JP Koskinen
Suomalaisen kulttuurin tilasta on kirjoitettu paljon. Erityisesti huomiota on kiinnitetty taiteilijoiden toimeentuloon, eikä syyttä. Ilman perustoimeentuloa epävarmoja hankkeita, jollaisia kaikki taidehankkeet ovat, ei voi kovin pitkään toteuttaa. Riskinotto vähenee ja luominen on riskinoton kuningaslaji.
Kirjailijoiden rahapurot muodostuvat seuraavasti. Kustannusohjelmaan hyväksytystä romaanista maksetaan ennakkoa, joka yleensä vastaa sitä rahamäärä, jonka kirjailija saisi, jos painoksesta myytäisiin puolet. Tätä rahaa ei tarvitse maksaa takaisin, vaikka myynti ei tuohon odotusarvoon yltäisikään. Luonnollisesti raha alkaa juosta uudestaan, kun tekijänpalkkio ylittää maksetun ennakon.
Tekijänpalkkio on prosenttiosuus arvonlisäverottomasta nettomyyntihinnasta. Jos kirja lähtee kustantamosta ulos 15€ hinnalla ja kirjailijan tekijänpalkkioprosentti on vaikkapa 23%, kertyy kirjasta kirjailijan kukkaroon 3,45 euroa. Eli, kun kirjakauppa myy kirjaa vaikka hintaan 29,95 euroa, tuosta rahasta päätyy muihin käsiin 26,50 euroa. Tekijänpalkkio tilitetään kirjailijalle kerran vuodessa.
Lainauskorvaus on uusi ja tervetullut lisä kirjailijan tuloihin. Lainauskorvaus maksetaan lainausmäärien mukaan, eli kaikkien kirjailijan teosten lainausmäärät lasketaan yhteen ja korvaus määräytyy sen mukaan. Tämän rahan suuruus riippuu vuosittaisesta kokonaismäärärahasta, mikä ei Suomessa ole suuri, ja lainausmääristä. Nykyään yksi lainaus tuottaa noin 4-6 senttiä kirjailijan kassaan. Lainauskorvausta on maksettu Suomessa vasta vuodesta 2007 lähtien, kun pohjolan toinen paha poika otti korvauksen käyttöön 1954.
Kirjailijavierailut, jotka on hoidettu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, tuottavat myös kirjailijoille lisätuloja. Yksittäisen pistokeikan tuotto on 250 euroa ja tästä mennään sitten ylöspäin eri vaihtoehtojen mukaan.
Pakinat, kolumnit ja muut pienet jutut tuottavat jonkin verran lisätuloja. Näitä vakituisia pakinapaikkoja on tietenkin lehdissä rajallisesti ja ainakaan minä en ole niistä hirveästi tienannut. Joskus parempina aikoina tein Air Finlandin asiakaslehteen novelleja ja se oli kyllä kohtuullisen tuottoisaa. Säännöllisesti sain novellista 450 euroa, olisiko ollut neljä kertaa vuodessa. Pakinatuloissa jään kyllä nykyään johonkin 1000 euron tietämiin vuositasolla.
Kirjoittamisen opettaminen on myös muutamien kirjailijoidemme tulonlähde. Opettamisesta pitäisi pääsääntöisesti maksaa ihan hyvin, mutta käytännöt tässäkin vaihtelevat. Itse en alle 50€/h opeta missään, mutta aika vähän minulla noita keikkoja onkin ollut. Tuollakin hinnalla vaiva on lähes kohtuuton, laskuttamattomia tunteja kertyy huomaamatta, kun aina haluaa lukea tarkemmin ja miettiä enemmän oppilaiden tekstejä, jotta palaute olisi mahdollisimman hyödyllistä.
Nämä yllämainitut tulonkeräämistavat, joista siis kaikista maksetaan luonnollisesti myös verot, ovat minulle tuttuja ja ne miellän kuuluvaksi kirjailijan ydinosaamiseen. Mutta jos ollaan alastoman rehellisiä, nuo purot eivät yhdessäkään muodosta kovin suurta virtaa.
Jos kirjoitan romaanin vuodessa, mikä on raju tahti myös lääkärini mukaan, näyttää vuoteni kutakuinkin tältä:
– Ennakko, noin 3000€
– Myynti edellisen vuoden kirjasta, tyypillisesti 1500kpl (Rasputin tosin tulee olemaan omaa luokkaansa) , ennakon ylittämä määrä noin 1000 -1500€ alennusmyynneistä riippuen
– Lainauskorvaukset, noin 1300€
– Pakinat yms., 1000€
– Keikat, noin 2000€
– Opetukset, 500€, teen niin harvoin, että tuskin joka vuosi.
Yhteensä rahaa kertyy kassaan noin 9000 euroa (miinus verot). Kuulostaa vähältä, mutta tietääkseni minulla homma sujuu keskimääräistä paremmin. Ja täytyy muistaa, että näistä tuloista ns. kirjoittamista estäviä ovat keikat ja opetukset.
Perheellinen ei selviä globaalissa markkinataloudessa 750 euron bruttokuukausiansioilla. Huoli toimeentulosta ei välttämättä tapa luovuutta, mutta pitkässä juoksussa se kyllä tappaa luojan, näin se vain on. Palkkatyö on pakko hankkia ja se syö pois aikaa, jolloin kirjailija kirjoittaa öisin. Se on tappavaa touhua, kirjaimellisesti. Hitaasti mutta varmasti keho alkaa protestoida neljän tunnin yöunia vastaan. Tiedän tämän kokemuksesta.
Tässä kuvaan astuu apurahoitus. Vuosiapuraha, jonka suuruus esimerkiksi Suomen Kulttuurirahaston jakamana on 22 000 euroa, muodostaa kohdalle osuessaan kirjailijan tuloista huomattavan osan, varsinkin kun apuraha on veroton noin 1700 euroon/kuukausi saakka. Päästäkseen samaan ilman apurahoitusta kirjailijan pitäisi nelinkertaistaa kaikki tekosensa, joita edellä luettelin. Onhan se mahdollista, mutta aika vaikeaa.
Mitä tästä voidaan päätellä? Suomalaisen kirjailijan elämä on kovaa. Pieni kielialue ja kirjakauppojen monopolisoituminen ei auta kirjamyyntiä, päinvastoin. Myynti laskee, jolloin kirjailijan ydinosaaminen tuottaa entistä vähemmän. Tosin uskon, että pian mennään taas parempaan suuntaa, mutta varmaahan se ei ole.
Ilman apurahoitusta suomalainen kirjallisuus ei ehkä olisi kuollut, mutta kovin sairas se olisi. Siksi on tärkeää myöntää tosiseikat. Yksi kirjailijan tärkeimmistä taidoista on osata anoa apurahoja ja pitää ne lupaukset, joita hakemusta tehdessä on antanut.
Tässä vielä loppukevennys. Näin siis täytetään menestyksekkäästi apurahahakemus. Kiitos!
alaston kirjailija! 