Ensiesiintymiseni valtakunnallisessa mediassa kirjoittajana tapahtui noin yksitoista vuotta sitten. Kyseessä oli Ylen Radio 1:n perinteikäs Todellisia tarinoita -sarja. Löysin netistä tietoa ko. ohjelmasta tämän verran vuodelta 2002: ”14.12. ja 15.12. Pakko sanoa. Toteutus: Juha Seppälä, Kai Rantala ja Hannu Karisto. Kaksi nuorta kirjoittajaa kertoo intohimostaan tulla kirjailijaksi. He näyttävät myös taitonsa.”
Olin toinen noista nuorista kirjoittajista, tunnin jakso koostui vastauksista kysymyksiin ja novellinpätkistä. Se oli taitavasti tehty ja kiinnostavasti leikattu. Ajatuksenani oli tänään kuunnella ohjelma ja kirjoittaa juttu siitä, kuinka ammattikirjailija kommunikoi vuonna 2013 ohjelman nuoren wannabe-kirjailijan kanssa. Muistaakseni yksi kysymysten teema liittyi kirjailijoiden brändäykseen ja julkisuuteen ylipäänsä; vielä ajankohtaisempia aiheita nyt kuin 2000-luvun alkuvuosina.
Vuonna 2002: Nauhoitan ohjelman radiosta c-kasetille Helsingin Käpylässä, silloisessa osoitteessani. Elämä on jo ehtinyt mullistua äänitysten jälkeen, niistä on melkein vuosi. Nauhalla puhuva tyttö on kahdenkymmenenkolmen. Valmistunut jokin aika sitten Lahden taideinstituutista, palannut maitojunalla Poriin ja alkanut kirjoittaa vielä enemmän tosissaan kuin kouluaikoina. Ohjelmaa Käpylässä kuunteleva nuori nainen on toistakymmentä kiloa kevyempi, värisevä ja hengästynyt. Hän puurtaa parhaillaan sekavassa elämäntilanteessa käsikirjoituksen parissa, josta on tuleva esikoisteos, Elinkautinen. Nauhalla puhuva tyttö tietää, että tästä se alkaa. Tämä on hänen hetkensä, hänen alkunsa. Se, mistä hän on haaveillut lapsesta asti. Hän jännittää haastattelutuokiota niin paljon, että oksentaa kotipihassa paidalleen ja joutuu käymään vaihtamassa puhtaan nopeasti päälle ettei myöhästy. Päässä jankkaavat kliseiset muistot, kuinka kymmenet ihmiset elämän varrella ovat sanoneet, että sinusta ei ikinä tule mitään, ei mitään. Se valtava uho, että katsotaan! Helsingissä ohjelmaa kuunnellessani olen jo niin lähellä tavoittelemaani kustannussopimusta, että haistan sen. Ja olen oikeassa, vaikka siihen menee vielä tovi. ❤
Mutta palataan tyttöön Porissa, melkein kaksitoista vuotta sitten. Tai oikeastaan vuoteen 2013, sillä olisin halunnut kuunnella tytön ajatuksia tänään, olla samaa mieltä tai väittää vastaan. Hävetä, olla ylpeä, sääliä ja rakastaa. Kuin tytärtä, jota minulla ei ole. Onhan minulla päiväkirjani siltäkin ajalta, mutta olin alkanut erottaa yksityisen minäni julkisesta, jo silloin. Päätin siis rohkaistua kuuntelemaan ohjelman. Kaivoin vanhan magnetofonin kaapista ja laitoin kasetin sisään. Nauha katkesi heti. Teippasin sen yhteen, kelasin nauhan kynällä sisään ja kokeilin uudestaan. Soi, mutta kasetti oli täynnä jotakin vanhaa deathmetallia ja hc-punkkia. Okei, ehkä se on tuo täsmälleen samannäköinen tuossa vieressä. Ei, vaan toisella puolella meren kohinaa, toisella pelkkää suhisevaa hiljaisuutta. Lastasin lattialle kaapista laatikon, varsinaisen c-kasettimeren. Löysin paljon muuta nostalgista, bändien demoja, jotka olin jo unohtanut. Sellaisten, joista piti tulla jotakin suurta, mutta ne unohtuivat johonkin ajan poimuihin. Myös sellaisten, joista tuli. Mutta en etsimääni. Ennen pitkää oli luovutettava. Kasetti ei ole tässä asunnossa.
En ole kuullut ohjelmaa ainakaan kymmeneen vuoteen. Sen muistan, että tyttö on mielipiteissään äärimmäisen ehdoton, mitä tulee kirjailijuuteen ja mediaan, kirjailijan julkisuuteen jne. Tyttö pieni, on kovin helppoa olla varma asiastaan, kun ei ole mitään kokemusta kyseisestä työstä tai ylipäänsä edes aikuisesta elämästä. Ja kukapa 20 ja risat ei-kukaan ei-mistään, ei alitajuisesti vastailisi tavalla, joita ajattelee ns. oikeiksi vastauksiksi. Etenkin, kun kysyjänä sattuu olemaan yksi taitavimmista suomalaisista kirjailijoista. Varsinkin, jos kärsii muutenkin kympin tytön syndroomasta. Ja on epävarma. Ei, huijaan itseäni. Uskon olleeni täysin rehellinen, siitä näkökulmasta, mitä ajattelin silloin elämän olevan. Kuinka kustannussopimuksen jälkeen avautuisivat taivaan portit jne. Ja koska en ole kuullut ohjelmaa aikoihin, mistä sitä tietää, vaikka olisin edelleen samaa mieltä kaikesta.
Muistan pätkiä, kuten sen, että mitään vaatekaappiani en koskaan esittelisi. Siinä ainakin olen pitänyt pääni. Jokaisella on oma pyhänsä, alueet tai asiat, joita ei tuo julkisuuteen. Minulle esimerkiksi koti on pyhä paikka, yksityinen tila. Tänne ei tule toimittajia tai kuvaajia. Jollekin muulle vaikkapa sairaus voi olla sellainen yksityisasia, josta ei missään tapauksessa puhuisi julkisuudessa. Minulle pitkän harkinnan jälkeen ei. Nuori minä pitäisi vulgaarina tai makaaberina, että avaudun sairauksistani julkisesti. Nuori minä oli myös epävakaa ja impulsiivinen neurootikko. Joka tiesi kaiken, kuten kaikki parikymppiset. Eli ei todellisuudessa juuri mitään juuri mistään. Toisaalta – hän katsoi myös jokaisen jakson esim. Inhimillisestä tekijästä ja ihaili ihmisiä, jotka uskalsivat puhua asioistaan suoraan ja julkisesti. Kävelevä ristiriitakin vielä. Kenties olen liian ankara parikymppiselle. Kyllä minä saisin puhuttua hänelle niin, että hän ymmärtäisi ja hyväksyisi näkökulmani.
Ehkä on parempi, että vanha radio-ohjelma jäi tänään kuuntelematta. Sittemmin olen esiintynyt lukuisissa eri medioissa kirjailijan ominaisuudessa. Positiivisia kokemuksia on huomattavasti enemmän kuin negatiivisia. Kirjailijan ja kirjoittajan ammatti on kuitenkin julkinen, tavalla tai toisella. Minulla on oikeus piirtää rajani, ja velvollisuus pitää ne. Se on mottoni julkisuuteen liittyen. Ja miksei elämään yleensä. Uskallan sanoa ei. Se on tärkeä taito.
★
Koska tänä vuonna ilmestynyt romaanini Valkoinen valo kertoo kivusta, ja koska kärsin itse kroonisesta kipusairaudesta, olen tällä viikolla Inhimillisessä tekijässä keskustelemassa aiheesta. Tätä klikkaamalla löydät lisätietoja ohjelman sivuilta. Ja tästä aukeaa mahdollisuus katsoa ohjelma Areenassa, kun se sinne tulee.
”Kun kipu ei mene ohi. Kirjailija Hanna-Riikka Kuisma sairastui fibromyalgiaan, toimittaja Satu Väisänen kävi läpi selkähelvetin. Anne Flinkkilän vieraana myös kipua ja elämäntarinoita tutkinut Merja Sallinen. Perjantaina 25.10. klo 22, toinen lähetys sunnuntaina 27.10. klo 17:10.”
✩ Taustalla soi: Joy Division, Closer ja The Smiths, Hatfull of Hollow ✩
alaston kirjailija! 
25.10.2013 9.39
Olisipa hienoa tavata se vanha kirjailijaksi pyrkivä minä, ja kuunnella sitä hetken. Aika kultaa muistot ja muuttaa totuuden toiseksi. Mitä kaikkea sitä onkaan unohtanut…
25.10.2013 15.20
Minä voin periaatteessa aina lueskella päiväkirjoja, ja tavata jonkinlaisen verbaalisen kuvan itsestäni. Niissä on vaan se paha puoli, että harvoin sitä tulee avauduttua, kun menee hyvin ja on onnellinen hetki. Tulee enemmän purettua salaisiin kansioihin sellaista noloangstia, mistä ja miten ei muualla kehtaa tilittää. Ja hyvä niin…
25.10.2013 9.52
Joskus tulee selailtua alkuaikojen lehtihaastatteluja. Ehkä pitäisi älytä olla nolo, mutta lähinnä tulee semmoinen ”voi tuota mistään mitään tietämätöntä pikkuista” -ajatus 🙂
25.10.2013 15.25
Ei minua sinänsä nolota. Uskon olleeni aina kullakin hetkellä tosissani siinä, mitä olen sanonut. Lehtijutuissa kuuluu kuitenkin myös toimittajan ääni, joten niiden ei kai ole sellaisenaan edes tarkoitus vastata todellisuutta. Jotakin siivua siitä tietysti. Enemmän nolottaa vanhat valokuvat, mutta se on toinen juttu. 🙂
27.10.2013 9.59
Hahaa, joo, fotot on kyllä mulle varmaan sitä nolointa antia vanhoissa lehtijutuissa 🙂 Vaikka voihan siinäkin ajatella että tuollaiseksi luoja minut nyt vain loi…
Pari kehnosti kirjoitettua juttua löytyy myös leikekirjasta. Aina ei ole mahdollisuutta tarkistaa tekstiä ennen kuin se menee painoon, ja eräästäkin haastattelusta saa kuvan, että puhun jotenkin ikävästi toisesta kirjailijasta. Mikä ei ole lainkaan totta – toimittaja vain käytti hieman merkillistä tulkintaa juttua kirjoittaessaan (tai voihan olla että itse puhuin epäselvästi, mutta _tarkoitus_ ei tosiaankaan ollut puhua siihen sävyyn kuin mikä lehden sivulta välittyy). Semmoinen nolottaa paljon enemmän kuin jos sanoo muuten vaan jotain tyhmää 😕
27.10.2013 15.04
Mä tarkoitin ehkä vahoja valokuvia muuten vaan, hehe. Ei lehdissä, vaan jossain omissa kansioissa. Mulla ei sinänsä ole toistaiseksi ainakaan huonoja kokemuksia toimittajista, yhtä karmeaa episodia luk.ott., josta avaudun ehkä joskus, tai sitten en. Siitä ei loppujen lopuksi jäänyt todisteita muutoin kuin arpia ja kyynisyyttä mieleeni. Eli kaikki julkaistut jutut ovat olleet kivoja, kunhan joka sanaa ja sanamuotoa ei ota mitenkään kuolemanvakavasti. Ja mä tarkistan aina kaikki lehtihaastattelut. Otsikot, nostot jne. ovat sellaisia, joihin ei voi vaikuttaa, mutta niiden, etenkin otsikkojen, tehtävä on myydä lehteä, joten ei niitäkään kannata ottaa liian vakavasti.
Ehkä olen naiivi, koska luk.ott. em. inhottavaa kokemusta on kaikki mennyt tähän asti tuolla saralla hyvin. Tai sitten vaan kokematon. Tässäkin blogissa on jäsenenä eräs kirjailija/taiteilija, jolla taas toisaalta on julkisuudesta hirveitä kokemuksia, joiden kanssa on kamppailtu oikeudessa vuosia. Tietysti siihen nähden oma ns. julkisuus on myös hyvin vähäistä ja pienimuotoista. Toivottavasti se myös henkilönä sellaisena pysyy, kirjoilleni toivon tietysti enemmän lukijoita.
Siitä olen iloinen, että en saanut vielä teininä tai parikymppisenä mitään sellaista julki, että olisin ollut sen ihmeemmin esillä. Jotakin paikallislehtien taidenäyttelyjuttuja oli Porissa ja Lahdessa, mutta ei muuta. Olen nimittäin ollut niin epäkypsä, että niiden jälkien paikkailussa olisikin sitten mennyt loppuelämä. Jotenkin turvallista olla sukupolvi X:n puolella Y:n sijasta. Tuon nettitunnukset jo syntymässä omistavan reality-sukupolven mahdollisuudet ovat olleet sellaisia, että olisin varmaan tunkenut joskus kakarana itseni joka tositelkkariin, ja kuollut jo johonkin muuntohuumeen yliannostukseen. Onneksi liityin myös Facebookiin (ja se tuli suosituksi) vasta kun olin lopettanut ryyppäämisen, muuten minut olisi merkitty tuhanteen kännikuvaan siellä jne.
27.10.2013 21.04
Samaa olen miettinyt, että onneksi mun teini-iässä internetiä ei vielä ollut olemassa, olisin takuuvarmasti tehnyt kaikkea mahdollista ja mahdotonta noloa ja tyhmää… Vaikka ehtiihän sitä vieläkin 😉