Hylsyjen anatomiaa

20.10.2014 by Anne 1 kommentti

Olen pohdiskellut hylsyn saamisen logiikkaa ja vaikutuksia. Hylsy tuntuu olevan kirjailijoiden keskuudessa asia, joka edelleen aiheuttaa häpeän tunteita – kaikki niitä ovat joskus saaneet, mutta asiasta keskustellaan vain pienissä porukoissa, kollegalta kollegalle.

Hylsy on hylkäys, torjunta, kielto. Vaikka se kohdistuu tekstiin, kirjailija kokee sen väistämättä kohdistuvan itseensä (tai ainakin suurin osa kokee niin, vaikka kuinka yrittäisi olla ajattelematta niin). Kirjailija – kustantamosuhde on tilanteessa uudelleen arvioitavana. Oliko hylsy vain signaali siitä, että teksti ei tällä kertaa aidosti soveltunut kustannusohjelmaan, vai sisältyykö siihen muuta, piilomerkityksiä?

Muutama vuosi sitten kustantamoissa oli YT-neuvotteluja, joiden myötä monen luottotoimittaja lähti pois talosta – ja sen myötä arvokkaat kontaktit kustantamoon katkesivat. Nyt ankeat ajat näkyvät siinä, että kustantamot ovat kutistaneet julkaisulistojaan ja keskittyvät pienemmän volyymin markkinointiin ja tuotteistamiseen. Kirjailija, joka tarjoaa kymmenettä käsikirjoitustaan, ei enää välttämättä saakaan hengentuotettaan listalla. Ei, vaikka se olisi laadukas, kas kun teksti ei olekaan riittävän myyvä/potentiaalinen/markkinoitavissa. Ja ollaan nyt realistisia – kaikkien kaikki tekstit eivät millään mahdu kirjalliselle kentälle. Ammatti on vapaa, kuka tahansa voi kokeilla siipiään – ja esille ponnahtaa aina uusia tekijöitä. Jokainen teksti kilpailee satojen muiden kanssa elintilasta. Aiempi kokemus ei välttämättä olekaan myyntivaltti, vaan hidaste.

Kulttuuritekoja tehdään – kaikki isot yleiskustantamot tekevät myös tappiollisia teoksia – mutta bisneksessä kaikki ei voi olla vähälevikkistä, marginaalista, vain pienen piirin makua miellyttävää.

Mutta se kustantamosta, puhutaan kirjailijasta. Sitä joka saa ei-kuoren. Hylsy on isompi tai pienempi katastrofi, elämäntilanteesta ja kässäriin satsatusta energiasta riippuen.

Ensinnäkin se vituttaa. Tarmoa siitä voi saada, jos vitutuksen saa käännettyä positiiviseksi energiaksi, ”kyllä minä vielä näytän” tai ”ei tää paska ole, ne eivät nyt vain ymmärrä.” Jos kustantamon kanssa on kommunikaatio toiminut, niin hyvällä tuurilla kirjailijalla on tolkulliset perusteet hylsyyn ja kenties näkemys siitä, miten teksti pitää entrata. Hienointahan olisi, jos puhevälit säilyvät ja kustantamon kanssa voi edelleen asioida, jos ei saman tauhkan kanssa niin uusien juttujen merkeissä.

Sitten on päätettävä, jatkaako hylätyn työstämistä vai siirtyykö eteenpäin. Voihan vanhaan palata myöhemminkin, ei olisi ensimmäinen kerta, kun jokin teksti marinoituu odottaessaan paremmaksi. Kustantamoja on useita, joten tekstiä voi kierrättää muuallakin. Pienkustanne/omakustanne ei ole häpeä – onneksi on olemassa vaihtoehtoja, jos intoa riittää.

Mutta hylsy voi romahduttaa kaiken. Seuraavaa potentiaalista julkaisutilaisuutta ei ole näkyvissä. Apurahoittajille pitäisi todistaa, että myös julkaisuja on tullut, ei ole pelkästään työskennelty jonkun kuvitteellisen asian perässä. Koska julkaisuprosessi voi olla hyvin pitkä, hylsy voi tarkoittaa sitä, että seuraavaan pariin vuoteen ei mitään ilmesty.

Hylsy tarkoittaa sitä, että rahaa ei sitten tullutkaan. Kirjailijan työ rakentuu usein niin, että työ hyväksytään ja siitä maksetaan vasta jälkikäteen. Toki on kirjailijoita, joiden tekstiä odotetaan ja markkinointi rullaa jo ennen kuin sanaakaan on paperilla, mutta arvelisin, että valtaosa kirjailijoista etenee kustannussopimus kerrallaan, ja jokainen teksti katsotaan tapauskohtaisesti. Tekstiä ei tavallaan ole olemassa, ennen kuin se on tarpeeksi valmis ja edennyt prosessissa tuotteen asteelle. Kirjailijan kannalta kustannussopimus on tärkeä jo henkisesti, se antaa signaalin siitä, että kustantamo tosiaan haluaa teoksen itselleen. Toisekseen sillä on merkitystä taloudellisesti, sillä usein kirjailijalle maksetaan osa ennakosta siinä vaiheessa, kun sopimus allekirjoitetaan.

Pahinta hylsyssä on minusta kuitenkin se, että hylsyn myötä oman työn tarpeellisuus ja merkittävyys voi kadota. Kustantamon portinvartija estää tekstin pääsyn lukijoille, ja ilman lukijoita ei käsikirjoituksella ole funktiota. Harva ammattilainen jaksaa innostua kirjoittamisesta ilman yleisöä. Kirjailijuus näivettyy ilman motivoivia tekijöitä – julkaisut, lukijat, tekstin saama huomio, julkaisusta tihkuvat tulot motivoivat ja pönkittävät egoa.

Hylsy on julma, koska se iskee suoraan kirjailijan luovuuteen. Hylsy haavoittaa kirjailijan itsetuntoa, koska se on vihje siitä , että tehty työ ei ole julkaisemisen arvoinen. Negatiiviset ajatukset muodostavat kierteen, jota on hankala katkaista.

Kirjailijoille pitäisi olla koulutusta siitä, miten ottaa hylsy vastaan ja miten selviytyä hylsyn aiheuttamasta ahdistuksesta. Hylsyn ei tarvitsisi olla osoitus epäonnistumisesta, vaikka sellaiseksi sen helposti tulkitsee. Vaikka hylsystä ei saakaan bumtsibumnaminamia, niin ainakin sen kanssa voisi elää ja siirtyä eteenpäin.

*

Lopuksi on sanottava, että olen itsekin kirjoittanut hylsyjä, esimerkiksi verkkolehteen lähetetyistä novelleista. Ei se helppoa ole. Pitäisi perustella hylsy ja kannustaa jatkamaan, mutta toisaalta ei voi kehua tekstiä kattoon saakka – jos se olisi sitä, se olisi julkaistu. Harva hylsykirjeen saaja – jos hän ei ole kasvotuttu – edes kuittaa saamaansa hylsyä. Tuttu ihminen yleensä vastaa jotain. Hylsyn lähettäminen vie kolminkertaisestienergiaa positiiviseen kirjeeseen verrattuna. Sitä väistämättä miettii, miltä kirjoittajasta tuntuu – miltä itsestäni on tuntunut, kun olen saanut kielteisiä vastauksia. Mutta sitten muistan, että vielä ahdistavampaa on se jos kukaan ei koskaan vastaa – koska silloin sitä ei ole edes sen yhden viestin arvoinen.