Olen ollut vähällä kirjoittaa itseni loppuun.
Syy on aivan omani. Olen kahminut liikaa tekemistä, innostunut liian monesta, kieltäytynyt liian vähän. Pitäisi osata rauhoittua, rauhoittaa ja keskittyä.
Kansi: Anders Carpelan
Työnteko on toki tuottanut tulosta: ihan piakkoin ilmestyy uusi romaanini Yö ei saa tulla.
Se yhdistelee dekkarimaista juonta E.T.A. Hoffmannin Nukkumatti-tarinasta kummuneisiin näkymiin. (Nukkumatti on suomennettu myös nimellä Nukuttaja.)
Odotan suurella mielenkiinnolla, millaista palautetta kirjasta tulee. Se on aika erilainen kuin aiemmat kirjani. Itselleni kaikkein poikkeuksellisinta kirjassa on silti se, että aion kirjoittaa sille jatkoa. Päähenkilö siirtyy tarinasta toiseen.
Huhtikuun lopussa ilmestyy puolestaan kevään toinen kirja, jossa olen mukana.
Linnut palaavat aina -teoksen toinen tekijä on luontokuvaaja Ilkka Korhonen, ja kirjassa minun novellini lomittuvat Korhosen upeisiin lintu- ja saaristokuviin. Projekti oli oikein mielenkiintoinen, kirjoitan siitä myöhemmin lisää.
Ja siinähän ongelmani tuli jo todettua: työt ovat liian mielenkiintoisia. Haluan kirjoittaa romaaneja, osallistua poikkitaiteellisiin projekteihin, kirjoittaa blogauksia, kolumneja ja tietokirjoja.
Taiteilijan elanto on maailmalla levällään, ja sen saa sieltä kyllä kerättyä, mutta työtä pitää tehdä. Siksi on ollut vaikea kieltäytyä myös tarjotuista opetus- ja luentokeikoista. Tosin niissäkin on se vika, että ne ovat mielenkiintoisia ja houkuttelevia! Rakastan puhua tieteestä, tiedeviestinnästä ja tieteen ja taiteen suhteesta.
Kun työtä on liikaa, aika alkaa loppua kesken. Tein töitä käytännössä koko joulun, myös jouluaattona. En tunne itseäni kovin onnistuneeksi äidiksi, kun lapset ovat joutuneet tottumaan siihen, että jokaisena päivänä on hetki, jolloin äiti tekee töitä.
Kun aikaa ei ole, tingin liikunnasta ja yöunista. Varsinkin unen puute osoittautui syksyllä kovin konkreettiseksi ongelmaksi. Huonosti levänneillä aivoilla ei kerta kaikkiaan luo mitään uutta. Kaikki tekemiseni perustuvat siihen, että kykenen ajattelemaan kunnolla, assosioimaan, inspiroitumaan, keksimään uusia yhteyksiä asioiden välille. Kun aivot väsyvät, väsyy mielialakin. Stressaantuneena olen kova ahdistumaan ja unohtelen arkisia tekemisiä. Prosessointitila loppuu. Jätin väliin kaikki loppuvuoden pikkujoulut ja muut sosiaaliset tapahtumat: en vain jaksanut enää lähteä minnekään, miettiä aikatauluja tai lastenhoitoa.
Lohdullista oli kuitenkin se, että aivojen työkyky palautui nopeasti. Yhdetkin kunnon yöunet tekivät selvästi hyvää.
Liikunnan puutteeseen on ollut vaikeampi tarttua. En ole ihmistyyppiä, joka tekee uudenvuodenlupauksia, mutta nyt on ollut melkein pakko tehdä. Lisää liikuntaa siis tälle taiteilijalle! Pitkiä metsälenkkejä koiran kanssa, sählyä, uimista sekä selkää kuntouttavaa jumppaa ainakin, kiitos!
Toimivan elämän, varsinkin taiteilijaelämän, perusteet ovat selvästi nämä:
1) Liiku paljon
2) Syö hyvin
3) Nuku tarpeeksi
Niin yksinkertaista – ja niin vaikeaa toteuttaa käytännössä.
Kuva: Ismo Jokinen
alaston kirjailija! 
10.1.2015 16.04
Odotan kirjaasi kiinnostuksella. Haluisin tietää, miten olet onnistunut niin hienosti siirtymään tiedekirjoittamisesta proosaan. Asiatekstin tuottaminen kehittää kieltä, mutta se on varmaan aika erilaista kuin proosan tuottaminen. Sinähän olet koulutukseltasi ja taustaltasi tiedekirjoittaja. Olet varmaan kirjoittanut koko ikäsi, mutta minkälaisia yhteneväisyyksiä tai eroja näet näiden tekstilajien tuottamisen välillä? Miten asiatekstin tuottaminen on hyödyttänyt sinua proosakirjoittamisessa?
10.1.2015 16.44
Kuulostaa varsin tutulta. Sain vuoden lopussa valmiiksi kolmannen näytelmäni, mutta nyt on kesken yhä kaksi tietokirjaa, romaani, kaksi leffakäsistä ja novelli (jonka deadline on kuun lopussa). Kolumneja ja lehtijuttuja ei ole nyt tehtävänä, mutta runojakin haluaisin kirjoittaa, ja lisäksi on paljon muuta enemmän tai vähemmän kirjoittamiseen liittyvää. Tänä keväänä minulta tulee kaksi tai kolme kirjaa, nekin vaativat aikaa, markkinointi sun muut.
Jos itse palan loppuun, syynä on kuitenkin sairaus, ei kirjoittaminen. Kirjoittaminen on se, joka ehkä estää burnoutin ja stressiin (kirjaimellisesti) kuolemisen. Minulla ei ole elämässä oikein muuta kuin kirjoittaminen ja elinaika voi olla hyvin rajallinen. Siksi pitää kirjoittaa. Kun vielä voin. Kun olen käynyt lähellä kuolemaa, olen aina harmitellut ainoastaan keskeneräisiä tekstejä. On turhauttavaa miten vähän saa aikaan, miten hitaasti. Liikuntaa en käytännössä pysty harrastamaan enkä ole kohta neljään vuoteen juuri nukkunut, mikä ei ole halusta tai ajasta kiinni.
Perheenäidillä on tietysti hyvin erilainen tilanne. En osaa edes kuvitella, miten haastavaa olisi olla vanhempi ja silti kirjoittaa, ajatus tuntuu mahdottomalta.
Reetta: Minä kirjoitan sekä lääketiedekirjoja että romaaneja, mutta toisin kuin Tiina aloitin romaaneilla (vaikka tiedekirjan sainkin julkaistua ensin). Minulla lääketiede tosin hyppää myös romaaneihin jatkuvasti. Neljä ensimmäistä romaaniani käsittelee sitä, samoin tällä hetkellä työn alla oleva. Minusta tiedekirjoittaminen ei ole vaikuttanut proosaani, mutta romaanien kirjoittamisesta on kyllä iso etu tiedekirjoittamisen kannalta, onhan suuri osa tiedekirjoista aivan luokattoman huonosti kirjoitettu. Ehkä vähän enemmän miettii lauseiden selkeyttä fiktiossa, kiitos hyvien kustannustoimittajien tietopuolella.
15.1.2015 15.56
Hei Reetta!
Vaikka väitöskirjani (ja jotkut yleistajuiset tiedejutut mm. Hesarissa) julkaistiinkin ennen esikoisromaaniani, ajattelen, että olen silti ensisijaisesti kaunokirjailija. Tieteellisen tekstin kirjoittamista englanniksi (kirjoitin sekä graduni että väikkärini englanniksi) en ole aina edes ajatellut kirjoittamisena 🙂 vaikka tottakai sekin kehittää pitkäjänteisyyttä, ymmärrystä rakenteesta yms.
Muuten tietotekstin ja kaunokirjallisen tekstin tekeminen on minusta kirjoittajalle hyväksi. Vaihtelu virkistää aina. Romaanista toiseen on hankala siirtyä, mutta jos välissä saa kirjoittaa esim. tietokirjaa, aivot pääsevät tuulettumaan. Luovuus on erilaista kauno- ja tietopuolella: kaunokirjailijan pitää keksiä lähes kaikki omasta päästään, tietokirjailijan käyttämät elementit ovat jo olemassa, mutta hänen pitää valita, mitä ”polkua” lähtee seuraamaan. (Tämä oli toki hyvin karkeasti sanottu. Myös kaunokirjailija käyttää faktoja kirjoihinsa, myös tietokirjailija joutuu luomaan esim. rakenteen ja muodon.)
Ajattelen edelleen, että suurin kehitykseni kaunokirjailijana tapahtui vuonna 2004-2005, jolloin olin parin vuoden ajan kirjoitellut novelleja ja romaaninalkua tosi innokkaasti, mutta jouduin pitämään lähes vuoden tauon, koska tein väitöskirjaani valmiiksi. Tauko ja paneutuminen pelkkään tiedetekstiin nytkäytti aivoissa jotain kohdilleen kaunokirjoittamisenkin kanssa, ja ehkä pelkkä etäisyyskin auttoi.
Kirjoitusten aiheet valuvat tekstistä toiseen lajirajoista välittämättä. Kun kirjoitin tietokirjaa koiran historiasta, koira-aihe heijastui tekeillä olevaan Hukkajoki-romaaniin sekä moneen novelliin. Samalla lailla on muidenkin aiheiden kanssa käynyt. Ajattelen, että vahvasta tiedeosaamisesta on hyötyä siksikin, että kirjailijalla on silloin päässään valtava aihe/elementti/symboli/metafora-varasto, josta ammentaa.
Hauskaa vuotta 2015!
17.1.2015 14.35
Kiitos Tiina vastauksesta, olin iloinen saatuani sen.
Olen samaa mieltä tuosta esittämästäsi näkemyksestä, jonka mukaan tietyn asian harjoittaminen voi tukea muita taitoja – tiedekirjoittaminen voi tukea vaikkapa proosatekstin tekemistä – aivot kehittyvät, kun niitä rasitetaan oikein! Minua on hämmästyttänyt ja ihastuttanut nuoren Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia. Olen ihmetellyt, miten 24-vuotiaalla kirjailijalla voi olla niin rikas tunne- ja elämysrekisteri, että hän kirjoittaa niin kuin kirjoittaa – aivan valloittavasti! Assosiaatiot eivät varmaan synny itsestään, myös elämänkokemuksella on merkitystä.
19.1.2015 14.48
Ihan asiasta kolmanteen tuli mieleeni kysymys, että mistä syystä vaihdoit edellisen kirjasi aikoihin kustantamoa Teoksesta Paasilinnaan? Vai onko salaisuus?
21.1.2015 15.48
Toni, kerron joskus livenä 🙂