alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia

30 vuoden perspektiivi kirjailijan työhön: Tuija Lehtisen juhlavuosihaastattelu

Jätä kommentti

tuija_haastiskuva

Tuija Lehtisen esikoinen, Rosan talo, julkaistiin syksyllä 1984, ja tuorein romaani on puolestaan tänä syksynä ilmestynyt Armon aika. Lehtinen on tähän mennessä kirjoittanut 106 kirjaa, kaikki samalta kustantajalta.

Aivan ensinnä se klassinen kysymys: kuinka sinusta tuli kirjailija?

Kirjailijan ammatti ei ollut mikään nuoruuden haave, en edes kirjoittanut päiväkirjaa. Vasta kun opiskelin yliopistossa matematiikkaa ja tilastotiedettä, halusin kokeilla jotain uutta. Olen aina lukenut paljon ja monenlaista kirjallisuutta, oikeastaan aivan kaikkea paitsi runoja. Siitä se sitten lähti, osallistuin Kolmiokirjan Nyyrikki-lehden rakkausnovellikilpailuun kahdella novellilla, ja lehden päätoimittaja pyysi lähettämään lisääkin.

Kolmiokirja oli ”korkeakouluni”, jossa opin kirjoittamaan ammattimaisen kurinalaisesti, kustantaja alkoi luottaa minuun ja he pyysivät aina lisää tekstejä. Kirjoitin novelleja Kolmiokirjan lehtiin sekä pitempiä romanttisia tarinoita muun muassa Kulta-, Linna– ja Lääkäri-sarjoihin. Saatoin käydä Kolmiokirjan toimitiloissa etsimässä diavalikoimista kansikuvan, seuraavaksi mietin mainoslauseen ja vasta sitten aloin kirjoittaa. Näiden oppien pohjalta lähdin lopulta kirjoittamaan romaanimittaista tekstiä, josta tuli esikoiseni Rosan talo.

Kuinka vaikeaa tai helppoa oli saada esikoisromaanisi julkaistua? Miltä tuntui, kun se tapahtui?

Olin miettinyt etukäteen, mille kustantamolle käsikirjoitukseni lähettäisin. Jossakin lehtijutussa olin nähnyt Hannu Mäkelän sanovan, että Otava ottaa kaikkea kirjallisuutta, joka on omassa lajissaan hyvää. Tiesin Rosan talon olevan omassa lajissaan hyvä, joten lähetin sen Otavalle, jossa se hyväksyttiin kustannusohjelmaan. Olen pysynyt Otavan kirjailijana tähän päivään saakka.

Olihan se aivan huikeaa, kun sai tekijänkappaleet kotiin ja näki kirjan valmiina. Se oli minulle myös suuri ylpeyden ja ilon aihe, ja tavallaan uusi aluevaltaus, sillä suvussani tai tuttavapiirissäni ei ollut aiemmin ollut kirjailijoita. En toitottanut asiasta isommin etukäteen, joten kirjan ilmestyminen oli läheisille suuri yllätys.

Kuinka olet juhlistanut 30-vuotista kirjailijantaivaltasi?

Töitä tekemällä! No, kyllä sentään kotosalla syötiin ja juotiin hyvin Rosan kunniaksi syyskuussa. Esikoisen tarkkaa julkaisupäivää minulla ei valitettavasti ole muistissa, vaikka sen jälkeen ilmestyneistä romaaneista olen merkinnyt ilmestymispäivät ylös. Myös Otava tarjosi juhlapäivällisen ja antoi 30 ruusua.

Olet kirjoittanut valtavan määrän kirjoja. Mikä on tuotteliaisuutesi salaisuus?

Jarkko Laine sanoi kerran, että kirjoistani näkee kuinka suuri ilo kirjoittaminen minulle on. Se on totta – nautin suuresti työstäni. Tietenkin asiaa auttaa myös Kolmiokirjassa oppimani tiukan aikataulun pitäminen. Olen huomannut, että muillakin Kolmiokirjalle kirjoittaneilla se näyttää olevan yhä takaraivossa.

Kuinka ylläpidät työkykyäsi? Oletko koskaan harkinnut alanvaihtoa?

Into kirjoittamiseen pysyy itsestään yllä. Anna-Leena Härkönen on sanonut kirjoittamista taudiksi, ja se taitaa pitää paikkansa. Kun saan yhden tekstin valmiiksi, pidän pienen tauon, sen jälkeen ”tauti” taas iskee ja se on menoa.

En ole koskaan harkinnut lopettamista, en edes osaisi tehdä mitään muuta. Tarinoiden kautta olen päässyt tutustumaan monenlaisiin kiinnostaviin ammatteihin, kampaajasta eläinlääkäriin ja esimerkiksi tuoreimmassa Armon ajassa farmaseutin ammattiin, mutta en ehkä sillä perusteella ole vielä pätevä noihin töihin!

Millä tavoin kirjailijan työ on muuttunut 30 vuodessa?

Käytännön tasolla tekniikka on muuttunut paljon. Alkuaikojen mekaanisella kirjoituskoneella jyskyttäminen oli varsin työlästä, ja sähkökirjoituskone oli suuri harppaus. Sormia sai varoa, kun tela liikkui sata kilometriä tunnissa, mutta naputtelu oli kevyttä ja korjausteippinauha teki korjauksistakin helppoja ja nopeita. Insinöörimieheni on aina halunnut olla teknologian etulinjassa, joten tietokonekin tuli taloon jo vuonna 1985, se maksoi 21 600 markkaa. Olin Otavalla varmaankin ensimmäinen kirjailija, joka toi tekstit levykkeillä.

Muilta osin kirjailijan työ on muuttunut näkyvämmäksi, messuihin ja kaikenlaisiin kirjallisiin kissanristiäisiin meidän odotetaan osallistuvan enemmän, vaikka eihän sellaisiin pakko ole mennä. Ne voivat tosin olla antoisiakin, esimerkiksi kouluvierailuilla nuorisokirjailija pääsee tapaamaan todellista kohderyhmäänsä.

Kirjailijan ”brändäyksestä” puhutaan paljon, mutta mielestäni kirjan ja sen sisällön pitäisi olla numero yksi. Kirja on se jota rakastetaan ja vasta sen jälkeen kirjailija, ei niin päin että kirja alkaa kiinnostaa vain jos kirjailija hymyilee kauniina, rohkeana ja kuohkeana joka paikassa. Jos näkyy vaikkapa televisiossa jatkuvasti, voi muuttua pelleksi, jonka ensisijainen tehtävä on huvittaa kansaa ja vasta sen jälkeen kirjoittaa kirjoja.

Entä miten kustannusmaailma on sinun näkövinkkelistäsi muuttunut?

Minulla on ollut onni pitää sama kustannustoimittaja koko urani ajan, aluksi hän toimitti lanu-kirjojani ja nykyään myös aikuisille suunnatut kirjani. Meillä on hyvä ja luottamuksellinen suhde, joka ei enää nykyään ole itsestäänselvyys. Monet kirjailijat joutuvat elämään epävarmuudessa, kuka seuraavan kirjan käsittelee ja missä ajassa.

Kirjojen painosmäärissä puolestaan näkyy kirjamyynnin väheneminen, erityisesti nuortenkirjojen kohdalla. 1990–2000 -lukujen taitteessa ensimmäinen painos saattoi olla 8000–10 000 kappaletta, nyt ei mitenkään päästä samanlaisiin lukuihin. Toivottavasti niitä kuitenkin lainataan paljon kirjastoista.

Mitä mieltä olet nykypäivän kirjamarkkinoinnista?

Kustannusalalla otetaan nykyään johtotehtäviin usein kaupallisesti koulutettuja ihmisiä kirjallisuusihmisten sijaan. Ehkä siinä ei sentään mene kirja pesuveden mukana, mutta vähän parempaa paneutumista toivoisin. Kirjailija tulisi tuntea kustannustalossa ihmisenä, ei pelkkänä brändinä, ja pitäisi olla halua saada hänen uraansa eteenpäin.

Markkinointi on kasvanut ja monipuolistunut, on tullut esimerkiksi paljon agentteja jotka vievät kirjoja ulkomaille. Mutta ovatko ne markkinoidut kirjat sitten oikeasti parhaita? Keskinkertaisuuskin saadaan menestymään, kun sitä tarpeeksi markkinoidaan, ja todella hyvä voi jäädä katveeseen ilman markkinointia. Kirjallisuusmaailmassakin on monenlaisia tilanteita.

Mitkä ovat mielestäsi kirjailijan tärkeimpiä ominaisuuksia?

Mielikuvitusta pitää olla iso annos, jotta saa yhdestä kärpäsestä sata härkästä ja tarinan paisumaan. Kärsivällisyys on erittäin tärkeää, pitää pystyä istumaan ”sekatyön” äärellä eli muokkaamassa ja korjaamassa tekstiä, se voi viedä pitkiäkin aikoja. Pitää myös uskoa vahvasti omaan tekemiseensä.

Moni haaveilee kirjailijan ammatista. Kerro lopuksi vielä jokin kauhea totuus kustannusmaailmasta?

Julkaisukynnyksen ylittäminen on tuurista kiinni. Hyvin paljon riippuu siitä, kuka tekstin ottaa vastaan, sopiiko teksti kustannusohjelmaan, onko juuri sille lajityypille sillä hetkellä tilausta ja niin edelleen. Varsinkin jos tulee ”tyhjästä” ilman minkäänlaista taustaa, ei kannata odottaa riemunkiljahduksia. Jos myöntävä vastaus tulee, se on pieni ihme. Tämä koskee ensisijaisesti suuria kustantamoita; pienemmät kustantamot ottavat hanakammin esikoisia, mutta niiden kanssa kannattaa olla tarkkana. Täytyy osata vaatia kustannustoimittajaa sekä muuta asiaan kuuluvaa apua, sillä ne eivät aina ole itsestäänselvyys. Nyrkkipajojen kanssa voi päätyä jopa itse maksumieheksi.

Kirjoituskilpailuissa ja kirjallisuuspalkinnoilla kärkeen pääsyssä on myös sattuma suuressa osassa. Raadissa voi olla monta ihmistä, mutta kukaan ei lue kaikkia kirjoja, vaan urakkaa jaetaan. On täysin onnenkauppaa, kolahtaako oma teksti juuri sille lukijalle jonka silmien eteen se osuu, ja jos kyseinen lukija vaikkapa sattuu inhoamaan juuri sinun edustamaasi lajityyppiä tai tarinan aihetta, teksti hylätään armotta. Vastaava ilmiö näkyy esimerkiksi Nuorisokirjailijoiden Turun kirjamessuilla järjestämän kansikisan vastauksiin kirjoitetuissa perusteluissa; kirja ei houkuta jos kannessa on jokin elementti mistä ei itse tykkää, oli se sitten mopo, hevonen tai vaikka omat inhokkivärit.

Tuija Lehtinen on Suomen Nuorisokirjailijat ry:n pitkäaikainen puheenjohtaja ja Turun kirjamessujen puuhanainen.

Tuija Lehtinen on Suomen Nuorisokirjailijat ry:n pitkäaikainen puheenjohtaja ja Turun kirjamessujen puuhanainen.

Alaston kirjailija! -blogi onnittelee lämpimästi Tuija Lehtistä 30-vuotisesta kirjailijanurasta, ja toivottaa vähintään toisen mokoman lisää! 🙂

Advertisements

Kirjoittaja: anuh

Kirjailija, toimittaja

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s