Johonkin pitää lopettaa

Tarinoiden lopettaminen on oma taitolajinsa. Loppuja on erilaisia, sekä rakenteeltaan että muulta tyypiltään – avoin loppu, kaiken yhteen sitova loppu, alkuun palava loppu, onneton ja onnellinen, sun muut variaatiot. Eri genreihin kuuluvat omat lopputyyppinsä ja lopuista on toki myös yhtä monta eri mieltymystä kun on lukijaakin.

Lopussa hyvin tärkeää on paitsi se, mitä tapahtuu, miten se kirjoitetaan. Itsestäänselvyys ja koskee tietysti kaikkea muutakin, mutta esimerkiksi taidokas – tai kökkö – viimeinen lause jää mieleen ihan eri tavalla kuin keskivaiheen lause.

On myös olennaista ymmärtää, että eri tekstilajit vaativat erilaisen lopun. Kirjoitan romaaneja, novelleja, pienoisnovelleja (kuuden, 55 ja sadan sanan), näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia. Kaikkiin näistä sopivat erilaiset loput.

Tavallisessa novellissa pelivaraa on mielestäni ehkä eniten. Novellissa mahdollisia muotoja on paljon, eikä novellin aina tarvitse olla edes perinteinen tarina. Siten mahdollisia lopetuksiakin on hyvin paljon.

Ja koska emotionaalinen ja ajallinen investointi tekstiin ei ole yhtä suurta, novellin lukija ei revi pelihousujaan yhtä herkästi kuin romaanin, jos loppu on liian avoin tai muuten ei miellytä. Se ei tietysti tarkoita, ettei lopun tarvitsisi olla hyvä, mutta kaikkia ei yleensä pysty miellyttämään.

Pienoisnovellissa taas loppu on usein vähän niin kuin vitsin punchline: viimeinen rivi saattaa kääntää kaiken päälaelleen tai ainakin muuttaa lukijan tulkintaa siitä. Juuri mihinkään muuhun tekstilajiin tämä ei sitten sovikaan, tavallisiin novelleihinkin aika harvoin. Siinäkin pitää tietysti tietää mitä tekee, jotta ei tee novellista Ujo piimä -vitsiä tai latista hyvää tarinaa jasittenheräsin-lopulla.

Kun olen siirtänyt romaanejani näyttämölle, yleensä niissä on eniten muuttunut aivan loppu. Vaikka tarina päättyisikin periaatteessa samoin, yleensä vähintään lopun dramatisointitapa vaihtuu. Romaanin loppu on monesti osittain pään sisällä, näytelmän ei voi olla.

Leffakäsikseni loppuu eri lailla kuin mikään muu tekstini: se sekä palaa alkuun – joka leffoissa on hyvin tavallista – että on visuaalinen ja symbolinen. Muissa genreissä sama ei toimisi.

Joidenkin romaanieni loput ovat jakaneet lukijoiden mielipiteet. Esikoiseni Marian ilmestyskirjan loppua jotkut ovat pitäneet ”novellimaisena”. Se loppuu kuulemma liian äkisti – vaikka mielestäni asiat on kuitenkin ratkottu. Tästä olen yrittänyt ottaa opikseni, vaikka moni muu pitikin lopusta.

Makuuhaavoja loppuu jossain määrin epätavallisesti siinä mielessä, että viimeisellä rivillä on eräänlainen pienoiskäänne. Se ei varsinaisesti muuta tulkintaa aiemmasta, vaan enemmänkin aloittaisi toisen tarinan. Mietin pitkään, voiko näin tehdä. Ei tullut mieleen toista samanlaista loppua. Toistaiseksi tästä lopusta ei kuitenkaan ole tullut valituksia.

Myös Häpeämättömän loppua  on pidetty liian avoimena. Sen voin sinänsä myöntää, avoimuus on hyvin olennainen osa romaania. Sitä en voisi muuttaa. Palsamoitu loppuu jossain määrin avoimesti, mutta ehkä vähiten romaaneistani. Siitä ei ole tullut palautetta suuntaan tai toiseen. Sisimmäisen loppua on toistaiseksi yksi lukija kritisoinut ”epälopuksi”, vaikka se onkin melko perinteinen.

Käsikirjoitusvaiheessa oleva romaanini lopetus on sekin jakanut mielipiteitä. Yhden koelukijan mielestä loppu oli okei, toisen mielestä liian avoin, kolmannen mielestä avoimuudessaan loistava. Niin, kaikkiahan ei voinut miellyttää. Onko parempi, että loppu on ”jees”, vai yhden mielestä kökkö ja toisesta mahtava?

Kuten tästä huomaa, minulla on taipumus avoimiin loppuihin, erityisesti romaaneissa. Kun oma ilmaus kehittyy ja kasvaa, kun tekee toistuvasti samoja ratkaisuja, niitä tietysti miettii paljon. Mitkä ovat motiivit niiden takana ja toimiiko lähestymistapa vai ei, pitäisikö jotain muuttaa.

Uusimmissa romaaneissani on ollut jännäri- ja dekkarivaikutteita. Dekkarissa olennaista on aina tietää, kuka teki murhan. Jos sitä ei lainkaan kerrottaisi, kyseistä teosta tuskin voisi edes kutsua dekkariksi. (Varmaan jokunen tälläinenkin löytyy.)

Olen tullut siihen tulokseen, että minä en yksinkertaisesti, ainakaan tällä hetkellä, välttämättä halua kertoa tarinoita, joissa on selkeä, yksiselitteinen loppu. Se ei vain tunnu minun jutultani.

Ensimmäinen kirjatrailerini – ja niin kaunis!

Tiina Raevaara

Nyt se on täällä – eli ensimmäinen kirjatrailerini koskaan! Yö ei saa tulla löytyy nyt siis myös YouTubesta.

Olen pitkään ollut hieman epävarma kirjatrailereiden suhteen. Minusta on sääli, jos kirjat eivät riitä sellaisenaan, vaan niistä pitää muokata jotain elokuvamaista, että yleisö kiinnostuisi.

En pidä liian mainosmaisista kirjatrailereista. Toisaalta en pidä liian kotikutoisistakaan: niiden anti saattaa jäädä kovin vähäiseksi. En oikein ole ollut varma, mikä kirjatrailerin tarkoitus on.

Alkukeväästä kuitenkin päätin, että haluan trailerin. Ja koska itse en osaa sellaista tehdä, etsin hommaan oikean osaajan. Sellaiseksi valikoitui Mikaela Välipakka, joka on aiemmin tehnyt muun muassa runovideoita ja saanut niistä palkintoja. Ideoimme traileria yhdessä, mutta Mikaela oli lopulta vastuussa käsikirjoituksesta, toteutuksesta, äänimaisemasta, kuvauksesta ja leikkauksesta. Kaikesta siis.

Olen erittäin tyytyväinen lopputulokseen. Traileri on kaunis, hieman surrealistinen, tyylikäs. Kirjatrailerit ovat varsin tuore ”taiteenala”, eikä niiden muoto tai sisältö ole vielä vakiintunut. Halusin melko pitkän trailerin – pituutta on yli 3 minuuttia, kun yleensä ne ovat alle kaksiminuuttisia – koska mielestäni tunnelmalle pitää antaa tilaa.

En halunnut liian mainosmaista enkä toisaalta sellaista, että kirjan tapahtumia ”kuvitettaisiin” liikaa. En pidä siitä, ettei lukijan mielikuvitukselle anneta tilaa. Kirjallisuuden tärkeimpiä ominaisuuksia on minulle ollut juuri se, että lukijana saan itse kuvittaa kaiken.

Nykypäivää on kuitenkin se, että kirjankin kannattaa jollain tapaa näkyä monessa eri median kanavassa. Odotan mielenkiinnolla, millaista muuta videosisältöä kirjoista voisi tehdä.

Onko kirjailijuus ammatti?

Jukka L

Eräs ystäväni totesi, että miettii vähän väliä ammatin vaihtoa.
Vastasin: ”Niin minäkin.”
Hän: ”Älä yritä kusettaa. Ei tuo kirjailijana oleminen ole sinun ammattisi.”

Hän oli oikeassa. Kirjoittaminen on työni muttei ammattini. Olen ennemminkin ammattimaista jälkeä tekevä amatööri. Sana juontaa latinan verbistä amare, rakastaa. Teen työtäni rakkaudesta, en rahasta, ja tekisin jotakin vastaavanlaista luovaa työtä, vaikkei siitä maksettaisi ollenkaan.

Se, että töitäni julkaistaan ja luetaan, ja se että joku katsoo ne niin arvokkaiksi, että minulle kannattaa maksaa tekemisistäni, antaa kirjoittamiselleni kuitenkin jonkinlaisen oikeutuksen. Minun halutaan kirjoittavan, joten saan tehdä sitä, mitä haluan. Saan käyttää kirjoittamiseen aikaa, saan hioa välineitäni ja ajatteluani yhä täydellisemmiksi. Aika ajoin jotakin julkaisemalla lunastan sitten paikkani yhteiskunnassa.

Olen rakastajan asenteeseeni enemmän kuin tyytyväinen. Kun vertaan mielentilaani niiden kollegojen puheisiin ja kirjoituksiin, joiden ajattelussa korostuvat myynti ja menestys, en ole yhtään kateellinen: onnettomilta ja pettyneiltä vaikuttavat, enimmäkseen.

Kiitos ja näkemiin :)

Kuten omassa blogissani olen jo maininnutkin, bloggausintoni on vähitellen hiipunut, eikä mitään järkevää sanottavaa oikein tahdo keksiä (vaikka eipä nuo kovin järkeviä juttuja ole tähänkään saakka olleet 😀 ). Tiedotteen tyyppisiä juttuja laitan kyllä yhä tuonne omaan blogiini, jos jotain ns. uutiskynnyksen ylittävää kerrottavaa joskus sattuisi ilmenemään, mutta Alaston kirjailija! -blogi saa tällä erää jäädä kokonaan. Varmasti tätä kuitenkin käyn edelleen lukemassa! 🙂

Kiitos ja hyvää jatkoa kanssabloggaajille sekä blogin lukijoille!

Synnytystuskia ja kasvukipuja

Hanna-Riikka

Pienin lapseni ei ole vielä pysyvästi jättänyt pesää, mutta se on matkoilla, eräänlaisissa pääsykokeissa. En tiedä vielä varmuudella sen kohtaloa. Se on vaiheessa, jossa se hakee sitä itse. Luotan kyllä siihen, koska tiedän sen olevan turvallisessa paikassa, jossa siitä pidetään huolta. Samalla tiedän, että se voi tulla kotiin pettyneenä. Mitä en toivo, koska se on valitettavasti hyvin rasittava olio symbioottisessa suhteessamme, etenkin kiukutellessaan.

En tiedä onko imartelua vai kirous, että se valitsi minut kaikkien kirjailijoiden joukosta äidikseen, pakotti synnyttämään, halusin tai en. Se on ollut erittäin hankala ja poikkeuksellisen vaativa vauva, vienyt kaiken aikani kuluneet kaksi vuotta niin, että olen hädin tuskin ehtinyt hengittää. Kun olen yrittänyt pitää lomaa, se on tunkenut mukaan, oli sitten joulu tai juhannus, se on ollut ajatuksissani, unissani, jopa kehossani tartuttaen kaikki mahdolliset stressioireet kasvukivuissaan ihottumista yöllisiin kauhukohtauksiin. Toisaalta, sen siemenet kylvettiin jo kauan sitten, olen ollut raskaana siitä kauemmin kuin olen tiennyt. Oli vain ajan kysymys, milloin se on pakko synnyttää.

Tapasin sen vuosien varrella monessa muodossa monta kertaa, mutta en ollut vielä valmis. Tiesin sen olevan lapseni, mutta tiesin myös sen pahamaineisuuden, joten annoin sen olla varjossa, piileskellä jossakin munasarjojen ja unien siimeksissä. Edellisen lapseni lähdettyä vatsani oli jo kasvanut niin suureksi, että oli myöhäistä tehdä mitään muuta kuin pulpauttaa ulos rääkyvä, veren ja liman peittämä möykky, josta piti alkaa tehdä olentoa kylmään maailmaan.

Sen synnytys oli pääosin samanlaista kuin aikaisempien lasteni, eli kaivoin vatsasta sisälmyksiä ja alitajunnasta mitä erilaisimpia kasvustoja ja sommittelin ne Frankensteinin hirviöksi. Tosin tällä kertaa on pitänyt tonkia syvemmältä. Lasta on myös pitänyt opettaa, kasvattaa ja pukea vähän rajummin kuin muita. Enemmän kellareissa kuin julkisissa lastentarhoissa. Jotkut kirjailijat kasvattavat lapsensa ihmisten ilmoilla, minun ovat sen verran herkkiä, että kasvavat kieroon ja menevät kesken, jos niitä esittelee ennen aikojaan.

En minä niin julma ole ollut, että olisin pelkästään kellareissa pitänyt. On se päässyt välillä leikkimään aidatulle pihalle, myös naamioituneena käymään kanssani kaupungilla, jopa matkoilla. Taannoin esittelin sen joillekin heistä, joille olen näyttänyt edellisetkin keskenkasvuiset lapseni. Nämä kummit totesivat, että kyllä se sen verran kasvanut on, että minun on päästettävä irti. Laitettava se kulkuvälineeseen, varmistettava, että pääsee perille ja olla ajattelematta koko olentoa jonkin aikaa.

Vaikka se on ollut pääsykoematkallaan vasta hetken, olen jo muistanut kuinka hengitetään. Olen alkanut nähdä luontoa ja maisemia, koska se ei ole ollut koko ajan helmoissani kiinni vaatimassa huomiota. Maailma on saanut värit takaisin kuin Rikoksen ja rangaistuksen lopussa. Olen piirtänyt mangahahmoja ja mandaloita, askarrellut unensiepparia ja koruja, järjestellyt vaatekaappia ja tehnyt sinne asukokonaisuuksia, leiponut ja ommellut ja mitä vielä. Olen myös pystynyt lukemaan toisten lapsia ilman, että etsin niistä muutakin kuin pelkkää murrosikäistä lastani. Jättämäänsä henkistä aukkoa olen paikannut meditoimalla, jotta muistaisin, että en ole lapseni, vaan myös itsenäinen persoona.

Kutsun lapsiani käsikirjoituksiksi siihen asti, kun ne eivät pärjää ilman minua. Yksi minulta on menehtynyt ennen aikojaan, kuten mainitsin, mutta siitä olen kirjoittanut tänne aiemmin. Muista olen ylpeä. Kun ne ovat lopullisesti pois vaikutuspiiristäni, niillä on uusi nimi, joka on kirja. Katsotaan, tapaatteko te (tällä hetkellä keskenkasvuisen) lapseni silloin kun oletan. Nyt en ajattele sitä, toivon että se ei ajattele minua. Ei kaipaa kotiin, vaan uskaltaa olla rauhassa siellä, missä on nyt. Vaikka omat siivet eivät vielä täysin kanna, vaikka en tiedä missä kunnossa se tulee kotiin, en ole huolissani, koska se on vain käymässä ja meillä on vielä yhteistä aikaa ennen kuin siitä tulee hän, joka ennemmin tai myöhemmin lähtee omilleen kokonaan.

Kirjailija voi olla arvokas keskustelija

Tiina Raevaara

Aamun Helsingin Sanomissa oli ajatuksia herättävä kirjoitus Suna Vuorelta. Hän pohti taiteilijan asemaa yhteiskunnallisena suunnannäyttäjänä.

”Talouskurin ja bisnesjärjestyksen vastapainoksi” Vuori kaipasi Suomeen analyyttisia näkijöitä, profeettoja, jotka kykenisivät ymmärtämään monenlaisia elämänalueita, olisivat ”ajattelultaan avaria” ja ”ilmaisultaan teräviä”.

Vuoren mielestä sellaisia voisi löytyä taitelijoiden joukosta.

Ajatuksessa ei ole mitään uutta: taiteilijat, esimerkiksi juuri kirjailijat, ovat olleet aina kysyttyjä ajattelijoita muuallakin kuin kaunokirjallisuuden kartalla. Heidän on ajateltu aistivan maailmasta muille näkymättömiä virtauksia, kykenevän pohtimaan ja analysoimaan erityisen syvällisesti.

Sanankäyttäjänä kirjailija osaisi ehkä myös pukea yhteiskunnalliset ajatuksensa ymmärrettävään muotoon. Kirjailijoita pyydetään pitämään puheita, kirjoittamaan kolumneja ja osallistumaan vaikkapa paneelikeskusteluihin.

Esimerkkitapaukseksi ”näkijästä” Suna Vuori tarjosi Pirkko Saisiota. Kirjailijan tuore näytelmä Slava on tehnyt hänet julkisuudessa nyky-Venäjän asiantuntijan.

Voiko kirjailija olla asiantuntija sillä perusteella, että on kirjoittanut kaunokirjallisuutta jostain tietystä aiheesta?

Se on kovin tapauskohtaista. Usein kirjailijan toiminta tuotantonsa takana jää julkisuudelta näkymättömäksi. Tapa, jolla kirjailija on aiheeseensa perehtynyt, ei tule näkyviin.

Silti aina on jokin syy, miksi kirjailija on valinnut aiheensa. Syy voi olla perimmiltään vaikkapa se, että hänellä on tutkinto alalta, hän on tehnyt siitä tutkimusta, hän on asunut kyseisessä paikassa tai hänen sukulaisensa ovat sieltä kotoisin, hän on tehnyt kirjallista taustatutkimusta vuosien ajan – tai aivan mitä tahansa.

Kirjailijan asiantuntemus perustuu johonkin muuhun kuin kaunokirjaan itseensä. Siksi kirjailijan asiantuntemusta ei kannata perehtymättä vähätellä.

Joka tapauksessa itse pyrin suosimaan keskustelija-termiä asiantuntija-termin sijaan. Esimerkiksi Saisio ei ehkä käy Venäjä-asiantuntijasta, mutta keskustelijasta kyllä.

Itsellenikin tulee paljon pyyntöjä puhua milloin mistäkin. Minulle on tärkeää erotella, milloin voin toimia aiheessa todella asiantuntijana – ja milloin olen nimenomaan keskustelija. Voin toimia asiantuntijana vaikkapa tiedejournalismin, kirjan kirjoittamisen, koiran evoluution tai perinnöllisyystieteen saralla. Keskustelijana voin toimia paljon laveammalla alueella.

En halua vähätellä keskustelijan roolia. Perustellut, hyvin sanallistetut ja analyyttiset näkemykset eri näkökulmista ovat todella tärkeitä. Juuri sellaiseen kirjailija parhaimmillaan pystyy. Hyvistä argumenteista on aina pula.

Joskus keskustelija sitä paitsi on asiantuntijaakin tärkeämpi: asiantuntijat kaivetaan monesti esiin vasta sitten, kun aihe on saatu pinnalle hyvillä puheenvuoroilla.

Ja jos kirjailijalle – tai kelle tahansa – annetaan mahdollisuus käyttää puheenvuoroja julkisuudessa, ne pitää käyttää huolella. Arvostan todella taiteilijoita, jotka nostavat näkyvyytensä avulla itselleen tärkeitä teemoja keskusteluun. Esimerkiksi Sofi Oksanen on käyttänyt julkisuutensa loistavasti tärkeiksi kokemiensa asioiden puimiseen.

Äänen saaminen kuuluviin on etuoikeus.

Graalin malja

Oma tie, paras tie

Kun on kova kilpailu lukijoista, mediahuomiosta ja myyntiluvuista, joutuu väistämättä miettimään miksi kirjoittaa ja kenelle kirjoittaa. Tekeekö tekstejä sisäisestä tarpeesta vai toisten ehdoilla? Valitseeko aiheet koska haluaa niistä omista sisäsyntyisistä syistä johtuen sanoa jotakin, onko halu jättää jälkensä, vaikuttaa, saada yhteiskunnallista vaikuttuvuutta? Vai antaako massan, julkipuheen ja yleisen mielipiteen vaikuttaa tekemisiinsä. Helppo on tietenkin sanoa, että oikeat taiteilijat menevät omia latujaan ja mikä tahansa yritys miellyttää yleisöä on merkki siitä, että on vain huomion perässä – mutta ei se ihan näin ole.

Useimmilla kirjailijaksi haaveilevalla on kirjoitustarpeen lisäksi halu saada lukijoita. Jos pelkkä kirjoittaminen riittäisi, ei tekstejä tarvitsisi saattaa lukijoiden nähtäväksi, vaan ne voisi yhtä hyvin jättää pöytälaatikkoon. Tai niistä voisi painattaa yhden muistoteoksen itselleen ja tutkia sitä kuin valokuva-albumia. Maine ja kunnia kuuluvat kuvioon – kyllä kirjailija kaipaa myös arvostusta, ja sen puute on se, joka kaivertaa yllättävän paljon. Harva kykenee olemaan välittämättä siitä, mitä teksteistä ajatellaan – koska jo kustantamo toimii portinvartijana ja on joko suosiollinen tekstille tai jättää sen julkaisematta.

Kirjoittaminen on prosessi, jossa erilaiset impulssit vaikuttavat tekijään ja muovaavat lopputulosta. Usein joutuu tekemään myönnytyksiä. Aihe ei ole kypsä ja siihen ei kannata juuri sillä hetkellä paneutua. Käsittelytapaa voi olla syytä muuttaa. Luottolukijoilta tulee palautetta, joka vähitellen hivuttaa kokonaisuutta uuteen suuntaan. Jos kirjoittaa yleisölle, on myönnyttävä siihen, että ainakin osan yleisöstä täytyy saada teoksesta tolkku. Kirjoitettu uppoaa osaksi kirjallisuuden kenttää ja aiempaa keskustelua, ja jotta se löytäisi aidosti paikkansa massan keskeltä, siinä on oltava samanaikaisesti tunnistettavaa ja jotakin uutta: koukku, uusi kerrontatapa tai ajatelma, syvennys aiempaan keskusteluun.

Omia tavoitteitaan ja haluaan siitä, mitä kirjoittaa, ei oikeastaan voi myydä. Kannattaa pyrkiä tekemään omanlaistaan, sitkeästi, omin edellytyksin – jollakin tavalla se myös tulee julki lukijoille.

On myös hyväksyttävä, että kun tuotantoa tulee, osa aiemmin kirjoitetusta katoaa lukijoiden saatavilta ja tehdyn työn merkitys muuttuu myös itselle. Minä muutun ja suhtaudun aiemmin tekemääni eri tavoin, samoin asetan uusia tavoitteita. En pidä enää edes omaa kirjoittamistani itsestäänselvänä. Minun on nykyään helpompi saada voimaa siitä ajatuksesta, että voin lopettaa kirjoittamisen milloin tahansa – kirjoitan vapaaehtoisesti koska haluan kirjoittaa, ja voin sen puitteissa kehittää itseäni siihen suuntaan kuin haluan.

Kenties pelkäänkin eniten sitä, että kirjoittaminen muuttuu minulle merkityksettömäksi.

Oman tien löytäminen ja siinä pitäytyminen on vaikeaa, harha-askeleitakin tulee. Sivupolutkin täytyy vain hyväksyä ja sulauttaa omaan prosessiinsa. Edessä on oltava tähtäyspiste, ja ehkä sen täytyykin olla Graalin malja, saavuttamaton, aina käsistä karkaava.

Harhapolun päätepiste

Vajaat kolme kuukautta sitten märehdin kykenemättömyyttäni ryhtyä painiin pitemmän tekstin kanssa. Romaani olisi kiva julkaista, eikä se ole ollut kuin kirjoittamista vaille valmis. Vaan vääriin suuntiin vievät polut pitivät harhailemassa, eikä aikeesta tullut totta.

Sitten keksin ryhtyä psyykkaamaan itseäni. Osuuskumman raapalekirjojen Facebook-julkkareissa kirjoitin yhden Milla ja Meri -raapaleen. Julkaisin sen julkkarieventissä ja laitoin loppuun maininnan, että jos tämä saa niin ja niin monta tykkäystä, kirjoitan sen aikomani romaanin. Vaikka raapale kiitosta saikin, määrä ei tullut täyteen.

Mitä tehdään, jos kansa äänestää kansanäänestyksessä väärin? Kysytään tietenkin toisen kerran, ja oikeastaan niin monta kertaa, että vastaus on haluttu.

Laitoin omaan Facebook-statukseeni, keskellä yötä, huhuilun, että jos 50 tykkäystä menee rikki, kirjoitan sen minulta pitkään kinutun Millan ja Merin. Sitten menin nukkumaan. Kun aamulla heräsin, vilkaisin ensimmäiseksi kännykällä tilannetta. Haamuraja oli kohdannut Ghostbustersit sillä aikaa, kun itse vielä vaeltelin Höyhensaarilla. Silläpä se oli sinetöity, mutta aloituksen olin siirtänyt kuukauden päähän, koska vielä yksi novellirästi roikkui niskassa. Jos joku on huomaavinaan mitä taidokkainta välttelyä, laistelua ja eteenpäin siirtämistä, saattaa olla oikeassa. Itsekään en aina mene takuuseen ajatuksenjuoksustani.

Armonaikaa olisi vielä kaksi viikkoa, mutta sillä välin jo asioita ehti tapahtua. Se rästinovelli sovittiin siirrettäväksi muutaman kuukauden päähän toimittajan kanssa yhteisymmärryksessä. Kirjailijatoverini Anne Leinonen välitti erään kustantajan olevan alustavan kiinnostunut Millan ja Merin konseptista. Ja eilen Turun Herra Huu, kauhukirjailija Boris Hurtta piti minulle vakavan puhuttelun siitä, miten jo olisi aika saada seuraava kirja ulos. Vetkuttelun aika on sitten varmaan ohi.

Hahaa, te sanotte. Tämä blogaushan ei ole mitään muuta kuin jälleen uusi veruke siirtää varsinaista romaanin aloitusta jälleen hiukan tuonnemmaksi.

Mutta olette väärässä.

Aloitin romaanin jo 35 minuuttia sitten.[1]

[1] Minuuttimäärä ei välttämättä pidä täsmälleen kutinsa, mutta olen jo pitkään halunnut käyttää tuota viittausta.

Kun tekee mieli luovuttaa

En todellakaan ole luovuttajatyyppiä. Muutaman novellin ja yhden romaanikäsiksen (noin vuonna 2001) olen jättänyt kesken, mutta yleensä teen kaiken loppuun.

Viimeksi kirjoittamani romaanikäsis oli järjestyksessä kymmenes valmistunut ja ylivoimaisesti kaikkein vaikein. Luulisi, että romaanien kirjoittaminen tulisi ajan myötä helpommaksi, mutta tuntuu kuin asia olisi melkein päinvastoin.

Osaltaan asiaan vaikutti ehkä se, että olin fyysisesti erittäin huonossa kunnossa kun naputtelin kirjan ensimmäisen version toissa marraskuun NaNoWriMossa, kuten myös editoinnin aikana. Mutta ei se ollut ainoa syy.

Sisimmäinen perustuu vuosina 2011-2012 kirjoittamaani noin 5 000 sanan englanninkieliseen novelliin, joka käsitteli lampaiden älyä. Se oli pisin novellini ikinä ja kun kerroin aikovani kirjoittaa siitä kokonaisen romaanin, useampi lukija sanoi, että oli ajatellutkin sen sopivan siihen.

Novellin muokkaaminen romaaniksi on kuitenkin petollisen näennäisen helppoa. Siinä on runko, mutta se on vain pieni osa tapahtumista, ja sitäkin voi joutua muuttamaan. Novelli loppui noin puoliväliin romaanini tarinaa. Loppupuoli onkin se, joka romaanissani on eniten muuttunut matkan varrella.

Tämä oli myös aika erilainen romaani kuin aiempani. Siinä oli dekkari- ja jännärivaikutteita, joita olin kerran kokeillut, mutta paljon vähemmässä määrin.

NaNoWriMon 2013 jälkeen minusta tuntui, että olin onnistunut kirjoittamaan romaaninmittaisen tekstin, jossa ei ollut juonta, henkilöitä eikä tunnelmaa. Melkoinen saavutus. Siinä ei toki ole mitään uutta, että ensimmäinen versio on kökkö, mutta tämä oli aivan ennätyksellisen kökkö.

Olinko tehnyt pahan virheen alkaessani kirjoittaa koko romaania? Kyllähän julkaistutkin kirjailijat joskus mokaavat ja kirjoittavat julkaisukelvottoman tekstin. Mistä tietää, milloin on syytä haudata koko projekti?

Annoin tekstin minimaalisesti editoituna luettavaksi ihmiselle, joka aiemmin koeluki tekstini ensimmäisenä. Hänestä se ei ollut huono. Jatkoin muokkausta, vaikka se tuntui tervanjuonnilta ja melkein koko ajan tuntui siltä, että pitäisi luovuttaa, viime metreille asti.

Kirja kulki usealla koelukijalla, joilta sain arvokasta palautetta. Lähetin paljon jatkokysymyksiä. Pahimmillaan ne olivat, että pitäisikö tässä tapahtua a, b, c, d, e, f vai jotain ihan muuta.

Silti epäilytti. Ajattelin, että tällä ei kyllä ainakaan lohkea isompaa kustantajaa, jollaista olin vuosia havitellut.

Sitten eräänä päivänä soi puhelin, että eihän tuo sinun blogissasi eilen mainitsema kustannussopimus ole romaanille. Sanoin, että ei, se oli lastenkirjalle.

Kesällä editoin kässäriä vielä lisää useita viikkoja kustannustoimittajan neuvojen mukaan. Ne neuvot olivat kullanarvoisia, lopulta kaikki alkoi oikeasti loksahdella paikoilleen ja viimeisetkin langanpätkät solmiutuivat yhteen.

Nyt Sisimmäinen on ilmestynyt Myllylahdelta ja olen helkkarin iloinen, että en luovuttanut. Olen kirjaan tyytyväinen – ja sen seuraajan kirjoittaminen on ollut paljon vähemmän tervanjuontia.

Toisaalta mietin, että jos oikeasti tulevaisuudessa vastaan tulee projekti, jonka kohdalla kannattaisi laittaa hanskat naulaan, niin nyt kynnys on entistä korkeampi, kun ”toivottomastakin” tekstistä on tullut romaani.

Kirjoittamisen yksinäisyydestä

Jukka L

En ollut lapsena mikään joukkuepallopelaaja. Futis oli ikävää ja ahdistavaa, ja on tunnustettava, että tiimityö etenkin luovan ilmaisun alueella tuottaa minulle edelleen monenlaisia vaikeuksia. Ne kompromissit. Meneminen sinne, minne joku toinen haluaa. Luopuminen yksinvaltiaasta auteur-asenteesta.

Olen kuitenkin ollut usean kuvakirjan toisena tekijänä, ja monesti meiltä on kysytty, millaista yhteistyömme on ollut. Prosessit ovat vaihdelleet, mutta pääsääntöisesti olemme edenneet kompromisseja tekemättä. Minä olen kirjoittanut käsikirjoituksen, joka on toki sisältänyt kuvitus- ja dramatisointiohjeitakin, mutta sen pidemmälle en ole mennyt kuvittajan tontille (ja jos olen yrittänyt, kuvittajat ovat tönineet minut takaisin): piirrostyyli, hahmojen ulkonäkö ja sen semmoiset seikat eivät ole minun asiani sen enempää kuin sanavalintani kuvittajan. Jotain juttuja olemme toki ideoineet yhdessäkin, mutta kummallakin on ollut oma vastuualueensa, jolla on saanut mellastaa niin paljon kuin haluaa. Ja se on hyvä. Komitean mietintö on eri asia kuin taideteos.

Olen kuitenkin muutamaan otteeseen yrittänyt kirjoittaa kokonaisia kirjoja yhteistyössä jonkun muun kanssa.

Pari kertaa on käynyt näin: Kun hanketta on hahmoteltu yhdessä ennen ensimmäisenkään sanan kirjoittamista, olemme molemmat suorastaan pursuneet ideoita. Sitten kun varsinainen työskentely on käynnistynyt, toinen osapuoli onkin yhtäkkiä tyrehtynyt. Hänellä ei olekaan ollut aikaa, jaksamista tai rohkeutta kirjoittaa jotain muun tyyppistä kuin aiemmin. Ja kirjat ovatkin jääneet minun kirjoitettavikseni. Näissä tapauksissa en ole edes päsmäröinyt päälle tai ollut – tietääkseni – vaikea. Juttu vain on kaatunut minulle, ja olen yleensä ottanut sen siinä vaiheessa ilomielin vastaan.

Tällä hetkellä olen osana kolmen hengen romaanitiimiä. Kaikilla kolmella kirjoittajalla on omat vahvuutemme, ja jos ne saadaan yhdistettyä, saatamme saada aiheestamme aikaan jotain parempaa, kuin mitä kukaan meistä yksin saisi. Tällä kertaa ongelmalliselta on tuntunut, että kun vastuu on jakautunut, sitä on vaikea kantaa. Olenkin ollut itse se aikaansaamaton vetelys, huomannut, että toisen kirjoittaman rungon sisään oman kirjoittaminen on vaikeaa. Kotoa käsin en ole pystynyt tekemään kässärille mitään, mutta kun olemme kokoontuneet yhteen kirjoittamaan, on alkanut syntyä. Sama juttu erään työn alla olevan draamakäsikirjoituksen kanssa. Yhteiskirjoitussessiot ovat olleet kuin bändissä soittamista: hauskaa, sosiaalista, hillitöntä, piristävää. Aivan toista kuin yksin kotona näpyteleminen. Ja tuotteliasta.

Yksi yhteistyön muodoista on ateljeekritiikin antaminen ja vastaanottaminen. Luen silloin tällöin kollegojeni käsikirjoituksia ja he minun. Kriittinen, täsmälliseen palautteeseen kykenevä lukija on usein tärkeä ja huippuhyödyllinen osa prosessia. Auttaa näkemään mahdollisia ongelmia ja joskus ratkaisujakin. Ateljeekriitikko huomaa useita sellaisista mokauksista, joita loppukuluttajakin, ja muutamia muita sen lisäksi.

Kustannustoimittajan kanssa käydyt keskustelut ovat sitten se lopullinen yhteistyökyvyn tai -kyvyttömyyden testi. Kustarilla on – toivottavasti – aikaa ja rahkeita tekstiin perehtymiseen enemmän kuin ateljeekriitikoilta. Lisäksi hänen palautteeseensa on suhtauduttava erityisellä vakavuudella, koska hänellä on käsikirjoituksen suhteen myös valtaa. Kommunikaation on toimittava hyvin, kirjailijan ja kustannustoimittajan välillä on vallittava syvä luottamus. Minunlaiselleni sooloilijalle palautteen pureskeleminen voi joskus olla vaikeaa; hampaat kirskuvat ja leukaperät kipeytyvät, mutta jos ei syö, kuolee nälkään. Tai jotain. Keksikää itse vähemmän kliseinen ja ennen kaikkea toimivampi metafora.

En tiedä, päteekö tämä kaikkiin, mutta uskallan arvata, että useimpiin: vaikka kirjailija olisi minkälainen Zlatan, hän on osa joukkuetta.

Kirjoittajaleirin kuhinaa

Yhdeksän kirjoittajaa ja viikonloppu. Mikä erinomainen tilaisuus jakaa informaatiota ja kokemuksia, keskustella aiheista jotka kutkuttavat taiteellista hermostoa – ja antaa kasvotusten palautetta käsikirjoituksista.

Nyt viikonloppuna luokseni kokoontui tällainen ryhmä. Osa oli toisilleen entuudestaan tuttuja, osa ei. Kaikkia yhdisti halu saada ja antaa palautetta proosasta. Keinotekoisia rajoja ei ollut: ei katsottu ikää eikä sukupuolta, ei käsikirjoituksen genreä tai kirjoittajan kokemusta alalta. Käsiteltävinä oli romaanien aloituksia, juonisynopsiksia, novellikokoelmia ja katkelmia, joista oli tarkoitus tehdä jotakin pidempää.

Erityisesti ideointivaiheessa toisten lukijoiden tarkentavista kysymyksistä on apua. Esimerkiksi laajaa romaania kirjoittaessa on kaikkien lankojen kasassa pitäminen välillä vaikeaa. On helpottavaa, kun joku esittää kysymyksiä, joihin on tiedettävä vastaus – tai keksittävä sellainen nopeasti. Miksi päähenkilösi käyttäytyy noin? Mitä hän tavoittelee? Eivätkö asiat tapahdu liian helposti? Miksi olet valinnut tällaisen kertojanäkökulman? Mitä haluat tällä kohtauksella kertoa lukijalle? Usein kommentoijat kysyvät samoja kysymyksiä mitä kirjoittajakin pohtii – mutta joita hän ei vielä ole kyennyt ääneen ajattelemaan.

Kokemus on kerta toisensa jälkeen kannustava ja samalla silmiä aukaiseva. Toisen kamppailevat ihan samanlaisten ongelmien kanssa. Oli kirjoittanut sitten vähän tai paljon, kohtaa aina jossakin vaiheessa sen epätoivon, kun tuntee, ettei tekeillä oleva kokonaisuus meinaa millään taipua oikeille raiteille. Palautekeskustelu pienryhmässä auttaa kummasti joka kerta. Ainakin hetkeksi oman tekemisen ääriviivat kirkastuvat, ja on kartalla.

Kunnes on aika taas eksyä metsään.

Ensin leikki ja sitten työ

Monilla kirjailijoilla on sellainen ongelma, että he eivät halua tehdä pelkästään kirjoja,  vaan hyviä kirjoja. Ikävä kyllä ihminen ei pysty kirjoittamaan paremmin kuin osaa.

Kirjoittamista voi yrittää harjotella, jos se vaikka auttaisi, mutta itseään ei voi pakottaa kirjoittamaan sisulla hyvää kirjaa. Tämän asian murehtimiseen on kaatunut moni kaunis ura. Värään aikaa annosteltu itsekritiikki, itseinho, nolatuksi tulemisen pelko ja kaikki muu egoon liittyvä häiritsee ja joskus jopa tappaa taiteelijan mystisen fjongan elikkä jumalallisen innoituksen.

Luominen on nimittäin leikkiä. Taide on vapaan assosiaation, spontaaniuden, tuottamattomuuden, unelmoinnin, irrationaalisuuden ja mielihyvän valtakunta. Lapset eivät leiki hyvin tai huonosti. He vain leikkivät. Omassa huoneessa legoileva lapsi ei murehdi mitä kaverit ajattelisivat siitä miten palikka yhdistyy toiseen. Itse rakennelman suhteen lapsella voi olla suuriakin päämääriä, mutta ne liittyvät siihen, että rakennelmasta tulisi mahdollisimman upea ja kiva. Joskus lapset aloittavat yllättäen pitkän leikin, joka voi kestää vaikka koko kesäloman. Joskus syntyykin lyhyt ja kevyt leikki. Etukäteen ei voi tietää. Kaikkein parhaat leikit ovat useimmiten kaverusten yhteisiä salaisuuksia, joita piilotellaan aikuisilta ja toisilta lapsilta.

Tällaisen leikkisän taidekäsityksen liittäminen huolien painaman taiteen ammattilaisen arkeen on tietysti vaikeaa. On paradoksaalista kiirehtiä leikkimään, on paradoksaalista jättää tiskit ja paremmin rahoitetut hommat ja ruveta leikkimään, on paradoksaalista stressata leikkimisestä, ja ylipäänsä on erittäin syntistä, että työ on leikkiä. Varsinkin kun kansantalouskin horjuu ja ”kansa” ilmoittaa tuon tuosta, että moista leikkimistä ei tarvita, meillähän on jo Taistelevat metsot ja Tuntematon sotilas.

Uskon että persujen ja muiden vastaavien pöllöjen taidevihamielisyys johtuu siitä, että he aavistavat, että tuotteliaat ja hyvin toimivat taitelijat leikkivät joka päivä. Taiteilijat tietävät sen itsekin.  Taiteilijan arjessa ja taideteosten luomisessa on paljon työlästä, rutiininomaista ja ankeaa puurtamista, mutta taiteen  ytimessä on on myös jotakin vapaata, elävää ja huoletonta.

Taiteilijoille ja kaikille muillekin aikuisille pitäisi antaa leikkirauhaa, koska aikuisten leikkiminen uudistaa maailmaa ja saattaa vaikka hyvällä tuurilla pelastaa koko ihmiskunnan. Homo Sapiens on Homo Ludens eli leikkivä ihminen, laji, joka osaa leikkiä, puuhastella ja kuvitella vielä täysikasvuisenakin. Sen takia meillä on taidetta ja tiedettä, sinfonioita, kuolematonta kirjallisuutta ja kohta varmaan lennetään Marsiinkin. Jos aikuiset pakotetaan vain puurtamiseen ja asialliseen kärsimiseen, mikään ei koskaan liikahda.

Hahmojen salainen elämä

Elämää verrataan usein tiehen, jota pitkin matkataan syntymästä kuolemaan. Toisen määritelmän mukaan elämä on tarina, jota ihminen kertoo itselleen ja muille.
Tarinoiden kirjoittamisessa nämä kaksi yhdistyvät. Tarina on elämästä kertova tie, matka alusta loppuun, ja tapahtumat sekä henkilöt kohdataan matkan varrella. Tarinan kertomiselle on yhtä lukuisia tapoja kuin on kirjoittajia, yksi piirtää pikkutarkan kartan valmiiksi, joku vain astuu tielle ja lähtee matkalle.

Tämä jälkimmäinen tapa on minun tapani, sillä kokeiltuani kerran tai pari millipaperisuunnitelmia olen havainnut, että ne toimivat kohdallani kuin liian pieni ja heiveröinen aitaus lehmälauman ympärillä. Ensimmäisen yllätyksen kohdalla, oli se matalalta kurvaava pienlentokone tai lehmien kinttuja näykkimään säntäävä irtokoira, lauma rynnistää aidan säpäleiksi kuin tyhjää vaan ja laukkaa häntä pystyssä eri ilmansuuntiin.

Teen kyllä etukäteissuunnittelua ja taustatyötä aiheen puolesta, tapauksesta riippuen runsaastikin. Kirjaan myös talteen mahdollisia – ei kuitenkaan kiveenhakattuja – juonenkäänteitä, mutta muutoin tallustan polun alkupäähän aika pitkälti heinä suussa ja vihellellen. Henkilökaartista on tässä vaiheessa tiedossa vain keskeisimmät hahmot, ja hekin ovat usein vasta ideoita; jotain saattaa olla ylöskirjattuna (ja nekin asiat voivat tarinan edetessä muuttua), mutta en tee yksityiskohtaisia listoja ulkonäöstä, luonteenpiirteistä tai henkilöiden keskinäisistä suhteista.
Joskus toki käy niin, että tarina lähtee liikkeelle reippaan ja eläväisen hahmon vetämänä, mutta silloinkaan en saa käyttööni koko kaartia kerralla, vaan sivuroolit odottavat vielä ottajiaan.

Tarinamatkalla juoni kääriytyy esiin tienviittoina, hahmot puolestaan seisoskelevat pientareella joskus pitkäänkin kuin pahvista leikatut hahmot. Tekstin käyttökelpoisuudesta ei kerro oikeastaan mitään se, kuinka varsinainen kirjoittaminen etenee. Polku on välillä tasainen ja hyvä vaikka hölkätä, toisinaan taas kuoppainen ja kaikin puolin hankala kulkea, ja tätä vaihtelua on pitkin matkaa. Sujuvasti edenneet kohdat ovat usein sujuvaa tekstiä, mutta myös ne hiki otsalla punnerretut etapit harvemmin joutavat kokonaan roskikseen, ne vain vaativat hieman enemmän editointia.

Hahmot sen sijaan ovat minun kirjoittamiseni mittari. Tarina on pelkkiä kirjainmerkkejä jonossa, kunnes hahmot alkavat herätä eloon. Erityisen hyvin tämä ilmeni kirjoittaessani keväämmällä ilmestyvää romaania Ihon alaiset, jossa olen käyttänyt hieman peruskerronnasta poikkeavaa rakennetta. Ihon alaisissa on useita näkökulmahenkilöitä, ja kirjoittaminen oli aluksi lähinnä erilaisia kokeiluja, tämä pala sinne ja tuo tuonne, tälle kertojalle preesens ja tuolle ensimmäinen persoona. Pelasin palapeliä melko pitkäänkin, ja olin jo vähällä tuskastua, kun eräänä päivänä Jara irtosi pahvikehyksestään ja lähti astelemaan kanssani: hän puhui, käveli, nauroi, suuttui. Oli elossa. Ei enää se, vaan hän.
Pian Jaran jälkeen muut hahmot seurasivat hänen esimerkkiään. Inka pohti tulevaisuuttaan, PlastikPrincess tarrautui haaveeseen kauneudesta, joka toisi hyväksyntää ja rakkautta, Matiaksen sisällä roihusi aatteen palo teini-ikäisen kaikkitietävyydellä.

Herättyään henkiin hahmot elävät paljon, paljon enemmän kuin lukija saa koskaan tietää. He putkahtelivat mieleeni kävelylenkillä, nukkumaan mennessä, jopa leffaa katsoessa tai kirjaa lukiessa. Näin Jaran junassa katselemassa maisemia, mietin kuinka PlastikPrincessin koulupäivä tänään sujui. Vakoilin Inkaa luennolla ja Zeenaa sponsorimatkalla.

Tämän kirjan kohdalla tapahtui jotain muutakin: tarinan maailmasta tuli yksi päähenkilöistä. Toki esimerkiksi Syysmaa on minulle likimain todellinen paikka, maailma jossa olen tehnyt monia matkoja, mutta Ihon alaisten maailma tuntui valtaisalta, elävältä olennolta. Se lymysi hahmojen arkipäiviin naamioituneena, mutta kuitenkin vaikutti näkymättömänä ja ennen kaikkea tietoisena voimana tapahtumiin. Olenko luonut jumalan?

Olisi helppoa palaa loppuun

Olen ollut vähällä kirjoittaa itseni loppuun.

Syy on aivan omani. Olen kahminut liikaa tekemistä, innostunut liian monesta, kieltäytynyt liian vähän. Pitäisi osata rauhoittua, rauhoittaa ja keskittyä.

Kansi: Anders Carpelan

Työnteko on toki tuottanut tulosta: ihan piakkoin ilmestyy uusi romaanini Yö ei saa tulla.

Se yhdistelee dekkarimaista juonta E.T.A. Hoffmannin Nukkumatti-tarinasta kummuneisiin näkymiin. (Nukkumatti on suomennettu myös nimellä Nukuttaja.)

Odotan suurella mielenkiinnolla, millaista palautetta kirjasta tulee. Se on aika erilainen kuin aiemmat kirjani. Itselleni kaikkein poikkeuksellisinta kirjassa on silti se, että aion kirjoittaa sille jatkoa. Päähenkilö siirtyy tarinasta toiseen.

Huhtikuun lopussa ilmestyy puolestaan kevään toinen kirja, jossa olen mukana.

Linnut palaavat aina -teoksen  toinen tekijä on luontokuvaaja Ilkka Korhonen, ja kirjassa minun novellini lomittuvat Korhosen upeisiin lintu- ja saaristokuviin. Projekti oli oikein mielenkiintoinen, kirjoitan siitä myöhemmin lisää.

Ja siinähän ongelmani tuli jo todettua: työt ovat liian mielenkiintoisia. Haluan kirjoittaa romaaneja, osallistua poikkitaiteellisiin projekteihin, kirjoittaa blogauksia, kolumneja ja tietokirjoja.

Taiteilijan elanto on maailmalla levällään, ja sen saa sieltä kyllä kerättyä, mutta työtä pitää tehdä. Siksi on ollut vaikea kieltäytyä myös tarjotuista opetus- ja luentokeikoista. Tosin niissäkin on se vika, että ne ovat mielenkiintoisia ja houkuttelevia! Rakastan puhua tieteestä, tiedeviestinnästä ja tieteen ja taiteen suhteesta.

Kun työtä on liikaa, aika alkaa loppua kesken. Tein töitä käytännössä koko joulun, myös jouluaattona. En tunne itseäni kovin onnistuneeksi äidiksi, kun lapset ovat joutuneet tottumaan siihen, että jokaisena päivänä on hetki, jolloin äiti tekee töitä.

Kun aikaa ei ole, tingin liikunnasta ja yöunista. Varsinkin unen puute osoittautui syksyllä kovin konkreettiseksi ongelmaksi. Huonosti levänneillä aivoilla ei kerta kaikkiaan luo mitään uutta. Kaikki tekemiseni perustuvat siihen, että kykenen ajattelemaan kunnolla, assosioimaan, inspiroitumaan, keksimään uusia yhteyksiä asioiden välille. Kun aivot väsyvät, väsyy mielialakin. Stressaantuneena olen kova ahdistumaan ja unohtelen arkisia tekemisiä. Prosessointitila loppuu. Jätin väliin kaikki loppuvuoden pikkujoulut ja muut sosiaaliset tapahtumat: en vain jaksanut enää lähteä minnekään, miettiä aikatauluja tai lastenhoitoa.

Lohdullista oli kuitenkin se, että aivojen työkyky palautui nopeasti. Yhdetkin kunnon yöunet tekivät selvästi hyvää.

Liikunnan puutteeseen on ollut vaikeampi tarttua. En ole ihmistyyppiä, joka tekee uudenvuodenlupauksia, mutta nyt on ollut melkein pakko tehdä. Lisää liikuntaa siis tälle taiteilijalle! Pitkiä metsälenkkejä koiran kanssa, sählyä, uimista sekä selkää kuntouttavaa jumppaa ainakin, kiitos!

Toimivan elämän, varsinkin taiteilijaelämän, perusteet ovat selvästi nämä:

1) Liiku paljon

2) Syö hyvin

3) Nuku tarpeeksi

Niin yksinkertaista – ja niin vaikeaa toteuttaa käytännössä.

Kuva: Ismo Jokinen

Kirjoituskilpailuja tulee tukea

Luulin Tamperetta kulttuurikaupungiksi. Siellä on kirjallisia tapahtumia ja ennen kaikkea kaksi tärkeää kirjoituskilpailua, Suomen tärkein tieteis- ja fantasiakirjoittajien kirjoituskilpailu eli Portin kirjoituskilpailu ja Pirkanmaan kirjoituskilpailu, joka nostaa valtakunnalliseen huomioon uusia prosaisteja ja runoilijoita.

Minun kirjoitushistoriaani tuntevat tietävät, että olen voittanut Portin kilpailun kahdesti ja sijoittunut useita kertoja myös muille palkintosijoille. Portti on ollut minun kirjoittamiseni korkeakoulu. Aloitin määrätietoisen kirjoittamisen siksi, että halusin tehdä parempia tekstejä kuin Portissa julkaistut novellit olivat.

Minusta ei ehkä olisi tullut kirjailijaa ilman Porttia. Moni muu suomalainen kirjailija on käynyt ottamassa Portista vauhtia uralleen ja kirjoittamiselleen. Pirkanmaan kilpailussa taas olen ilolla seurannut tuttujen kirjoittajakollegojen menestystä ja kapuamista kohti ammattilaisuutta.

Kirjoituskilpailuilla on merkittävää vaikuttavuutta. Ne kannustavat kirjoittajia määrätietoiseen työhön, ja kuten tiedämme, kirjoittaminen on terapeuttista. Itse tekeminen tuo jo hyvinvointia.

Nyt sitten huonoja uutisia: Tampereen kaupunki ei aio enää rahoittaa kumpaakaan (Ylen uutinen) (M.G. Soikkelin blogi). Kyse on yhteensä korkeintaan 25 000 eurosta (jos siitäkään, sillä Pirkanmaan kisaan saatetaan laskea myös tilavuokrat mukaan, ja nehän ovat momentilta toiselle siirrettäviä pelimerkkejä).

Lieneekö vikana se, että hyvinvointi jakautuu nyt valtakunnallisestikin, kun toiseen kisaan saa kuka tahansa osallistua, ja toisen alueellisuudestaan huolimatta kantaa tärkeän alkusysäyksen kansansvälisestikin tunnetuille suomalaisille kirjailijoille? Kehitys ja kilpailukyky eivät ole synonyymejä hyvinvoinnille ja menestyksellä, saati onnelle.

Tampereella tulee edelleen olemaan hienoja, kulttuurimyönteisiä ihmisiä ja taiteentekijöitä, kulttuuri ei ole rakenteita vaan ihmisiä. Mutta itse kaupungin virkamiesten kilpeen tuli likaisia tahroja. On lyhytnäköistä säästää pienistä yksittäisistä kohteiteista – kulttuurin ja taiteentekijöiden olojen supistaminen ja alasajo on aikamme ilmiö, ja kovin lyhytnäköistä. Kulttuuri luo hyvinvointia, ja on loppujen lopuksi aika edukas sijoituskohde.

Kun seuraavan kerran juna tuo Tampereelle, voi olla, että katselen uutta mustaa hotellia (ja hotelli Victorian tilalle tulevaa seuraavaa hotellia) ja ajattelen erästä Mordorin mustaa tornia… Toivon tietenkin, että päätöksen pyörretään ja kilpailujen tukeminen jatkuu.

Muotoa muuttavat tekstit

Viime vuosina olen tehnyt kirjoittaessa paljon jotain, joka aiemmin oli minulle lähestulkoon vierasta: olen siirtänyt tarinoita uusiin muotoihin, lähinnä romaaneja näytelmiksi ja novelleja romaaneiksi. Joskus vuosia sitten olen kyllä muokannut tavallisesta novellista kuusisanaisen(!) tarinan.

Kun kirjoittaa omia tekstejään uusiksi, se tuntuu vähän siltä kuin loihtisi fanficiä omista tuotoksistaan. Tarinat, henkilöt ja varsinkin loput voivat muuttua eri medioiden välillä. Muokatessani romaaneistani näytelmiä kummassakin aivan loppu on pantu uuteen uskoon ja yhden henkilön ammatti on vaihtunut. Päähenkilö voi kirjassa tykätä yhdestä asiasta ja näytelmässä tehdä sitä, vaikka ei tykkääkään. Novellin siskosta tulee romaanin ex-tyttöystävä.

Ensimmäinen näytelmäni, maaliskuussa ensi-iltansa saanut Marian ilmestykset (kuvassa) perustui esikoisromaaniini Marian ilmestyskirja. Siinä muodosti haasteensa myös se, että vaikka romaani ei kovin pitkä olekaan, se sijoittui yli kymmenen vuoden ajanjaksolle, kahdelle aikatasolle ja siinä oli noin 60 eri kohtausta. Kolmesta lukemastani näytelmänkirjoitusoppaasta yksikään ei käsittele romaanin tai novellin siirtämistä lavalle.

Päädyin yhteen, kronologiseen aikatasoon. Sitten piti miettiä, mitä kaikkea jätän pois. Paljon jäikin. Näytelmän ensimmäinen versio oli silti peräti 114 liuskaa, mutta sain sitä onneksi lyhennettyä selvästi.

Nyt kirjoitan näytelmää, joka pohjautuu toiseen romaaniini Makuuhaavoja. Siinäkin on sama pulma: mitä jätän pois. Tätä en ole täysin saanut ratkottua, vaikka aloin suunnitella näytelmää yli vuosi sitten ja kirjoittaa keväällä. Päähenkilö on vuoteenoma ja suurin osa tapahtumista sijoittuu joko hänen menneisyyteensä tai mielikuvitukseensa.

Suurin osa kaikista romaanin jutuista on ainakin toistaiseksi jäänyt pois, mukaan lukien kaksi aivan tärkeimmistä: päähenkilön stand up -komiikkaharrastus sekä hänen Ikea-”fanituksensa”.

Yhdessä vaiheessa editointia huomasin, että päähenkilön toisella puolella maata asuvalla äidillä, jonka kanssa hän juttelee enemmän tai vähemmän mielikuvituksessaan, oli enää yksi repliikki jäljellä. Sinne meni sitten äitikin, vaikka hän edelleen tärkeää roolia näytteleekin (no pun intended).

Edellinen ja tämänhetkinen romaanikäsikirjoitukseni perustuvat novelleihini. Toinen ei tosin koskaan valmistunut, kun päätinkin tehdä siitä romaanin. Jos jotain viime kerrasta opin niin sen, että yritä unohtaa koko alkuperäinen novelli. Samoin näytelmien kanssa on vaarassa jäädä jumiin alkutekstiin.

Tästä tämänhetkisestä romaanista oli tarkoitus kirjoittaa ensin näytelmä, mutta en ehtinyt. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, miten se toimisi niin päin. Eniten huolestutti, jäisikö tarinalle tilaa laajeta kompleksimmaksi romaania varten.

Kun kirjoitan näytelmää tai elokuvakäsistä, hahmoni puhuvat aina heti alkuunkin paljon elävämmin kuin romaanissa – vaikka se perustuisi romaaniini. Romaanissa taas koen helpommaksi luoda hahmoille taustaa, että heillä on myös tämänhetkisten tapahtumien ulkopuolella historiaa ja asioita, jotka tekevät kaikesta elävämpää.

Tarkoitus olisi vielä laajentaa eräs raapale eli sadan sanan novelli pidemmäksi novelliksi sekä tehdä tästä työn alla olevasta romaanista näytelmän lisäksi myös leffakäsis. Erästä ikivanhaa romaanikäsistäni olen yrittänyt typistää proosarunoksi.

En yhtään ihmettelisi, vaikka joskus vielä vääntäisin raapaleesta romaanin. Se olisi varmaan helpompaa kuin täysimittaisen novellin pohjalta kirjoittaminen.

Yhdestoista toden sanoo

Blogasin viime kuun lopussa osallistumisestani NaNoWriMo-kirjoituskuukauteen. Nyt kolme viikkoa myöhemmin on seitsemäs NaNo-voitto plakkarissa, eli yhden romaanikäsikirjoituksen ensimmäinen versio valmiina.

Edellisen käsiksen, kymmenenteni, kanssa olin jatkuvasti lähellä luovuttaa. Tuli sellainen olo, että enkö ihan oikeasti ole oppinut aiemmista romaaneistani mitään. Miten ihminen voi olla näin solmussa, miten kymmenes romaani voi muka olla vaikein kirjoittaa. Eikö sen pitäisi tulla kerta kerralta helpommaksi? Eihän siinä ollut edes mitään huikean kompleksia, kuten eri aikatasoja sekaisin, suoraviivaista tarinankerrontaa vain.

Kun aloitin työstää tätä uutta Adenoa, pinnalla ollut suurin toive oli: toivottavasti tämä ei ole yhtä vaikeaa kuin viimeksi. Onneksi ei ole ollut.

Kirjoittaessani Adenon ensimmäistä versiota ymmärsin, että todella opin edellisen kässärin kirjoittamisesta, etenkin tarinan muodostamisesta, hyvin paljon, enemmän kuin minkään aiemman romaanini kohdalla. Se oli ensimmäinen dekkari/jännärisävytteinen tekstini (vaikka numero seiskaankin aikoinaan hain vähän tällaisia elementtejä). On yllättävän eri asia kirjoittaa jännittävää tarinaa yleisesti kuin jännärityyppistä jännittävää tarinaa.

Nyt ymmärrän tätä ”genreä” jo paljon, paljon paremmin. Inhottava prosessi ei siis mennyt missään määrin hukkaan. Varmasti kertyneet opit tulevat näkymään myös editointivaiheessa.

Viimeksi kirjoittamani ja ensi vuoden alussa ilmestyvä kässäri kässäri pohjautui 5 000-sanaiseen englanninkieliseen novelliini. Tämä tuntui olevan toinen kompastuskivi: en tiennyt miten novelli laajennetaan romaaniksi. Adenossakin minulla on pohjana keskeneräinen novelli, mutta tiedän nyt, mitä ei kannata tehdä. Olen siis jättänyt novellin lähes huomiotta kirjoittaessani.

Adenossa tarinan komponentit ovat usein loksahdelleet kohdalleen kuin itsestään. Motivaatioiden kanssa on välillä ollut ongelmia, kun olen muuttanut hieman juonta suunnitelmaan verrattuna, eivätkä pohditut motiivit olekaan enää sopineet, mutta nekin olen saanut ratkottua. Etenkin olen tyytyväinen runsaaseen foreshadingiin (mitä tuollainen vihjeistys onkaan suomeksi), jota on jo ensimmäisestä kohtauksesta asti.

Onhan tässäkin toki haasteita ollut. Loppukohtaus ja siihen johtavat langanpäät ovat vielä yhtä solmua. Tässä vaiheessa iskee helposti epäusko ja se pieni sisäinen ääni naureskelee, että et kai nyt oikeasti kuvittele, että tästä tulisi jotain. Sucker!

En ole aiemmin kirjoittanut scifiä kuin novelleina, joista minulla on kyllä ainakin 15 vuoden kokemus. Tieteisromaani on aivan eri asia kuin tieteisnovelli, joka näyttää maailmastaan usein vain pienen siivun. Ja nyt piti luoda se maailma melkein kokonaan. Scifissä on lähes kaikki perinteisen romaanin kompastuskivet ja vielä paljon muita.

Tästä seuraavan romaanini on tarkoitus olla scifiä senkin, joskin vähän erilaista. Toivottavasti siis tämän romaanin haasteet helpottavat työtä seuraavan kanssa. Tuskin tästä liian helppoa koskaan tulee.

Harrastelijan harharetket

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta

Kukin määrittelee, tai on määrittelemättä, itsensä kirjailijaksi omilla kriteereillään. Toisille piisaa vahva pyrkimys, vaikka sanaakaan ei ole vielä paperilla. Toisille riittävä meriitti on oma julkaistu kirja, ja jotkut katsovat rajaksi ammattimaisen toiminnan, josta tienaa leivän ja pleikkarin. Kukin tavallaan.

Minä katson itseni kirjailijaksi yhden julkaistun oman teoksen, lukuisten antologioiden ja jatkuvan kirjoittamisen myötä. Harvassa ovat ne päivät, kun en jotain tekstiä edistäisi. Olen kuitenkin kirjailijuudessani harrastelija, sillä en tavoittele täysaikaista kirjailijan uraa tai edes pyri saamaan jollain tasolla merkittäviä tuloja toiminnastani. Unelmoin ehkä, mutten tavoittele.

Ja tässä on homman ydin. Miksi en?

Julkaistu tuotantoni tähän asti on muodostunut novelleista, joko pidemmistä tai raapalemittaisista, tasan sadan sanan salamanovelleista. Romaaneja olen, määritelmää venytellen, kirjoittanut kolme. Jokainen niistä syntyi marraskuussa eli nytkin meneillään olevan Nanowrimon aikana. Tavoite oli kirjoittaa 50000 sanan romaani kuukaudessa ja sen saavutin kolmasti. Kuitenkin kun sillä vauhdilla tekstiä taotaan, laatu saa jo ensimmäisen päivän aikana niskalaukauksen, ja jos totta puhutaan, ainutkaan tarina ei päätynyt tyydyttävään loppuun. Kuukausi loppui, sanamäärä täyttyi ja juonikaareen jääneet valtavat vääntymät vaativat huomiota osakseen ennen kuin loppua olisi ollut mitään järkeä kirjoittaa. Tuossa jamassa niistä on nyt jokainen, varhaisin jo vuodelta 2003.

Noiden romskuraakileiden lisäksi taskussani on pari sinänsä kiinnostavaa konseptia, joista toinen on steampunk-novellieni maailmaan sijoittuva iso tarina, josta novellit ovat jo vihjailleet. Toinen on vielä ilmiselvempi kokonaisuus, Milla ja Meri -romaani.

Jälkimmäisen kanssa kirjoittamisen tiellä ei seiso oikeastaan mikään. Millasta ja Merestä olen kirjoittanut jo parikymmentä raapaletta, Portin kisassakin menestyneen, Atorox-kakkoseksi nousseen novellin, sekä toisen novellin. Hahmot ovat tuttuja, maailma suunnilleen selvillä ja sopivia tapahtumia hahmoteltuna roppakaupalla. Kun ottaa vielä huomioon, miten moni kirjoittajatuttuni on häätänyt minua tämän romaanin pariin jo kohta puolentoista vuoden ajan, ei ole esittää kuin yksi kysymys.

Mikä hemmetti siinä maksaa?

Jos en kirjoita romaania, mitä sitten kirjoitan? Millaisille harharetkille päädyn ilta toisensa jälkeen? Vastaus löytyy kiivaasta antologiatuotannosta, jonka buumia olemme eläneet muutaman vuoden. Valtavirran puolella kuuleman mukaan novelli kärsii ja näivettyy, mutta spefirintamalla se kukoistaa kuin mantereellinen peiliauringonkukkia. Uusia kokoelmia pukkaa pihalle useampi kappale vuodessa, ja minä tykkään olla mukana niissä. Osaksi siksi, että kasvattamalla julkaisulistaani koen eteneväni urallani. Osaksi siksi, että antologia-arvosteluiden myötä tunnen saavani arvostusta kirjoittajana, ja myönnän suoraan, että se auttaa jaksamaan ja pitämään liikettä päällä. En tiedä, kuinka pitkän ajan jaksaisin tuhertaa itsekseni tekstiä saamatta mitään palautetta.

Romaani kuitenkin on se juttu, jota eniten arvostetaan. Valtalehdistössä framille nousevat juurikin romaanit, Tähtivaeltajan arvosteluita sumplittaessa pohditaan marginaalisempien novellikokoelmien arvostelun mielekkyyttä, ja kirjailijoista puhuttaessa romaanikirjailijat yleensä tunnetaan, kun taas vaikka kymmenessä, tai kahdessakymmenessä, antologiassa mukana ollut kirjoittaja saattaa edelleen olla monelle täysin tuntematon. Romaani olisi se varmin tie suurempaan menestykseen ja laajempaan tunnettuuteen. Kiinni apurahojen syrjään. Kohti parempia mahdollisuuksia kirjoittaa enemmän ja pitkäjänteisemmin.

Tiedän kaiken tämän, ja silti nytkin työstän kolmea novellia: yhtä osuuskuntani antologiaan, yhtä kaverin toimittamaan kehokauhuantologiaan ja yhtä omaksi huvikseni, vaikken ole edes varma, missä sen saisi julkaistua. Jos toimisin järkevästi, hylkäisin nämä kaikki, tai ainakaan en ottaisi uusia velvoitteita novellirintamalta, ja keskittyisin Milla ja Meri -romaanin tekemiseen. Muutama kuukausi, ehkä puoli vuotta, ja kirja olisi realistisesti kasassa, valmiina kommenttikierrokselle.

Mutta kun. Elinkeinoni ei ole kiinni siitä, mitä kirjoitan, tai milloin, tai mille kustantajalle. Voin jumittaa novellien parissa vaikka viisi vuotta lisää, jos niikseen tulee. Harhapolut jatkuvat silmänkantamattomiin, ainakin niin kauan kuin nykyiset kirjalliset piirini innostuvat tekemään aina uuden antologian, johon voin lähteä mukaan.

Ja silti, joskus minun on astuttava pois niiltä poluilta ja suunnattava sille isolle päätielle, marssittava sitä pitkin määrätietoisesti kohti romaania, kohti apurahamahdollisuuksia, kohti laajempaa kirjailijuutta. Operatiivinen sana ei ole jos, vaan milloin.

Seuraavaksi pitää vain keksiä, miten se tehdään. Miten motivoin itseni pois näiltä sivupoluilta, vaikka vain palatakseni niille yhden romaanin jälkeen?

”Kun isä antaa vauhtia, tuntuu kuin lentäisi. Tennarit osuvat puiden oksiin, oksat hipovat poskia.”

Kerran kun olin kertomassa kirjastani yleisölle, minulta kysyttiin haluanko parantaa maailmaa. Hankala juttu. Kukapa ei haluaisi, mutta mitkä ovat kaunokirjallisuuden keinot tehdä se. Antaa ääni kertojille jotka muuten vaikenisivat? Kyllä. Valita tärkeä aihe? Niinkin. Parhaimmillaan lukukokemus on sitä, että tarinan ja lukijan kohdatessa syntyy jotain mitä ei ennen ollut olemassa. Lukija on hiukan, edes aavistuksen, eri ihminen lukemisen jälkeen. Näkee hiukan toisin, näkee toisen silmillä.

Uusin teokseni Vaaleanpunainen meri on kirja isälle. Isyydelle. Isänä olemiselle. Se on kokoelma tarinoita isistä ja isien lapsista, aikuisista lapsista ja vanhenevista isistä, isien lapsista jotka ovat isiä jo itsekin, lapsista isien kanssa ja heistä erossa.

”Isä sanoi että ne olivat hallakiviä, saaren kivet. Jättiläinen oli nostellut ne siihen, poiminut kämmeniinsä syvältä järvenpohjasta ja asetellut keoksi. Siksi pellolla oli niin kylmä öisin. Lauri uskoi. Ja kun isä kevätaamuisin seisoi ikkunassa ja tähyili pellolta nousevaa usvaa, Lauri seisoi hänen vierellään.”

Kaikki alkoi kuvasta. Näin kuvan lehdessä kauan ennen kuin kirjoitin kirjani tai edes tiesin kirjoittavani sen. Katso sitä. Kuvassa on mies sängyn reunalla kasvot käsiin painettuna. Muuta ei ole. Talo on tyhjä, ja jos siellä jotain onkin, niin se on merkityksetöntä, koska se millä on väliä, on poissa. Artikkelissa miehet kertoivat kadottaneensa yhteyden lapsiinsa. Eivät omasta tahdostaan, vaan siksi, ettei heidän annettu tavata. Näiden miesten kohdalla isänpäivät tulivat ja menivät, tulivat joulut. Ja menivät. He eivät surreet menetettyä kumppania, eivät kadotettua rakkautta, he surivat lapsiaan. Eikä se ollut tarinaa, noille isille se oli todellisuutta. Ristiriidoille on syynsä, mutta on myös menetyksiä, joiden syynä ei ole mikään minkä ihminen olisi itse aiheuttanut. Joskus tapahtuu asioita joilla ei ole muuta syytä kuin se ettei kaksi ihmistä näe toisiaan ja toistensa tunteita, katsovat ohi.

”Jos äitisi vain olisi kertonut minulle. Jos olisin tiennyt, että ilta on viimeinen, olisin viettänyt sen kanssasi.”

Paljon myöhemmin katselin omaa lastani liikuntasalin ikkunan takana, hän oli siellä tanssimassa, yksi tanssija tanssivien lasten meressä. Oli ihan tavallinen maanantai-ilta, kulutin aikaa, olin tullut hakemaan lasta liian aikaisin. En ollut ainoa, oli siellä muitakin. Katsellessani lapsiaan odottelevia vanhempia tulin ajatelleeksi mitä jos. Mitä jos joku noista miehistä tai naisista vain teeskentelee olevansa lastansa vastassa. Jos onkin niin että joku heistä on menettänyt yhteyden lapseensa, näkee hänet vain täällä, maanantaisin, tanssimassa ikkunan takana. Katselin heitä, heidän kasvojaan. Se voisi olla totta. Ja niin oli avautunut ikkuna johonkin, syntynyt toinen maailma. Kasvoi tarina ja tarinan ympärille toinen. Ja kolmas. Kaikkiaan niitä syntyi seitsemän erilaista. Isistä. Ja lapsista.

”Isä opetti Sallan soutamaan. Monta rauhallista kesäpäivää vene tanssi lahdella, puski siksakkia rannalta toiselle tai pyöri ympyrää. Isä heitti virvelillä, uistin lensi järven pintaa hipoen kuin sillä olisi ollut siivet. Kalat lähtivät liikkeelle parvina puiden lomasta, vilistivät ohi ja pääsivät aina karkuun. Isä kelasi siiman ja nauroi. Sanoi että lapset toivat onnea, mutta vain kaloille.”

Palataan alkuun ja kysymykseen yleisöstä. Vastasin kysyjälle, että pienikin muutos riittää. Ei tarvitse siirtää vuoria, riittää että saa aikaan liikahduksen yhdessä ihmisessä. Tapahtuman jälkeen yksi lukijoista tuli juttelemaan kanssani. Hän kertoi että hänelle oli käynyt niin. Hän oli lukenut novellini lapsensa menetystä surevasta isästä. Sanoi olevansa kuin tuo tarinan nainen ja vasta nyt ajattelee ensimmäistä kertaa, miltä hänen entisestä miehestään oli mahdollisesti tuntunut. Sellainen liikahdus. Liikahdutti minuakin.

”Isä on siitä hyvä, ettei se kysy enempää. Se tietää milloin Joona ei halua vastata, osaa olla hiljaa jos niin on parempi.”

Hyvää isänpäivää omalle isälleni, lasteni isälle ja ihan kaikille isille. Olette tärkeitä!

Ps. Kursivoidut kohdat ovat sitaatteja novelleistani.

30 vuoden perspektiivi kirjailijan työhön: Tuija Lehtisen juhlavuosihaastattelu

Tuija Lehtisen esikoinen, Rosan talo, julkaistiin syksyllä 1984, ja tuorein romaani on puolestaan tänä syksynä ilmestynyt Armon aika. Lehtinen on tähän mennessä kirjoittanut 106 kirjaa, kaikki samalta kustantajalta.

Aivan ensinnä se klassinen kysymys: kuinka sinusta tuli kirjailija?

Kirjailijan ammatti ei ollut mikään nuoruuden haave, en edes kirjoittanut päiväkirjaa. Vasta kun opiskelin yliopistossa matematiikkaa ja tilastotiedettä, halusin kokeilla jotain uutta. Olen aina lukenut paljon ja monenlaista kirjallisuutta, oikeastaan aivan kaikkea paitsi runoja. Siitä se sitten lähti, osallistuin Kolmiokirjan Nyyrikki-lehden rakkausnovellikilpailuun kahdella novellilla, ja lehden päätoimittaja pyysi lähettämään lisääkin.

Kolmiokirja oli ”korkeakouluni”, jossa opin kirjoittamaan ammattimaisen kurinalaisesti, kustantaja alkoi luottaa minuun ja he pyysivät aina lisää tekstejä. Kirjoitin novelleja Kolmiokirjan lehtiin sekä pitempiä romanttisia tarinoita muun muassa Kulta-, Linna– ja Lääkäri-sarjoihin. Saatoin käydä Kolmiokirjan toimitiloissa etsimässä diavalikoimista kansikuvan, seuraavaksi mietin mainoslauseen ja vasta sitten aloin kirjoittaa. Näiden oppien pohjalta lähdin lopulta kirjoittamaan romaanimittaista tekstiä, josta tuli esikoiseni Rosan talo.

Kuinka vaikeaa tai helppoa oli saada esikoisromaanisi julkaistua? Miltä tuntui, kun se tapahtui?

Olin miettinyt etukäteen, mille kustantamolle käsikirjoitukseni lähettäisin. Jossakin lehtijutussa olin nähnyt Hannu Mäkelän sanovan, että Otava ottaa kaikkea kirjallisuutta, joka on omassa lajissaan hyvää. Tiesin Rosan talon olevan omassa lajissaan hyvä, joten lähetin sen Otavalle, jossa se hyväksyttiin kustannusohjelmaan. Olen pysynyt Otavan kirjailijana tähän päivään saakka.

Olihan se aivan huikeaa, kun sai tekijänkappaleet kotiin ja näki kirjan valmiina. Se oli minulle myös suuri ylpeyden ja ilon aihe, ja tavallaan uusi aluevaltaus, sillä suvussani tai tuttavapiirissäni ei ollut aiemmin ollut kirjailijoita. En toitottanut asiasta isommin etukäteen, joten kirjan ilmestyminen oli läheisille suuri yllätys.

Kuinka olet juhlistanut 30-vuotista kirjailijantaivaltasi?

Töitä tekemällä! No, kyllä sentään kotosalla syötiin ja juotiin hyvin Rosan kunniaksi syyskuussa. Esikoisen tarkkaa julkaisupäivää minulla ei valitettavasti ole muistissa, vaikka sen jälkeen ilmestyneistä romaaneista olen merkinnyt ilmestymispäivät ylös. Myös Otava tarjosi juhlapäivällisen ja antoi 30 ruusua.

Olet kirjoittanut valtavan määrän kirjoja. Mikä on tuotteliaisuutesi salaisuus?

Jarkko Laine sanoi kerran, että kirjoistani näkee kuinka suuri ilo kirjoittaminen minulle on. Se on totta – nautin suuresti työstäni. Tietenkin asiaa auttaa myös Kolmiokirjassa oppimani tiukan aikataulun pitäminen. Olen huomannut, että muillakin Kolmiokirjalle kirjoittaneilla se näyttää olevan yhä takaraivossa.

Kuinka ylläpidät työkykyäsi? Oletko koskaan harkinnut alanvaihtoa?

Into kirjoittamiseen pysyy itsestään yllä. Anna-Leena Härkönen on sanonut kirjoittamista taudiksi, ja se taitaa pitää paikkansa. Kun saan yhden tekstin valmiiksi, pidän pienen tauon, sen jälkeen ”tauti” taas iskee ja se on menoa.

En ole koskaan harkinnut lopettamista, en edes osaisi tehdä mitään muuta. Tarinoiden kautta olen päässyt tutustumaan monenlaisiin kiinnostaviin ammatteihin, kampaajasta eläinlääkäriin ja esimerkiksi tuoreimmassa Armon ajassa farmaseutin ammattiin, mutta en ehkä sillä perusteella ole vielä pätevä noihin töihin!

Millä tavoin kirjailijan työ on muuttunut 30 vuodessa?

Käytännön tasolla tekniikka on muuttunut paljon. Alkuaikojen mekaanisella kirjoituskoneella jyskyttäminen oli varsin työlästä, ja sähkökirjoituskone oli suuri harppaus. Sormia sai varoa, kun tela liikkui sata kilometriä tunnissa, mutta naputtelu oli kevyttä ja korjausteippinauha teki korjauksistakin helppoja ja nopeita. Insinöörimieheni on aina halunnut olla teknologian etulinjassa, joten tietokonekin tuli taloon jo vuonna 1985, se maksoi 21 600 markkaa. Olin Otavalla varmaankin ensimmäinen kirjailija, joka toi tekstit levykkeillä.

Muilta osin kirjailijan työ on muuttunut näkyvämmäksi, messuihin ja kaikenlaisiin kirjallisiin kissanristiäisiin meidän odotetaan osallistuvan enemmän, vaikka eihän sellaisiin pakko ole mennä. Ne voivat tosin olla antoisiakin, esimerkiksi kouluvierailuilla nuorisokirjailija pääsee tapaamaan todellista kohderyhmäänsä.

Kirjailijan ”brändäyksestä” puhutaan paljon, mutta mielestäni kirjan ja sen sisällön pitäisi olla numero yksi. Kirja on se jota rakastetaan ja vasta sen jälkeen kirjailija, ei niin päin että kirja alkaa kiinnostaa vain jos kirjailija hymyilee kauniina, rohkeana ja kuohkeana joka paikassa. Jos näkyy vaikkapa televisiossa jatkuvasti, voi muuttua pelleksi, jonka ensisijainen tehtävä on huvittaa kansaa ja vasta sen jälkeen kirjoittaa kirjoja.

Entä miten kustannusmaailma on sinun näkövinkkelistäsi muuttunut?

Minulla on ollut onni pitää sama kustannustoimittaja koko urani ajan, aluksi hän toimitti lanu-kirjojani ja nykyään myös aikuisille suunnatut kirjani. Meillä on hyvä ja luottamuksellinen suhde, joka ei enää nykyään ole itsestäänselvyys. Monet kirjailijat joutuvat elämään epävarmuudessa, kuka seuraavan kirjan käsittelee ja missä ajassa.

Kirjojen painosmäärissä puolestaan näkyy kirjamyynnin väheneminen, erityisesti nuortenkirjojen kohdalla. 1990–2000 -lukujen taitteessa ensimmäinen painos saattoi olla 8000–10 000 kappaletta, nyt ei mitenkään päästä samanlaisiin lukuihin. Toivottavasti niitä kuitenkin lainataan paljon kirjastoista.

Mitä mieltä olet nykypäivän kirjamarkkinoinnista?

Kustannusalalla otetaan nykyään johtotehtäviin usein kaupallisesti koulutettuja ihmisiä kirjallisuusihmisten sijaan. Ehkä siinä ei sentään mene kirja pesuveden mukana, mutta vähän parempaa paneutumista toivoisin. Kirjailija tulisi tuntea kustannustalossa ihmisenä, ei pelkkänä brändinä, ja pitäisi olla halua saada hänen uraansa eteenpäin.

Markkinointi on kasvanut ja monipuolistunut, on tullut esimerkiksi paljon agentteja jotka vievät kirjoja ulkomaille. Mutta ovatko ne markkinoidut kirjat sitten oikeasti parhaita? Keskinkertaisuuskin saadaan menestymään, kun sitä tarpeeksi markkinoidaan, ja todella hyvä voi jäädä katveeseen ilman markkinointia. Kirjallisuusmaailmassakin on monenlaisia tilanteita.

Mitkä ovat mielestäsi kirjailijan tärkeimpiä ominaisuuksia?

Mielikuvitusta pitää olla iso annos, jotta saa yhdestä kärpäsestä sata härkästä ja tarinan paisumaan. Kärsivällisyys on erittäin tärkeää, pitää pystyä istumaan ”sekatyön” äärellä eli muokkaamassa ja korjaamassa tekstiä, se voi viedä pitkiäkin aikoja. Pitää myös uskoa vahvasti omaan tekemiseensä.

Moni haaveilee kirjailijan ammatista. Kerro lopuksi vielä jokin kauhea totuus kustannusmaailmasta?

Julkaisukynnyksen ylittäminen on tuurista kiinni. Hyvin paljon riippuu siitä, kuka tekstin ottaa vastaan, sopiiko teksti kustannusohjelmaan, onko juuri sille lajityypille sillä hetkellä tilausta ja niin edelleen. Varsinkin jos tulee ”tyhjästä” ilman minkäänlaista taustaa, ei kannata odottaa riemunkiljahduksia. Jos myöntävä vastaus tulee, se on pieni ihme. Tämä koskee ensisijaisesti suuria kustantamoita; pienemmät kustantamot ottavat hanakammin esikoisia, mutta niiden kanssa kannattaa olla tarkkana. Täytyy osata vaatia kustannustoimittajaa sekä muuta asiaan kuuluvaa apua, sillä ne eivät aina ole itsestäänselvyys. Nyrkkipajojen kanssa voi päätyä jopa itse maksumieheksi.

Kirjoituskilpailuissa ja kirjallisuuspalkinnoilla kärkeen pääsyssä on myös sattuma suuressa osassa. Raadissa voi olla monta ihmistä, mutta kukaan ei lue kaikkia kirjoja, vaan urakkaa jaetaan. On täysin onnenkauppaa, kolahtaako oma teksti juuri sille lukijalle jonka silmien eteen se osuu, ja jos kyseinen lukija vaikkapa sattuu inhoamaan juuri sinun edustamaasi lajityyppiä tai tarinan aihetta, teksti hylätään armotta. Vastaava ilmiö näkyy esimerkiksi Nuorisokirjailijoiden Turun kirjamessuilla järjestämän kansikisan vastauksiin kirjoitetuissa perusteluissa; kirja ei houkuta jos kannessa on jokin elementti mistä ei itse tykkää, oli se sitten mopo, hevonen tai vaikka omat inhokkivärit.

Tuija Lehtinen on Suomen Nuorisokirjailijat ry:n pitkäaikainen puheenjohtaja ja Turun kirjamessujen puuhanainen.

Alaston kirjailija! -blogi onnittelee lämpimästi Tuija Lehtistä 30-vuotisesta kirjailijanurasta, ja toivottaa vähintään toisen mokoman lisää! 🙂