan pysymällä hengissä, ei kuolemalla. Tällä tavalla ne hommat etenevät, joopa joo.

4) Kirjallisuus on taidetta, joka tavoittelee mieluummin yhtä viisasta kuin sataa tavallista lukijaa
En muista, kumman idea tämä alkujaan oli, Juhan vai Pekan. Asia on paljon monisyisempi mutta tähän se aina lopulta kärjistyy. Miksi luovut tuosta takaumasta ja intertekstuaalisesta viitteestä, tästähän tulee nyt viihdettä! Eikö kirja ole parhaimillaan kun se tuottaa iloa mahdollisimman monelle? Jos haluat miellyttää monia, kylvä sokeria muurahaispesään. Kirjakauppojen pitäisi kuitenkin saada myytyä kirjaa, jotta olisi leipää mitä syödä. jne. jne.jne.  Ja sitä rataa, todella kehittävää.

Näistä (ja monista muista) aiheista en julkisesti keskustele kenenkään kanssa. Jos kohtelisin muita ihmisiä kuten Pekka Juhaa, en varmaan olisi enää edes hengissä. En ole koskaan tavannut luonnossa ketään niin vittumaista ihmistä, kuin Pekka on Juhalle. Ja tässä seurassa pitäisi kirjoittaa kirjoja!


2 kommenttia

Kun tein kuolemaa

JP Koskinen

JP Koskinen

Erehdyin naamakirjassa pohtimaan julkisesti kirjoittamisen mielekkyyttä. Kirjailijalle romaanin kirjoittaminen ei enää ole se suurin ponnistus tekstin tuottamisen muodossa. Jos on vähänkin enemmän aktiviteetteja eri tahoille, kuten teatteriin, toiseen kustantamoon, keikkojen järjestäjiin yms. hyvä osa ajasta hupenee sähköpostien, tekstiviestien ja puheluiden parissa.

Jos kaikki sujuisi sutjakkaasti, mitään ongelmaa ei olisi. Kirjailija voisi laatia jonkinlaisen aikataulun siitä, mitä tekee milloinkin ja hahmotelman siitä, kuinka paljon mistäkin projektista jää käteen. Mutta yleensä homma menee niin, että kaikki projektit laahaavat. Jokaisen projektin perään pitää huudella, kysyä ja varmistella moneen kertaan, että ollaan vielä samalla sivulla, kartalla tai edes planeetalla. Sopimukset syntyvät, kun työ on jo tehty. Mikään ei takaa sitä, etteikö vastapuoli viime metreillä muuta mieltään. Siinähän hioit kässäriä, tollo.

Kaikkia asioita pitäisi lähestyä tyynesti ja analyyttisesti. Jos lähdemme purkamaan tätä ongelmaa vanhalla miksi miksi miksi -metodilla, päästään ehkä ongelman syntylähteille. Tai niinhän sitä voisi kuvitella…

Miksi kustantamoissa on niin vaikea saada projekteja eteenpäin sutjakasti?
Koska henkilökunnalla ei ole aikaa vastailla kaikkiin kysymyksiin kaiken aikaa.
Miksi heillä ei ole aikaa?
Koska henkilökuntaa kustantamoissa on liian vähän työkuormaan nähden.
Miksi henkilökuntaa on liian vähän?
Koska rahaa ei ole tarpeeksi.
Miksi rahaa ei ole tarpeeksi?
Koska kirjoja ei myydä tarpeeksi.
Miksi kirjoja ei myydä tarpeeksi?
Koska niille ei ole kysyntää.
Miksi niille ei ole kysyntää?
Koska ne ovat liian kalliita.
Miksi ne ovat liian kalliita?
Koska kakun jakajia on niin monta.

Nyt pysähdytään vetämään henkeä ja katsotaan tarkemmin tätä. Kun asiaa tutkittiin 2004, jakautui kirjan hinta näin. Verotus on muuttunut ja varmasti kakku on muutenkin nahistunut, mutta suuret suuntaviivat pitävät yhä. Jos hintaa halutaan alas, on suurin kärsijä suurimman siivun omistaja. Jakajia tuskin saadaan vähennettyä.

Mutta huomasitte varmasti, että miksi-ketju voisi haarautua. Vaikkapa tässä:
Miksi kirjoja ei myydä tarpeeksi?
Koska niitä ei ole saatavilla helposti.
Miksi niitä ei ole saatavilla helposti?
Koska kirjakaupoissa on suppeat valikoimat.
Miksi niissä on suppeat valikoimat?
Koska tilanpuutteen vuoksi varmat nimikkeet vievät suuren myyntitilan. Tai, mistä minä tiedän!

Entäs jos haara meneekin näin:
Miksi kirjoja ei myydä tarpeeksi?
Koska kirjat eivät kiinnosta ihmisiä.
Miksi kirjat eivät kiinnosta ihmisiä?
Koska ne ovat huonoja.
Miksi kirjat ovat huonoja?
Koska kirjailijat eivät kirjoita hyviä kirjoja.
Miksi kirjailijat eivät kirjoita hyviä kirjoja?
Koska he haluavat miellyttää palkintoraateja, joiden maku on keskivertolukijan kirjallisen maun yläpuolella, noin 3,5 kilometriä.
Miksi kirjailijat haluavat miellyttää palkintoraateja?
Koska he haluavat palkintoja.
Miksi he haluavat palkintoja?
Koska palkinnot tuovat rahaa.
Miksi he haluavat rahaa?
Koska silloin he voivat rauhassa kirjoittaa juuri sellaisen kirjan kuin haluavat.

Taas raha, miten siitä ei päästä eroon? Ja haarautumia on vielä monta, tämähän on loputon metsä!

Joskus muinoin, kun rahasta oli tiukkaa, järjestettiin talkoita ja katsottiin mitä voidaan tehdä. Ne ajat ovat tietysti ohi, mutta pitäisikö koko kirja-alan pitää pieni pow-wow ja tuumia yhdessä, mitä pitää tehdä. Kirjailijat kustantajien kanssa ja sitten yhdessä kirjakauppiaiden kanssa? Katsottaisiin, mikä hiertää vai hiertääkö mikään ja mitä voidaan yhdessä, siis yhdessä, tehdä. Kustantajien niskaan tätä on turha kaataa, kyllä sielläkin venytään päivästä toiseen.

Tai ihan sama, mennään näillä. Huomenna on päivä uusi.


Jätä kommentti

Matka sielun keskipisteeseen

JP Koskinen

JP Koskinen

Olen aloittamassa uutta matkaa uuden kirjan myötä. Jos joku kuvittelee, että minulla on hieno seinälakana, jossa juonilangat kulkevat nurkasta nurkkaan, hän erehtyy raskaasti. On vain mustia pilviä, jotka salamoivat uhkaavasti. Tiedän, ettei pilvissä ole vettä vaan rakeita. Muuta en vielä tiedä.

Kirjailijalla on monia tuskia. Yksi niistä on epäsynkroni lukijoiden kanssa. Minulla on vielä Ystäväni Rasputin -kirjaan liittyviä keikkoja tiedossa. Samaan aikaan kustannustoimittajalla on jo seuraava romaanini (BH) luettavana. Mutta minä olen jo nostamassa kaivon kantta, jotta voisin laskeutua pimeyteen. Sillä pimeys siellä on, syvä pimeys. Tiedän jo nyt, että ehkä odotuksiin ei vastata. Tiedän, että moni kysyy, miksi, mitä tämä tarkoittaa, etkö olisi voinut… Hyviä kysymyksiä kaikki. Mutta ei minulle.

Kirjoittamisen kipinä on omituinen. Joskus sen puhaltaminen saa liekit leimuamaan, joskus se miltei sammuu. Tulella on oma sielu, palamisen halu. Se loistaa ja leimuaa parhaiten, kun sille antaa tilaa. Toisin kuin tuli, kirjoittamisen kipinä on hyvä isäntä mutta huono renki. Käskien se nokeaa kaiken, mustuttaa, polttaa ehkä pieniä reikiä mutta ei pala kauniilla liekillä.

Matka on alussa. Voi olla, että en pääse koskaan perille. Voi olla, että eksyn matkalla. Mutta tämäkin matka minun on tehtävä. Kukaan muu ei voi tehdä sitä puolestani. Vain minä tiedän, minne olen menossa. Ja ehkä jonakin päivänä joku lukija sulkee kirjan, jota ei vielä ole, hymyilee, silittää kansipapereita ja toteaa itsekseen: ”Kiitos matkasta. Kiitos, että sain jakaa sen kanssasi.”


26 kommenttia

Olen tehnyt suuria virheitä

JP Koskinen

JP Koskinen

Kirjailijan pitää ajatella imagoaan. Kun esikoiskirjailija ponnistaa jään alta hyisestä avannosta ihmisten ilmoille tuore romaani kainalossaan, ensimmäiset hetket ratkaisevat kaiken. Kirjalliset kätilöt ja synnytyslääkärit tutkivat tulokkaan ja laittavat ranteeseen lapun. Tämä on dekkaristi, humoristi, viihdekirjailija, lanu-kirjailija, runoilija tai wakawan proosan mahtawa takoja. Tunniste on liimattu, ilman rälläkkää tai amputaatiota siitä ei pääse eroon.

Mikään ei ole kustantamolle helpompaa, kuin markkinoida kunnon tuotetta. Maito on maitoa ja juusto juustoa. Jos kirjailijalta odotetaan huumoria, huumoria sen pitää oleman, sillä muutoin lukija pettyy uuden kirjan äärellä. Onhan uusi kirja hyvä, mutta se ei ole huumoria. Markkinoinitosasto pettyy. Saavutettu lukijakunta on menetetty ja uudesta ei ole tietoakaan. Kuinka markkinoida kirjailijaa, joka voi tehdä mitä tahansa?

SeuraJP Ensimmäinen julkaistu tekstini ilmestyi 1978. Se oli runo. Sitten tein gradun, hieno teksti sekin. Seuraavana oli vuorossa novelli, josta minulle maksettiin 10000 markkaa ja naamani ilmestyi Seuraan. Raha tuntui sormissa niin mukavalta, että jatkoin novellien tekemistä eri kisoihin, genreistä piittaamatta. Se oli virhe. Sitten ilmestyi esikoisromaanini, historiallinen sellainen. Jatkoin samaa rataa vähän aikaa. Sitten ilmestyi novellikokoelma. Toinen gradu. Tietokirja. Tavallinen kirja. Dekkari. Lastenkirja. Kauhutrilleri historiallisin kääntein. Nuortenkirja. Virhe virheen jälkeen.

Jossakin välissä kustantajanikin kyllästyi. Mitä Koskinen nyt edustaa? Mitä? Omasta mielestäni ensisijaiseti hyviä kirjoja. Kustantajalle se ei ollut tarpeeksi kattava selitys. Kustantamo vaihtui. Tai ei voi sanoa, että vaihtui, niille toisille kirjoille löytyi ihan uusia kustantamoja.

Ymmärsin itsekin, että olisi ollut huomattavasti helpompaa keskittyä yhteen genreen. Kuinka helppoa olisi markkinoida uutta sitä samaa, joka tuli viimeksikin. Eikä se olisi minulle ollut ongelma, jos pääni ei olisi päättänyt toisin. Olen antanut ideoiden viedä, tarinoiden valita genrensä, en ole pakottanut tarinaa genreen. Eeppinen virhe.

Etel%E4-Suomen Sanomat 29.7.2011 osa 1Kuvittelin joskus, että kirja-alalla myydään hyviä kirjoja. Siksi halusin kirjoittaa hyviä kirjoja, joiden lukijat eivät piittaa, eikä heidän tarvitsekaan piitata, kirjailijasta. Taas virhe. Toki kirjakaupoissa myydään hyviä kirjoja, mutta pääsääntöisesti siellä myydään hyviä kirjaillijoita. Hän kirjoitti kerran hyvän romaanin, tämäkin on varmasti ihan hyvä. Hän taas, no esikoinen oli sitä, mitä en halua lukea, joten kai tämä on samaa. Turha huutaa, että on olemassa vain hyviä tai huonoja kirjoja, ei hyviä tai huonoja kirjailijoita.

Kunniakirjat Olen lentänyt kukasta kukkaan, kirjallisessa mielessä. Työhuoneeni motivaatiopäädystä löytyy kunniakirjoja laidasta laitaan, dekkareista scifiin, kovasta proosasta tv-käsikirjoituksiin. Minulla on ollut hauskaa ja niin on ollut lukijoillakin. Nimimerkkikilpailuissa häröily ei ole haitannut, ei ole kättä, johon leiman olisi voinut lyödä. Shekit olen ottanut kiittäen vastaan. Kirjailijana olen kuullut usein, että kun nyt olisit vaan kirjoittanut vielä samalla tyylillä tämän uuden  kuin edellisen, niin johan olisi lätkää tullut seinään romaaneistakin.

shekki

No, elämässä pitää tehdä virheitä. Olen kuitenkin vielä sitä mieltä, että oman pään pitäminen on pitänyt oman pääni kunnossa. Jos junnaisin jotakin muiden määräämää rataa pitkin, olisi iloni pian poissa. Ratakiskoja en kaipaa, rahaa ehkä jonkin verran. Mutta jos rahaa haluaa, kirjailijaksi heittääntyminen on suuri virhe.


2 kommenttia

Ikkuna työhuoneeseen

JP Koskinen

JP Koskinen

Ensimmäisen kirjani ilmestymisen aikoihin blogien pitäminen oli vielä suhteellisen kuuma juttu. Itsekin innostuin pitämään muutamia blogeja, joista wanhin löytyvä on yhä täällä. Tuosta blogista laskurikin nyrjähti joskus ympäri, joten vastavirtakalana älysin hillitä päivitystahtia.

Pidin myös muutamia varjoblogeja salanimellä, joissa yhdessä kirjoitin tajunnanvirtaromaania tasaisen tappavaan tahtiin. Blogia seurattiin yllättävän paljon, mutta se hyytyi 3 kuukaudessa, koska aloin kirjoittaa oikeaa romaania. Olen onnistunut hävittämään tuon blogin myös muististani, sillä en enää löydä sitä mistään. Se lepää jossakin internetin syvissä, pimeissä haudoissa.

Ja olihan minulla varsin hupaisa blogi, jolla pönkitin UKK:n valintaa presidentiksi. Vaalikampanja vuodelle 2006 alkoi liian myöhään ja vuoden 2012 vaaleihin se alkoi liian aikaisin. Unohdin tunnarit, joten Niinistö pääsi livahtamaan presidentiksi. Tuo kyllä harmittaa yhä.

Mitä hittoa olen siis ajanut takaa blogeillani? Hilpeyttä, toki, mutta onhan nuo vakavammat blogit tarjonneet ikkunan työhuoneeseeni. On ihmisiä, joita kirjoittaminen, ja joskus jopa kirjatkin, kiinnostaa. On mukava tarjota tietoa ja näkyvyyttää kirjailijan arkeen niille, joita se rehellisesti kiehtoo. Jotkut jopa saavat tiedon uudesta kirjastani blogin kautta.

Kirjoittaminen on kuitenkin aikaavievää puuhaa. Kun kirjoitan romaania, kuten juuri tällä hetkellä, blogiin ei voi uhrata juurikaan paukkuja. Päiväkirjanomaisesti voisin kertoa kirjan synnystä, mutta en halua paljastaa sen aihetta enkä juonikuvioita, joten päivitykset olisivat aika onttoja. Olen liuskalla 112, eikös ole jännää?

Blogit ovat osaltani jo hiukan menneen talven lumia, johon lukemattomat koirat ovat kusseet. Siksi olen työstänyt toista tapaa jauhaa jargonia ja jakaa sitä iloa muillekin. KultTV saattaa olla jo joillekin tuttu, ja pahoin pelkään, että seuraavien taloudellisesti loistavien kvartaalien aikana se tulee yhä tutummaksi.

En kuitenkaan hylkää blogeja. Olisi mukava kirjoittaa se sensuroimaton romaanin syntyä kuvaava päiväkirja lukijoiden nähtäville. Ehkä keksin seuraavan käsikirjoituksen tekovaiheessa siihen jonkun itseänikin tyydyttävän keinon. Työhuoneessani on kolminkertaiset lasit, joten sisälle kurkkijat eivät työtäni metelöinnillään voisi häiritä. Mietitään ja katsotaan.


20 kommenttia

Voin lopettaa milloin vain

Kuva otettu 08.07.2013 klo 12.19 #6Tuskin olemme selvinneet Suomen Kuvalehden vessapaperista kun saimme jo toisen kirjallisen kohun. Se alkoi eilen facebook-seinälläni. Avaisin ketjun tähän, mutta en voi, koska osa keskustelusta oli hieman… miten sen nyt sanoisi… haavoittavaa. (Yksi tyyppi sanoi ”Sinulla Miina on vielä aikaa oppia tämän työn raadollinen puoli. Lopeta tuo romantisointi. Sinä olet kaukana taidekirjailijasta.” Se oli ehdottomasti toiseksi haavoittavinta, mitä minulle on koko kirjailijanurallani sanottu. Haavoittavinta on ”Kirja on niin hirvää paskaa, että sitä ei olisi koskaan pitänyt painaa.”) Totesimme alastoman kirjailijan Tiina Raevaaran kanssa, että ketju on runsaudensarvi, josta voimme  ammentaa aiheita tänne blogiimme vielä pitkään.

Ketju alkoi sellaista puolihuolimattomasta läpästä (älkää koskaan, toistan, koskaan, sanoko mitään läpällä) joka meni näin:

”Oletteko te muut kirjailijat aina niin varmoja siitä että haluatteko kirjoittaa kirjoja? Mä olen taas ihan elämän valinkauhassa. Kävin allekirjoittamassa yhden käännössopimuksen ja sitten ajattelin, että varmaan mun kannattaa kirjoittaa lisää kirjoja kun ne on niin hienoja että ulkomaassakin kohta luetaan. Sitten jouduin itsegooglaamaan eräästä työsyystä johtuen, ja nyt mua jotenkin vituttaa taas kaikki ja olen ihan että pitäkää tunkkinne, jos on niin vaikeaa. Kun tuntuu että mitä tahansa tekee, niin enimmäkseen vaan sanotaan että Liha tottelee kuria oli niin ihana ja harmi kun tää uus kirja ei ole Liha tottelee kuria.”

Siitä seurasi yli sata mielenkiintoista kommenttia, joissa käsiteltiin menestyneen esikoiskirjan aiheuttamia paineita, kaupallisuutta, taidetta ja palautteen merkitystä kirjailijalle jne tms. Moni kirjailija kirjoitti kauniisti omista motiiveistaan kirjoittaa: että se on viime kädessä kuin ilmaa tai luonnollista kuin mehiläiselle lento. Että se on vain sellainen ehdoton osa elämää.

Uskon että aika moni kirjailija kokee asian sillä tavalla. Se varmasti tavallaan helpotta asioita, tekee niistä yksinkertaisia.

En ole koskaan ajatellut, että minun on ”pakko” kirjoittaa tarinoita. Pystyn vielä muistamaan sen ihmisen, joka ei kirjoittanut kirjoja. Se tyyppi oli muistikuvieni mukaan ihan onnellinen ja hänen elämänsä oli joissain suhteissa paljon helpompaa kuin nykyisin. Luin silloin tosi paljon hyviä kirjoja ja kirjoitin uutisia. Aloitin keksittyjen juttujen tekemisen vasta lähempänä kolmeakymppiä. Rupesin kirjailijaksi päähänpistosta, samalla tavalla kuin joku keski-ikäinen plösö voi alkaa treenata maratonille vedonlyönnistä tai jotenkin oman ylitiöpäisyytensä hurmaamana.

Kukaan ei voi kirjoittaa romaania vahingossa, joten sitouduin hommaan tietysti hyvinkin syvällisesti. Samalla totuin siihen erityislaatuiseen tajunnan tilaan, joka kirjoittamisesta (joskus) seuraa, ja joka on rauhoittavampaa ja piristävämpää kuin oikeastaan mikään muu mitä olen koskaan kokeillut. Olen sittemmin tehnyt viisi kirjaa, viimeksi Säteen, ja jokainen niistä on ollut vaikea ja tärkeä projekti, ja olen niistä hyvin onnellinen. Mutta se oli vain päähänpisto ja kokeilu.

Monilla kollegoilla on aina joku käsis meneillään, mutta minulla ei. Aloitan jokaisen puhtaalta pöydältä. Tai sitten en aloita. Mietin joskus, että ehkä tämä on sellainen easy come, easy go -tyyppinen juttu. Ehkä se ei ole oikea kutsumus? Olen aina sanonut kirjoituskursseilla oppilaille, että kirjailijaksi saa ruveta mistä tahansa lähtökohdasta ja kukaan ei ole toista ”oikeampi” kirjailija. Mutta ehkä puhun aina ihan paskaa. Ehkä tämä ei voi pysyä. Ehkä tämän ei ole pakko pysyä.

Ja on tietysti myös mahdollista, että olen ihan nisti, joka vain sanoo itselleen ja muille että voi lopettaa milloin vain haluaa. En vain just nyt halua lopettaa. Teen ton seuraavan jutun ja sitten lopetan.