Tiina
Eräs varsin vaikea asia kirjojen kirjoittamisessa on vastaamattomuus odotuksiin. Ainakin minulle. Monet muut kirjailijat ovat varmasti parempia asiassa. Lisäksi kyvyssä olla vastaamatta odotuksiin on ajallista heittelyä. Joskus se on helppoa, joskus vaikeaa.
Odotuksiin vastaamattomuudella tarkoitan siis sitä, että kirjailijan tekemiset eivät saisi ohjautua ulkoapäin. Maailma on täynnä ohjeita, hyväntahtoisia neuvoja, kritiikkejä, moitteita, vinkkejä, toiveita, kaikenlaisia vaikutteita. Niistä ei saa välittää.
Kirjoitusmotivaation ja varmuuden siitä, mitä kirjoittaa, pitää olla sisäsyntyisiä asioita. Kirjailijan pitää olla narsistinen olento, joka kirjoittaa ennen kaikkea itselleen ja omista syistään, muita kuuntelematta.
Ehkä muotoilen asian turhan provosoivasti, mutta suunnilleen näin ajattelen. Tokihan esimerkiksi kirjan editointiprosessissa nimenomaan kuunnellaan muitakin ja ajatellaan kirjaa lukijan kannalta. Yritän siksi rajata ajatukseni koskemaan kirjan synnyn ensihetkiä: aihevalintaa, muotoa, ensimmäisen version työstämistä.
Itse olen ainakin turhan herkkä odotuksille ja vaikutteille. Pohjalla on varmaankin halu miellyttää – tai joskus halu näyttää. Muistan, että opiskeluaikoina törmäsin lehdessä uutiseen, jossa kritisoitiin naisia siitä, etteivät he hakeudu johtotehtäviin. Päätin, että minä ainakin olen kiltti ja hakeudun johtotehtäviin. Ala-asteen luokanvalvoja taas sanoi, etteivät naiset voi ryhtyä lentäjiksi. Päätin ryhtyä lentäjäksi. Laiskuus on pelastanut monelta ryhtymiseltä.
Kirjoittamisen parissa ryhtyminen on valitettavasti helpompaa. Kun kriitikko sanoo “Raevaaran tapa kuvata ihmisen sisäistä maailmaa on tarkasti oivaltava. On hieno lukea tekstiä, joka malttaa viipyä mielentiloissa ja sävyissä”, ajattelen helposti, että jatkossakin ihmisen sisäisen maailman kuvaaminen pitää olla suuressa roolissa kirjoissani.
Tai jos kriitikko kirjoittaa “hän on terävimmillään luontokuvaajana”, päädyn ajatukseen, että luontokuvailu on vahvuuteni, joka kannattaa säilyttää. Mutta kun arvostelussa sanotaan, että “tuloksena on kirja, josta voi olla vähän vaikea saada otetta”, päätän kirjoittaa selvemmin ja yksinkertaisempia kirjoja.
Kritiikkien välttely ei toimi lääkkeenä, sillä maailma on täynnä odotuksia. Ystäväni mies sanoi, että minun pitäisi kirjoittaa myyvempiä kirjoja. Kirjailijakollegoiden facebook-keskustelussa taas päädytään lopputulokseen, että yritys kirjoittaa nimenomaan myyvä kirja päätyy takuuvarmasti huonoon lopputulokseen. Ystävä kehottaa kirjoittamaan sodasta – sota tuntuu kiinnostavan suomalaisia. Toisaalta naispuolisesta robotista kertova novellini jaksaa kiinnostaa vuodesta toiseen, ja ehkä minun pitäisikin kirjoittaa kokonainen romaani aiheesta. Novellikokoelmani sai kaikkiaan parempaa vastakaikua kuin romaanini: olisi siis aika palata novelleihin. Toisia lukijoita fantasiaelementit tuntuvat pelottavan, ehkä siis luovun niistä kokonaan.
Odotuksiin vastaaminen on loputon suo, mahdottomuus, paradoksi. Luonto- ja ihmiskuvaukseen painottuva selväjuoninen ja realistinen, myyvä mutta epäkaupalliseksi tarkoitettu sotanovellikokoelmani, jonka pääosassa on naisrobotti, ei tule koskaan toteutumaan.
Pään täytyy pysyä kylmänä. Kirjan täytyy syntyä hiljalleen ja neitseellisesti. Ulkomaailman sanelemat motiivit ovat vääriä motiiveja, koska niistä syntyvät kirjat ovat kammottavia kimairoita, joita kirjailija ei myöhemmin edes tunnista omikseen.
Eniten pelkään kuitenkin sitä, etten tunnista omia motiivejani. Entä jos jokin omaksi halukseni luulemani tunne onkin tosiasiassa vastaamista muiden odotuksiin? Seuraavassa kirjassani (tammikuussa ilmestyvässä Laukaisussa) ei esimerkiksi ole yhtäkään fantasiaelementtiä. Entä jos olen vahingossa vastannut odotuksiin? Joudun puolustelemaan tekoani itselleni: Tarinaan sellaiset eivät kuuluneet. Kirjoitin tarinan ehdoilla. Jokainen tarina on omanlaisensa.
Ei auta kuin pysyä lujana. Ja lohduttautua sillä, että kirjoittamisen hektisimmän vaiheen aikana minua ei kiinnosta pätkääkään, mitä muut ajattelevat tekemisistäni.
alaston kirjailija! 
7.12.2013 16.46
Veit Tiina sanat sormistani. Kävin juuri läpi Sielujen saamia arvosteluja ja totesin, että se on yhtä aikaa paras ja huonoin teokseni, syvällinen ja pinnallinen, liian pitkä ja sopiva, jännittävä ja tylsä… Jos yrittäisi reagoida palautteeseen kun seuraavaa kirjoittaa, tulisi hulluksi. Alan ymmärtää, miksi jotkut kirjailijat eivät lue lainkaan saamiaan arvosteluja. Ja miksi jotkut kirjailijat lopettavat kirjoittamisen kokonaan, jopa ennen kuin ovat sitä edes aloittaneet.
8.12.2013 14.03
Kirjasarjan kirjoittaja (trilogia, nuortenkirjasarja…) joutuu erityisesti ponnistelemaan pitääkseen pään kylmänä ja ajatuksen kirkkaana – ja omana. Neljättä osaa nakutellessa kolme edellistä on saanut palautetta, välillä hyvinkin eriäänistä. Pitäisikö kehittämisen paikoiksi mainitut huomioida tässä tekstissä? Pitäisikö kiitettyjä korostaa entisestään? Toisaalta lukijalla on sarjakirjasta usein hyvin tarkat odotukset, ei niinkään arvostelumielessä vaan jatkuvuudessa. Tyyliä tai henkilökuvausta tai rakennetta ei voi mennä noin vain pistämään uusiksi, mikä sarja se sitten enää olisi?
Nakutan sitä neljättä osaa nuortenkirjasarjaan. Yritänkö unohtaa kaiken, mitä edellisistä on sanottu ja kirjoitettu? Enpä kuitenkaan, lataan voimaa ja sitkeyttä niistä myönteisistä sanoista. Oho, en taida just nyt muistaa niitä kielteisiä. En aio tarkistaa. Yritän nähdä työn osna sitä punosta, joka alkoi ekassa ja päättyy viidenteen. Ja olla ajattelematta, mitä muut ovat ajatelleet. Ja miksi myyntiluvut ovat mitä ovat.
Päivitysilmoitus: Matka sielun keskipisteeseen | alaston kirjailija!