alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia


Jätä kommentti

Johonkin pitää lopettaa

Marian ilmestyskirja -kansiTarinoiden lopettaminen on oma taitolajinsa. Loppuja on erilaisia, sekä rakenteeltaan että muulta tyypiltään – avoin loppu, kaiken yhteen sitova loppu, alkuun palava loppu, onneton ja onnellinen, sun muut variaatiot. Eri genreihin kuuluvat omat lopputyyppinsä ja lopuista on toki myös yhtä monta eri mieltymystä kun on lukijaakin.

Lopussa hyvin tärkeää on paitsi se, mitä tapahtuu, miten se kirjoitetaan. Itsestäänselvyys ja koskee tietysti kaikkea muutakin, mutta esimerkiksi taidokas – tai kökkö – viimeinen lause jää mieleen ihan eri tavalla kuin keskivaiheen lause.

On myös olennaista ymmärtää, että eri tekstilajit vaativat erilaisen lopun. Kirjoitan romaaneja, novelleja, pienoisnovelleja (kuuden, 55 ja sadan sanan), näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia. Kaikkiin näistä sopivat erilaiset loput.

Tavallisessa novellissa pelivaraa on mielestäni ehkä eniten. Novellissa mahdollisia muotoja on paljon, eikä novellin aina tarvitse olla edes perinteinen tarina. Siten mahdollisia lopetuksiakin on hyvin paljon.

Ja koska emotionaalinen ja ajallinen investointi tekstiin ei ole yhtä suurta, novellin lukija ei revi pelihousujaan yhtä herkästi kuin romaanin, jos loppu on liian avoin tai muuten ei miellytä. Se ei tietysti tarkoita, ettei lopun tarvitsisi olla hyvä, mutta kaikkia ei yleensä pysty miellyttämään.

Pienoisnovellissa taas loppu on usein vähän niin kuin vitsin punchline: viimeinen rivi saattaa kääntää kaiken päälaelleen tai ainakin muuttaa lukijan tulkintaa siitä. Juuri mihinkään muuhun tekstilajiin tämä ei sitten sovikaan, tavallisiin novelleihinkin aika harvoin. Siinäkin pitää tietysti tietää mitä tekee, jotta ei tee novellista Ujo piimä -vitsiä tai latista hyvää tarinaa jasittenheräsin-lopulla.

Kun olen siirtänyt romaanejani näyttämölle, yleensä niissä on eniten muuttunut aivan loppu. Vaikka tarina päättyisikin periaatteessa samoin, yleensä vähintään lopun dramatisointitapa vaihtuu. Romaanin loppu on monesti osittain pään sisällä, näytelmän ei voi olla.

Leffakäsikseni loppuu eri lailla kuin mikään muu tekstini: se sekä palaa alkuun – joka leffoissa on hyvin tavallista – että on visuaalinen ja symbolinen. Muissa genreissä sama ei toimisi.

Joidenkin romaanieni loput ovat jakaneet lukijoiden mielipiteet. Esikoiseni Marian ilmestyskirjan loppua jotkut ovat pitäneet ”novellimaisena”. Se loppuu kuulemma liian äkisti – vaikka mielestäni asiat on kuitenkin ratkottu. Tästä olen yrittänyt ottaa opikseni, vaikka moni muu pitikin lopusta.

Makuuhaavoja loppuu jossain määrin epätavallisesti siinä mielessä, että viimeisellä rivillä on eräänlainen pienoiskäänne. Se ei varsinaisesti muuta tulkintaa aiemmasta, vaan enemmänkin aloittaisi toisen tarinan. Mietin pitkään, voiko näin tehdä. Ei tullut mieleen toista samanlaista loppua. Toistaiseksi tästä lopusta ei kuitenkaan ole tullut valituksia.

Myös Häpeämättömän loppua  on pidetty liian avoimena. Sen voin sinänsä myöntää, avoimuus on hyvin olennainen osa romaania. Sitä en voisi muuttaa. Palsamoitu loppuu jossain määrin avoimesti, mutta ehkä vähiten romaaneistani. Siitä ei ole tullut palautetta suuntaan tai toiseen. Sisimmäisen loppua on toistaiseksi yksi lukija kritisoinut ”epälopuksi”, vaikka se onkin melko perinteinen.

Käsikirjoitusvaiheessa oleva romaanini lopetus on sekin jakanut mielipiteitä. Yhden koelukijan mielestä loppu oli okei, toisen mielestä liian avoin, kolmannen mielestä avoimuudessaan loistava. Niin, kaikkiahan ei voinut miellyttää. Onko parempi, että loppu on ”jees”, vai yhden mielestä kökkö ja toisesta mahtava?

Kuten tästä huomaa, minulla on taipumus avoimiin loppuihin, erityisesti romaaneissa. Kun oma ilmaus kehittyy ja kasvaa, kun tekee toistuvasti samoja ratkaisuja, niitä tietysti miettii paljon. Mitkä ovat motiivit niiden takana ja toimiiko lähestymistapa vai ei, pitäisikö jotain muuttaa.

Uusimmissa romaaneissani on ollut jännäri- ja dekkarivaikutteita. Dekkarissa olennaista on aina tietää, kuka teki murhan. Jos sitä ei lainkaan kerrottaisi, kyseistä teosta tuskin voisi edes kutsua dekkariksi. (Varmaan jokunen tälläinenkin löytyy.)

Olen tullut siihen tulokseen, että minä en yksinkertaisesti, ainakaan tällä hetkellä, välttämättä halua kertoa tarinoita, joissa on selkeä, yksiselitteinen loppu. Se ei vain tunnu minun jutultani.


7 kommenttia

Ensimmäinen kirjatrailerini – ja niin kaunis!

Tiina Raevaara

Tiina Raevaara

Nyt se on täällä – eli ensimmäinen kirjatrailerini koskaan! Yö ei saa tulla löytyy nyt siis myös YouTubesta.

Olen pitkään ollut hieman epävarma kirjatrailereiden suhteen. Minusta on sääli, jos kirjat eivät riitä sellaisenaan, vaan niistä pitää muokata jotain elokuvamaista, että yleisö kiinnostuisi.

En pidä liian mainosmaisista kirjatrailereista. Toisaalta en pidä liian kotikutoisistakaan: niiden anti saattaa jäädä kovin vähäiseksi. En oikein ole ollut varma, mikä kirjatrailerin tarkoitus on.

Alkukeväästä kuitenkin päätin, että haluan trailerin. Ja koska itse en osaa sellaista tehdä, etsin hommaan oikean osaajan. Sellaiseksi valikoitui Mikaela Välipakka, joka on aiemmin tehnyt muun muassa runovideoita ja saanut niistä palkintoja. Ideoimme traileria yhdessä, mutta Mikaela oli lopulta vastuussa käsikirjoituksesta, toteutuksesta, äänimaisemasta, kuvauksesta ja leikkauksesta. Kaikesta siis.

Olen erittäin tyytyväinen lopputulokseen. Traileri on kaunis, hieman surrealistinen, tyylikäs. Kirjatrailerit ovat varsin tuore ”taiteenala”, eikä niiden muoto tai sisältö ole vielä vakiintunut. Halusin melko pitkän trailerin – pituutta on yli 3 minuuttia, kun yleensä ne ovat alle kaksiminuuttisia – koska mielestäni tunnelmalle pitää antaa tilaa.

En halunnut liian mainosmaista enkä toisaalta sellaista, että kirjan tapahtumia ”kuvitettaisiin” liikaa. En pidä siitä, ettei lukijan mielikuvitukselle anneta tilaa. Kirjallisuuden tärkeimpiä ominaisuuksia on minulle ollut juuri se, että lukijana saan itse kuvittaa kaiken.

Nykypäivää on kuitenkin se, että kirjankin kannattaa jollain tapaa näkyä monessa eri median kanavassa. Odotan mielenkiinnolla, millaista muuta videosisältöä kirjoista voisi tehdä.


3 kommenttia

Onko kirjailijuus ammatti?

Jukka L

Eräs ystäväni totesi, että miettii vähän väliä ammatin vaihtoa.
Vastasin: ”Niin minäkin.”
Hän: ”Älä yritä kusettaa. Ei tuo kirjailijana oleminen ole sinun ammattisi.”

Hän oli oikeassa. Kirjoittaminen on työni muttei ammattini. Olen ennemminkin ammattimaista jälkeä tekevä amatööri. Sana juontaa latinan verbistä amare, rakastaa. Teen työtäni rakkaudesta, en rahasta, ja tekisin jotakin vastaavanlaista luovaa työtä, vaikkei siitä maksettaisi ollenkaan.

Se, että töitäni julkaistaan ja luetaan, ja se että joku katsoo ne niin arvokkaiksi, että minulle kannattaa maksaa tekemisistäni, antaa kirjoittamiselleni kuitenkin jonkinlaisen oikeutuksen. Minun halutaan kirjoittavan, joten saan tehdä sitä, mitä haluan. Saan käyttää kirjoittamiseen aikaa, saan hioa välineitäni ja ajatteluani yhä täydellisemmiksi. Aika ajoin jotakin julkaisemalla lunastan sitten paikkani yhteiskunnassa.

Olen rakastajan asenteeseeni enemmän kuin tyytyväinen. Kun vertaan mielentilaani niiden kollegojen puheisiin ja kirjoituksiin, joiden ajattelussa korostuvat myynti ja menestys, en ole yhtään kateellinen: onnettomilta ja pettyneiltä vaikuttavat, enimmäkseen.


Jätä kommentti

Kiitos ja näkemiin :)

Kuten omassa blogissani olen jo maininnutkin, bloggausintoni on vähitellen hiipunut, eikä mitään järkevää sanottavaa oikein tahdo keksiä (vaikka eipä nuo kovin järkeviä juttuja ole tähänkään saakka olleet😀 ). Tiedotteen tyyppisiä juttuja laitan kyllä yhä tuonne omaan blogiini, jos jotain ns. uutiskynnyksen ylittävää kerrottavaa joskus sattuisi ilmenemään, mutta Alaston kirjailija! -blogi saa tällä erää jäädä kokonaan. Varmasti tätä kuitenkin käyn edelleen lukemassa!🙂

Kiitos ja hyvää jatkoa kanssabloggaajille sekä blogin lukijoille!


Jätä kommentti

Synnytystuskia ja kasvukipuja

hanna_riikka kuisma

Hanna-Riikka

Pienin lapseni ei ole vielä pysyvästi jättänyt pesää, mutta se on matkoilla, eräänlaisissa pääsykokeissa. En tiedä vielä varmuudella sen kohtaloa. Se on vaiheessa, jossa se hakee sitä itse. Luotan kyllä siihen, koska tiedän sen olevan turvallisessa paikassa, jossa siitä pidetään huolta. Samalla tiedän, että se voi tulla kotiin pettyneenä. Mitä en toivo, koska se on valitettavasti hyvin rasittava olio symbioottisessa suhteessamme, etenkin kiukutellessaan.

En tiedä onko imartelua vai kirous, että se valitsi minut kaikkien kirjailijoiden joukosta äidikseen, pakotti synnyttämään, halusin tai en. Se on ollut erittäin hankala ja poikkeuksellisen vaativa vauva, vienyt kaiken aikani kuluneet kaksi vuotta niin, että olen hädin tuskin ehtinyt hengittää. Kun olen yrittänyt pitää lomaa, se on tunkenut mukaan, oli sitten joulu tai juhannus, se on ollut ajatuksissani, unissani, jopa kehossani tartuttaen kaikki mahdolliset stressioireet kasvukivuissaan ihottumista yöllisiin kauhukohtauksiin. Toisaalta, sen siemenet kylvettiin jo kauan sitten, olen ollut raskaana siitä kauemmin kuin olen tiennyt. Oli vain ajan kysymys, milloin se on pakko synnyttää.

Tapasin sen vuosien varrella monessa muodossa monta kertaa, mutta en ollut vielä valmis. Tiesin sen olevan lapseni, mutta tiesin myös sen pahamaineisuuden, joten annoin sen olla varjossa, piileskellä jossakin munasarjojen ja unien siimeksissä. Edellisen lapseni lähdettyä vatsani oli jo kasvanut niin suureksi, että oli myöhäistä tehdä mitään muuta kuin pulpauttaa ulos rääkyvä, veren ja liman peittämä möykky, josta piti alkaa tehdä olentoa kylmään maailmaan.

Sen synnytys oli pääosin samanlaista kuin aikaisempien lasteni, eli kaivoin vatsasta sisälmyksiä ja alitajunnasta mitä erilaisimpia kasvustoja ja sommittelin ne Frankensteinin hirviöksi. Tosin tällä kertaa on pitänyt tonkia syvemmältä. Lasta on myös pitänyt opettaa, kasvattaa ja pukea vähän rajummin kuin muita. Enemmän kellareissa kuin julkisissa lastentarhoissa. Jotkut kirjailijat kasvattavat lapsensa ihmisten ilmoilla, minun ovat sen verran herkkiä, että kasvavat kieroon ja menevät kesken, jos niitä esittelee ennen aikojaan.

En minä niin julma ole ollut, että olisin pelkästään kellareissa pitänyt. On se päässyt välillä leikkimään aidatulle pihalle, myös naamioituneena käymään kanssani kaupungilla, jopa matkoilla. Taannoin esittelin sen joillekin heistä, joille olen näyttänyt edellisetkin keskenkasvuiset lapseni. Nämä kummit totesivat, että kyllä se sen verran kasvanut on, että minun on päästettävä irti. Laitettava se kulkuvälineeseen, varmistettava, että pääsee perille ja olla ajattelematta koko olentoa jonkin aikaa.

Vaikka se on ollut pääsykoematkallaan vasta hetken, olen jo muistanut kuinka hengitetään. Olen alkanut nähdä luontoa ja maisemia, koska se ei ole ollut koko ajan helmoissani kiinni vaatimassa huomiota. Maailma on saanut värit takaisin kuin Rikoksen ja rangaistuksen lopussa. Olen piirtänyt mangahahmoja ja mandaloita, askarrellut unensiepparia ja koruja, järjestellyt vaatekaappia ja tehnyt sinne asukokonaisuuksia, leiponut ja ommellut ja mitä vielä. Olen myös pystynyt lukemaan toisten lapsia ilman, että etsin niistä muutakin kuin pelkkää murrosikäistä lastani. Jättämäänsä henkistä aukkoa olen paikannut meditoimalla, jotta muistaisin, että en ole lapseni, vaan myös itsenäinen persoona.

Kutsun lapsiani käsikirjoituksiksi siihen asti, kun ne eivät pärjää ilman minua. Yksi minulta on menehtynyt ennen aikojaan, kuten mainitsin, mutta siitä olen kirjoittanut tänne aiemmin. Muista olen ylpeä. Kun ne ovat lopullisesti pois vaikutuspiiristäni, niillä on uusi nimi, joka on kirja. Katsotaan, tapaatteko te (tällä hetkellä keskenkasvuisen) lapseni silloin kun oletan. Nyt en ajattele sitä, toivon että se ei ajattele minua. Ei kaipaa kotiin, vaan uskaltaa olla rauhassa siellä, missä on nyt. Vaikka omat siivet eivät vielä täysin kanna, vaikka en tiedä missä kunnossa se tulee kotiin, en ole huolissani, koska se on vain käymässä ja meillä on vielä yhteistä aikaa ennen kuin siitä tulee hän, joka ennemmin tai myöhemmin lähtee omilleen kokonaan.


1 kommentti

Kirjailija voi olla arvokas keskustelija

Tiina Raevaara

Tiina Raevaara

Aamun Helsingin Sanomissa oli ajatuksia herättävä kirjoitus Suna Vuorelta. Hän pohti taiteilijan asemaa yhteiskunnallisena suunnannäyttäjänä.

”Talouskurin ja bisnesjärjestyksen vastapainoksi” Vuori kaipasi Suomeen analyyttisia näkijöitä, profeettoja, jotka kykenisivät ymmärtämään monenlaisia elämänalueita, olisivat ”ajattelultaan avaria” ja ”ilmaisultaan teräviä”.

Vuoren mielestä sellaisia voisi löytyä taitelijoiden joukosta.

Ajatuksessa ei ole mitään uutta: taiteilijat, esimerkiksi juuri kirjailijat, ovat olleet aina kysyttyjä ajattelijoita muuallakin kuin kaunokirjallisuuden kartalla. Heidän on ajateltu aistivan maailmasta muille näkymättömiä virtauksia, kykenevän pohtimaan ja analysoimaan erityisen syvällisesti.

Sanankäyttäjänä kirjailija osaisi ehkä myös pukea yhteiskunnalliset ajatuksensa ymmärrettävään muotoon. Kirjailijoita pyydetään pitämään puheita, kirjoittamaan kolumneja ja osallistumaan vaikkapa paneelikeskusteluihin.

Esimerkkitapaukseksi ”näkijästä” Suna Vuori tarjosi Pirkko Saisiota. Kirjailijan tuore näytelmä Slava on tehnyt hänet julkisuudessa nyky-Venäjän asiantuntijan.

Voiko kirjailija olla asiantuntija sillä perusteella, että on kirjoittanut kaunokirjallisuutta jostain tietystä aiheesta?

Se on kovin tapauskohtaista. Usein kirjailijan toiminta tuotantonsa takana jää julkisuudelta näkymättömäksi. Tapa, jolla kirjailija on aiheeseensa perehtynyt, ei tule näkyviin.

Silti aina on jokin syy, miksi kirjailija on valinnut aiheensa. Syy voi olla perimmiltään vaikkapa se, että hänellä on tutkinto alalta, hän on tehnyt siitä tutkimusta, hän on asunut kyseisessä paikassa tai hänen sukulaisensa ovat sieltä kotoisin, hän on tehnyt kirjallista taustatutkimusta vuosien ajan – tai aivan mitä tahansa.

Kirjailijan asiantuntemus perustuu johonkin muuhun kuin kaunokirjaan itseensä. Siksi kirjailijan asiantuntemusta ei kannata perehtymättä vähätellä.

Joka tapauksessa itse pyrin suosimaan keskustelija-termiä asiantuntija-termin sijaan. Esimerkiksi Saisio ei ehkä käy Venäjä-asiantuntijasta, mutta keskustelijasta kyllä.

Itsellenikin tulee paljon pyyntöjä puhua milloin mistäkin. Minulle on tärkeää erotella, milloin voin toimia aiheessa todella asiantuntijana – ja milloin olen nimenomaan keskustelija. Voin toimia asiantuntijana vaikkapa tiedejournalismin, kirjan kirjoittamisen, koiran evoluution tai perinnöllisyystieteen saralla. Keskustelijana voin toimia paljon laveammalla alueella.

En halua vähätellä keskustelijan roolia. Perustellut, hyvin sanallistetut ja analyyttiset näkemykset eri näkökulmista ovat todella tärkeitä. Juuri sellaiseen kirjailija parhaimmillaan pystyy. Hyvistä argumenteista on aina pula.

Joskus keskustelija sitä paitsi on asiantuntijaakin tärkeämpi: asiantuntijat kaivetaan monesti esiin vasta sitten, kun aihe on saatu pinnalle hyvillä puheenvuoroilla.

Ja jos kirjailijalle – tai kelle tahansa – annetaan mahdollisuus käyttää puheenvuoroja julkisuudessa, ne pitää käyttää huolella. Arvostan todella taiteilijoita, jotka nostavat näkyvyytensä avulla itselleen tärkeitä teemoja keskusteluun. Esimerkiksi Sofi Oksanen on käyttänyt julkisuutensa loistavasti tärkeiksi kokemiensa asioiden puimiseen.

Äänen saaminen kuuluviin on etuoikeus.


3 kommenttia

Graalin malja

Oma tie, paras tie

Kun on kova kilpailu lukijoista, mediahuomiosta ja myyntiluvuista, joutuu väistämättä miettimään miksi kirjoittaa ja kenelle kirjoittaa. Tekeekö tekstejä sisäisestä tarpeesta vai toisten ehdoilla? Valitseeko aiheet koska haluaa niistä omista sisäsyntyisistä syistä johtuen sanoa jotakin, onko halu jättää jälkensä, vaikuttaa, saada yhteiskunnallista vaikuttuvuutta? Vai antaako massan, julkipuheen ja yleisen mielipiteen vaikuttaa tekemisiinsä. Helppo on tietenkin sanoa, että oikeat taiteilijat menevät omia latujaan ja mikä tahansa yritys miellyttää yleisöä on merkki siitä, että on vain huomion perässä – mutta ei se ihan näin ole.

Useimmilla kirjailijaksi haaveilevalla on kirjoitustarpeen lisäksi halu saada lukijoita. Jos pelkkä kirjoittaminen riittäisi, ei tekstejä tarvitsisi saattaa lukijoiden nähtäväksi, vaan ne voisi yhtä hyvin jättää pöytälaatikkoon. Tai niistä voisi painattaa yhden muistoteoksen itselleen ja tutkia sitä kuin valokuva-albumia. Maine ja kunnia kuuluvat kuvioon – kyllä kirjailija kaipaa myös arvostusta, ja sen puute on se, joka kaivertaa yllättävän paljon. Harva kykenee olemaan välittämättä siitä, mitä teksteistä ajatellaan – koska jo kustantamo toimii portinvartijana ja on joko suosiollinen tekstille tai jättää sen julkaisematta.

Kirjoittaminen on prosessi, jossa erilaiset impulssit vaikuttavat tekijään ja muovaavat lopputulosta. Usein joutuu tekemään myönnytyksiä. Aihe ei ole kypsä ja siihen ei kannata juuri sillä hetkellä paneutua. Käsittelytapaa voi olla syytä muuttaa. Luottolukijoilta tulee palautetta, joka vähitellen hivuttaa kokonaisuutta uuteen suuntaan. Jos kirjoittaa yleisölle, on myönnyttävä siihen, että ainakin osan yleisöstä täytyy saada teoksesta tolkku. Kirjoitettu uppoaa osaksi kirjallisuuden kenttää ja aiempaa keskustelua, ja jotta se löytäisi aidosti paikkansa massan keskeltä, siinä on oltava samanaikaisesti tunnistettavaa ja jotakin uutta: koukku, uusi kerrontatapa tai ajatelma, syvennys aiempaan keskusteluun.

Omia tavoitteitaan ja haluaan siitä, mitä kirjoittaa, ei oikeastaan voi myydä. Kannattaa pyrkiä tekemään omanlaistaan, sitkeästi, omin edellytyksin – jollakin tavalla se myös tulee julki lukijoille.

On myös hyväksyttävä, että kun tuotantoa tulee, osa aiemmin kirjoitetusta katoaa lukijoiden saatavilta ja tehdyn työn merkitys muuttuu myös itselle. Minä muutun ja suhtaudun aiemmin tekemääni eri tavoin, samoin asetan uusia tavoitteita. En pidä enää edes omaa kirjoittamistani itsestäänselvänä. Minun on nykyään helpompi saada voimaa siitä ajatuksesta, että voin lopettaa kirjoittamisen milloin tahansa – kirjoitan vapaaehtoisesti koska haluan kirjoittaa, ja voin sen puitteissa kehittää itseäni siihen suuntaan kuin haluan.

Kenties pelkäänkin eniten sitä, että kirjoittaminen muuttuu minulle merkityksettömäksi.

Oman tien löytäminen ja siinä pitäytyminen on vaikeaa, harha-askeleitakin tulee. Sivupolutkin täytyy vain hyväksyä ja sulauttaa omaan prosessiinsa. Edessä on oltava tähtäyspiste, ja ehkä sen täytyykin olla Graalin malja, saavuttamaton, aina käsistä karkaava.