alaston kirjailija!

kirjailijoiden puhetta ja ajatuksia

Köyhyys kulttuurialalla: julkinen salaisuus?

42 kommenttia

hanna_riikka kuisma

Hanna-Riikka

 Olen kirjoittanut tästä omaan blogiini melkein vuosi sitten, mutta tartun teemaan uudestaan vähän laajemmin. Koska itse asia ei ole muuttunut miksikään, tuskin muuttuukaan.

Tuntuu olevan jonkinlainen julkinen salaisuus, että osa kulttuurialojen ihmisistä on köyhiä. Ei pienituloisia, vaan kaikkien suomalaisten ja eurooppalaisten köyhyysrajojen alapuolella. Eikä se välttämättä ole kokonaan sidoksissa menestykseen. Jos otetaan esimerkki omalta alaltani, keskimääräinen tulo tämän päivän suomalaisen kirjan myynnistä on tekijälle 2000 euroa. Siis ei esim. 2000 € kuukaudessa, vaan per kirja. Mutta entä näkyvyys, paljon saatte haastattelusta? Se on useimmiten oman työnsä promotointia, joten sillä hetkellä nolla. Kun pidin nuorena taidenäyttelyn, joku kysyi paljon tienaat? Suurin osa gallerianäyttelyistä maksaa kyllä, mutta taiteilijalle itselleen. Ja kyse ei todellakaan ole nimellisistä summista.

Eniten häiritsee se, että usein kun kulttuuriväki keskustelee syrjäytyneiden, köyhien ja huono-osaisten tilanteesta, asetelma on: mitä me voisimme tehdä auttaaksemme heitä, niitä. Toisia. Hieno homma, mutta oksennan vähän suuhuni enkä kehtaa sanoa mitään, koska häpeä on niin syvällä. (Kuten jokainen joko köyhyydestä tuleva, tai köyhyydessä edes ajoittain, saati pysyvästi elävä tietää.) Stereotypia esim. 2000-luvun kirjailijasta on vahvasti keskiluokkainen, ellei ylempää keskiluokkaa. Eikä ihme, monella tuntuu menevän mukavasti, ja hyvä niin. Mutta johtuuko vääristymä siitä, että lehtijuttuihin kertovat tai sosiaaliseen mediaan päivittävät omasta arjestaan enemmän ne taiteilijat, joille ylelliset juhlat ja ulkomaanmatkailu on arkipäivää? Köyhät ovat hiljaa tai juttelevat mieluummin asioista tai taiteesta yleisellä tasolla tms. Koska eihän sitä kehtaa sanoa, että jos käy kerran vuodessa teatterissa, tarkoittaa se sitä, että joutuu kirjaimellisesti kärsimään. Esimerkiksi olemaan kipeän hampaan kanssa, kun yksi ainoa huvitus vuodessa verottaa lääkärirahat. (teatteri = konsertti, hammas = selkä, lääkäri = hieroja. Tämä on sitä etäännyttämistä.)

Koska taiteen/kirjojen/musiikin myynnillä elää Suomessa vain muutama ja tekijöitä on verrattain enemmän, on ihmisillä vaihtoehtoisia ratkaisuja. Moni taiteilija käy muun alan palkkatyössä kattaakseen elämiskulunsa ja on tästä syystä taloudellisesti hyvinvoiva. Ja henkisesti terveiden kirjoissa eli siltäkin osin hyväosainen, koska pystyy kahteen raskaaseen työhön. Sitten on tietysti niitä, joiden osa elämässä on ollut syntyä tai naida rikkaaseen sukuun. Eikä siinä mitään. Kyse ei tässä kirjoituksessa ole kateudesta. Tunnen ja tiedän monia hyvin toimeentulevia taiteilijoita, kuin myös totaalisen persaukisia ja kaikkea siltä väliltä. Se ei tietenkään korreloi teosten laadun tai ihmisen mukavuuden kanssa, kuten eivät nuo kaksi viimeistäkään. No, ääripäiden sijasta suurin osa lienee jossain siinä keskiluokkaisen ja köyhän välissä, prekariaattia, joka keräilee murusia sieltä täältä ja koettaa saada omaan alaan liittyviä sirpaletöitä sen Oikean Taiteen sivuun.

Silti jokin tässä vaivaa, välillä tuntuu jopa tabulta sanoa, että on olemassa kulttuurialojen kurjalisto: luovia ja uutteria, jopa alallaan kohtalaisesti menestyviä, mutta materian ja terveyden suhteen vähäosaisia taiteilijoita, joille syrjäytyneet ja köyhät eivät ole niitä toisia, vaan sellaisia löytyy peilistä ja/tai lähipiiristä. Ja miksi ko. ihmiset eivät pidä siitä meteliä? Koska köyhyys on leima, joka valitettavasti liitetään tänä päivänä tässä osassa maailmaa laiskuuteen ja tyhmyyteen. (Keskustelupalstoilta löydät lisää sanastoa.) Vaikka taustalla voi olla minkälainen tarina, joka sisältää ahkeraa yritystä vielä monien pettymyksien ja murskautuneiden haaveiden jälkeenkin. Siinä sitä todellista sisua! Oman elämänsä tuntemattomien sotilaiden tarinoissa riittää kirjoittamista useammaksikin ihmisiäksi, enkä puhu enää pelkistä taiteilijoista…

Ja itsestäänselvyys, mutta totta kai Suomen mittarilla köyhyydestä ja muusta kurjuudesta kärsivä on eri asemassa kuin kehitysmaissa. Afrikka-korttia voi aina käyttää, jos yleensä kukaan suomalainen valittaa yhtään mistään. Mutta onnettomuus pitää suhteuttaa ajan ja paikan oloihin, köyhyyskin on suhteellista. Köyhyys voi olla monella tavalla tuhoisaa, se esim. eristää. Jos ei ole joutunut räpiköimään pohjalla, voi olla vaikea ymmärtää köyhyyden syvyyttä ja olemusta. Sitä miten monesta asiasta se koostuu. Suomalaiselle kokonaisvaltaiselle kurjuudelle ei ole edes sanaa, koska syrjäytyneisyys on orwellilaisen uuskielen keinoin luokiteltu koskemaan vain nuoria ja nuoria aikuisia. Siksi puhun välillä syrjäytetyistä, ei ole edes sanaa.

Köyhyys on toiseutta. Köyhyys on abjekti. Ja jos ihminen on laitettu siihen lokeroon eikä sovi, yhteiskunnassa jokin mitätön ratas pysähtyy pieneksi hetkeksi, ymmärrys ei riitä. Tiedän esim. useamman kuin yhden tapauksen, joissa mielenterveysalan ammattilaiset ovat ihmetelleet miten kummassa moniongelmainen pystyy luomaan säännöllisesti onnistuneita teoksia ja vielä esiintymään julkisesti. Ja epäluuloja, miten ihmeessä herra tai rouva tai neiti Taiteilija muka on niin varaton, että joutuu käymään tavallisten kuolevaisten kanssa hoidattamassa sairauksiaan julkisella puolella. hän liittyen oli vasta kohua lehdissä, kun suositun yhtyeen laulaja kertoi kuinka oli hakenut hänelle laillisesti kuuluvia sosiaalietuuksia, ja saanut niiden sijasta v:ttuilua virkailijalta.

Mitä tulee mielenterveyteen: lehdissä on toki juttuja taiteilijoiden korkeammista mielisairaustilastoista ja itsemurhista. Kun vain vielä ihmiset ymmärtäisivät, että taiteilija ei ole ”hullu” tai ”köyhä”, jos on, vaan ihan todella hullu ja köyhä ilman glamourisia lainausmerkkejä. Joka sortin liimanhaistelupäiväkirjat ja paljon vanhemmatkin tekeleet ovat saaneet jotkut kuvittelemaan, että taiteilijan rappio on jotenkin hienompaa kuin se, jos tuntematon spurgu tulee viereen istumaan ja oksentaa paskat housuissa. Samalta se haisee meilläkin. Ja yhtä noloa se on. (Varmaan vielä nolompaa, jos siitä lukee lehdessä.) Ja ihan samalla tavalla köyhä taiteilija joutuu pokkuroimaan ja nöyristelemään virastoissa kuin kuka muu tahansa, ellei enemmän. Nyt jo toistan itseäni. Vähemmästäkin.

Ja jos tällaisiin ajatuksiin ei joku typerys sano, että ottaisivat itseään niskasta kiinni tai menisivät oikeisiin töihin, saattaa joku lempeä sielu koettaa lohduttaa, että no mutta Van Gogh ja Aleksis Kivi. Kauhean kaunis ajatus, mutta eipä se paljon heitä elämänsä aikana lohduttanut. Eikä ajatus siitä, että ehkä joku joskus jossain lämmitä, jos ei ole varaa polttopuihin.

Kirjoittaja: Hanna-Riikka

suomalainen kirjailija / finnish author, writer

42 thoughts on “Köyhyys kulttuurialalla: julkinen salaisuus?

  1. Niin, se on täysin järjetöntä, että ihminen, joka valitsee ammatikseen taiteen tekemisen, ja vielä onnistuu valinnassaan niin, että todella saa esimerkiksi sen julkaisusopimuksen jne. ei voi elättää itseään työllään, vaan joutuu tekemään kahta työtä, kun perusduunari esim. paperitehtaassa vetää ihan käsittämätöntä palkkaa kuukaudessa. (Ei sillä että minulla olisi paperialaa vastaan mitään, mutta kyllähän tämä kahtiajako aika järjettömältä tuntuu…) Usein kun taiteilijat ovat vielä yliopistosta valmistuneita maistereita ja taiteen luominen vaatii useimmiten aina erityislahjakkuutta ja valtavasti henkisiä voimavaroja, toisin kuin niin moni muu työ. Siitä huolimatta näitä asioita ei tunnuta suomalaisessa yhteiskunnassa juuri arvostettavan.

    Onko kyseessä jokin kollektiivinen yhteiskunnallinen kateus? Taiteilijuus on useimmiten aina unelma/kutsumus-ammatti ja pelkästään se, että joku elää unelmaansa voi olla riittävä kateuden aihe. Puhumattakaan, että henkilö kaikenlisäksi saisi siitä rahaa! Eihän sellainen nyt sovi, kun niin moni puurtaa raksalla tai missä lienee hampurilaisbaarissa pakon edessä.
    Suomessa ei tueta unelmien toteuttamista ja se on surullista.
    Taiteilijoiden työstä kyllä nautitaan täysin rinnoin, kuunnellaan musiikkia, luetaan kirjoja, ihastellaan taidetta, mutta muistaako kukaan niistä nauttiessaan, että jotta hän saa noista asioista nauttia, joutuu joku mahdollisesti burn outin partaalle yrittäessään yhtä aikaa luoda noista asioita ja käydä päivätöissä. Ajatellaan, että ”no ainakin saat tehdä mitä haluat, eikä sinun tarvitse puurtaa r-kioskin kassalla”. Ei tulla ajatelleeksi, että se taiteilija joutuu puurtamaan siellä r-koskin kassalla myös + sen lisäksi hän yrittää luoda sitä taidettaan. Kaksinkertainen työmäärä.

    • Kurkuma kirjoitti:

      ”ihminen, joka valitsee ammatikseen taiteen tekemisen, ja vielä onnistuu valinnassaan niin, että todella saa esimerkiksi sen julkaisusopimuksen jne. ei voi elättää itseään työllään, vaan joutuu tekemään kahta työtä, kun perusduunari esim. paperitehtaassa vetää ihan käsittämätöntä palkkaa kuukaudessa.”

      Ero on siinä että paperityöntekijän työpanosta tarvitaan. Jos taiteilijan töillä ei ole menekkiä, kukaan ei halua ostaa teoksia, niin kenen pitäisi maksaa hänen palkkansa? Valtionko? Jos kyllä, niin pitäisikö sama yleistää kaikille muillekin aloille? Jos vaikka etruskikielentutkija on ”ihan yliopistosta valmistunut maisteri” ja haluaa työkseen kirjoittaa etruskien morfologiasta, niin pitääkö valtion maksaa hänen elantonsa, vaikkei tuotannolle olisi lainkaan kysyntää?

      Vai onko kaikki, mitä nimitetään taiteeksi, oletusarvoisesti arvokasta vaikka sen kulutus olisi hyvin marginaalisessa asemassa? Tästähän nimittäin seuraa ongelma, että voin piirrellä paintilla tikku-ukkoja ja väittää itseäni taiteilijaksi, jolloin valtion on pakko maksaa minulle palkkaa vaikkei kukaan halua ostaa töitäni. Tai sitten voin elättää itseni paperitehtaalla ja toteuttaa tikku-ukkoismiani vapaa-ajalla, ja mikäli tikku-ukoistani tulee niin loistavia että joku haluaa ostaa, niin sehän on vain hyvä.

      • ”Tästähän nimittäin seuraa ongelma, että voin piirrellä paintilla tikku-ukkoja ja väittää itseäni taiteilijaksi, jolloin valtion on pakko maksaa minulle palkkaa vaikkei kukaan halua ostaa töitäni.”

        Tämä on sikäli huono vertaus, että apurahoja saadakseen on taiteellisesta työstä oltava näyttöjä. Kustantamoihin tarjotuista käsikirjoituksista noin 1% hyväksytään julkaistavaksi, joten ”seula” on olemassa, ja se on melko tiukkakin.
        Kuvataiteen puolella en ole asiaan toki perehtynyt, mutta näin villisti arvailen ettei silläkään osastolla heru apurahaa pelkillä paintshop-tikku-ukoilla.

      • Anuhan tähän jo vastasi loistavasti. Lisään vielä sen verran, että mikäli Elina uskot, että paintilla tekemäsi tikku-ukot antavat muillekin ihmisille merkityksellisiä kokemuksia, ja ne tuovat tärkeää lisäarvoa kulttuurin kentälle, niin kokeile ihmeessä siipiäsi taidealalla.
        Vastaan vertauskuvaasi vertauskuvalla.

    • Kurkuma, kiitos kommentistasi! Empaattinen ja kaunis asenne.

    • Itse olen kahta työtä tekevä taitelija ja homma toimii kutakuinkin hyvin, vaikkakin olen pienituloinen. Ehkäpä kurkuman köyhyyteen on syynsä, kun on noin ylimielinen asenne.

      • Good for you, mutta kaikki eivät ole niin pystyviä ja vahvoja. Enkä minä löydä Kurkuman kommentista mitään ylimielistä, saati mainintaa hänen tulotasostaan…

    • siis nämähän on ammatinvalintakysymyksiä.
      olen koko ikäni ollut raksalla putkiasentajana kutsumusammatissani niin kuin taiteiliat .
      kyllä siinäkin työssä vaaditaan taiteellisuutta että voi hyvällä omallatunnolla sanoa näden olevan minun käteni jälkiä näyttäviä pannuhuoneita.
      ammatissa kuin ammatissa on riskinsä sillä olen tykänny raataa työssäni huonoin seurauksin,sillä nykyään olen selkä vaivainen sairaseläkkeellä oleva entinen ”putkimies”
      haluaisin edelleenkin yehdä työtä mutta kun ei livut anna perää ja nykyään alle 20000€ :n vuosituloilla siis (reilusti alle ) ja yritän pitää 7henkisen perheen ruuassa ja vaatteissa!
      en valita siitä vaan kerron että ei se muillakaan ammateissa niin helppoa ole !
      siis kerron painotan että kaikilla on vapaus onneksi itse valita työnsä omien lahjakkuuksien ja kykyjensä perusteella 🙂

      hyvää joulun alkua 2013 kaikille teille jotka ette tiedä mitä jouluna syö vai syökö mitään vai kaurapuuroo ……. HYVÄÄ joulua

      • Jari, ymmärrän! Tiedän kyllä että yhteiskunnassa ovat tällä hetkellä monet kovilla. Toin tähän vaan yhden alan, se ei todellakaan ole ainoa. Päivittäin saa lukea uusista yt-neuvotteluista (hienompi sana potkuille…) jne.
        Ja olen samaa mieltä siitä, että on tosi tärkeää tehdä sitä mikä on itselle parasta. Minun mielestäni kirjailija tai taiteilija on ammatti siinä missä joku muukin, ei mitään sen hienompaa. Kunnioitan kaikkien tärkeiden alojen osaavia ammattilaisia.
        Ja etenkin sitä, että tosiaan on siinä kutsumusammatissaan, eli pitää siitä, mitä tekee. Ja ammattiylpeys, se on hienoa, kun voi olla tyytyväinen johonkin tekemäänsä, oli se sitten pannuhuone, katto, kakku, matto, hyvin hoidettu vanhus tai kirja!

        Olen pahoillani, että sinulla on kipuja ja rahahuolia. Minä olen kai siinä mielessä onnekas, kun ei ole lapsia eikä fyysisesti raskasta ammattia, niin ei tarvitse miettiä tässä kuin kahden aikuisen perheen raha-asioita ja pystyy työskentelemään huonoina päivinä vaikka sängystä käsin kannettavalla koneella.
        Kiitos vastauksesta ja kaikkea hyvää. Onnellista joulua sinulle ja perheellesi!

  2. Kirjoitelma onnistui jossakin, eli ainakin se herätti muutamia kysymyksiä.
    K
    un työn sisältönä on tuottaa teoksia, jotka ovat joko opillisesti ylösrakentavia tai esteettistä mielihyvää tuottavia tai ehkä jopa molempia, niin miten pitäisi tulojen muodostua?
    Kansansuosiosta, johon teosten merkitys taiteilijan elinaikana väistämättä mitä suurimmissa määrin perustuu, taiteilijaeläkkeestä, jolla he jotka ovat vallassa ja rahassa kiinni tukevat suosikkejaan vai jostain ihan muusta?

    Millä periaatteella voisimme sanoa, ole sinä kirjailija ja me kollektiivisesti voimme sinut ruokkia ja pukea, jotta loisit meille kirjoja? Joillekin se sanotaan, koska me heidän teoksiaan niin rakastamme, että ostamme sen uusimman ”Remeksen” isälle, joka jumalan isänpäivänä. Toisille se se sanotaa, koska he muun ohella miellyttävät mesenaattejaan.

    Pahoittelen seuraavaa, mutta taiteilija ei ole koskaan ollut ammatti, johon kuka tahansa voi asettua ja odottaa saavansa tästä ammatista leipänsä ja elämänsä edellytykset. Varsinkaan sillä taiteilijan eetoksella, että taiteena tuottaa sen, mitä inspiraatio sanelee ja tällä puhuttelee yhteiskuntaa. Vanhastaan kuvataiteilijat hankkivat leipää tilaustöistä ja tuottivat sen varsinaisen taiteen joko näinä töinä mesenaattiensa ehdoilla, tai sitten sen ohessa inspiraatiostaan käsin.

    Kirjailijat ovat aina saaneet, joko kirjoittaa mitään sanomattomuuksia (voi noita syvästi halveksuttuja dekkaristeja), elää kurjuudessa tai sitten hankkia leipänsä kirjoittamisen ohessa, vaikka opettajina. Aina.

    Huomenna jos luoja suo ja kansanjoukot heräävät, voimme ehkä päästä sosialismiin, jossa vähemmän raatamisen ohesssa voivat useammat meistä keskittyä siihen, mikä on olennaista, taiteeseensa.

    • Kuka halveksii dekkaristeja, sinäkö? Minusta siinä kirjallisuudenalassa on omat huippunsa ja heikkonsa, kuten kaikissa muissakin. Kullekin makunsa mukaan. Ja sosialismit ja luojat vedit ihan omasta hatustasi, en minä kommentoinut sellaisia asioita postauksessani ollenkaan. Enkä taatusti pyytänyt leipää keneltäkään. Toki töitä minulle saa tarjota sitä vastaan.

      No, siitä viis. Minulla ei ole oikeastaan muuta sanottavaa sinulle, kuin että mieti kannattaako tehdä niin helppoja ja yleistäviä oletuksia ihmisistä ja kokonaisista kansanosista, eli tietyn alan ammattilaisista. Jos hellittää ennakkoluuloistaan, saattaa joskus vahingossa yllättyä.

      En tiedä onko tämä trollin ruokkimista, mutta vastataan nyt kuitenkin.

      • Pahoittelen poikkeuksellisen huonosti muotoiltua tekstiäni.

        Minä en itse asiassa halveksi mitään kirjallisuuden tyylilajia.

        Mitä tuossa koitin tuoda esiin on se, että on hyvä kysymys ”mistä kirjailijan tai minkään muunkaan taitelijan tulon tulisi muodostua” Mistä hänelle maksetaan ja kenen se pitäisi tehdä.

        Jos homma koitetaan hoitaa vallitsevalla systeemillä, taiteilijat saavat rahaa, kun jotkut muut haluavat heille teoksistaan sitä antaa. Suurimmalle osalle taitelijoista tämä tarkoittaa joko populaarimman taiteen tekemistä , hotsitti tai ei tai sitten ihan oikeaa köyhyydessä elämistä.

        Toinen tapa, jota ainakin kotimaisissa piireissä toivotaan (ja joissain tapauksissa tunnutaan jossain määrin toteuttavankin) on se, että yhteiskunta elättää taiteilijaa erilaisilla apurahoilla/ kirjailijapalkkiolla. Tuohon sisältyy matopurkki: ”Kuka saa itse julistautua tai julistaa toisen sellaiseksi taiteilijaksi, jota me muut yhteisvoimin elätämme, jotta hän saa keskittyä tekemään taidettaan”. Siinä mennään lähes varmasti metsään, joko tuetaan kansan syviin riveihin vetoavia suosikkeja vielä vähän lisää tai sitten arvotaan millä perusteella milloinkin se, kenen maaliroiskeet kankaalla tai se yhdestoistasadas suomalaisen kurjuuden kuvaelma saa taas tänä vuonna taloudellisen tuen ja kutsun päättäjien pirskeisiin. Ei hyvä tämäkään.

        Yllä koitin käsitellä tätä historiallisesta perskpektiivistä, mutta ehkäpä se ei taas ilman esimerkkejä toiminut, joten…
        J.R.R Tolkien oli varsinaisesti yliopistolla opena ja teki kirjailijan duunit siinä sivussa, Leonardo eli mesenaattiensa ja tilaustöiden maksajien varassa, kuten Michelangelokin, W.A. Mozartille maksoi aateli teoksista (+hovimuusikon paikka) jne. jne. jne. Ne joille maksettiin tekivät taiteensa rahoittajien reunaehdoista käsin.

        Nykypäivän kirjailijalle se kääntyy muotoon, jos teoksesi myyvät saat paljon rahaa jos eivät kuolet köyhänä (Mainitsitkin mm. A. Kiven…)

        Sosialismin tosiaan toin itse tähän keskusteluun. Avataan nyt tämäkin. Näkemykseni on, että paras ja reiluin tapa hoitaa ihmisille mahdollisuus omistaa elämänsä taiteen tekemiseen on perustulo/kansalaispalkka. Kaikille.
        Tämä tarkoittaisi turvattua tuloa, eli mahdollisuutta tehdä sitä taidetta. Rikastuminen toki edelleen vaatisi sitä, että tuo taide olisi suosittua, mutta tämä ei liene ensisijaista, vai onko?

      • Jos menee olkinukeksi, menkööt. Mutta en nyt varsinaisesti pidä Leonardo da Vincin tai Mozartin (joista jälkimmäinen oli loppuvuosinaan velkainen ja sairas) hahmoja, ajanjaksoja, asuinpaikkoja jne. mitenkään relevantteina suhteessa suomalaiseen todellisuuteen 2013. Sitä paitsi mitä eroa on apurahalla ja mesenaatilla? (Ei tarvitse vastata, vastaan itse heti perään.) Ehkä se, että mesenaatti saattoi vaatia tilaustöitä, kun taas apurahalla (olipa se yksityinen säätiö tai ”meidän veronmaksajien rahoista”) taiteilija saa tehdä omannäköistään työtä.

        Sinulla on joitakin luutuneita ja ikävystyttäviä ennakkoluuloja alaan ja aiheeseen liittyen.

    • kyllä minun mielestäni on taiteiliakin ammatti jos sillä pääasiallisen elantonsa saa ! siis vertaisin taiteilijota yksityis yrittäjiin sillä he uskaltavat ottaa riskejä oman taloutensa kustannuksilla ja myös parhaimmassa tapauksissa työllistää välillisesti tai suoraan muitakin ihmisiä!
      ja työnteollahan ihmiset elää ja saa ruokansa,asuntonsa. en ole yhtään yksityis yrittäjille kade vaan kannustan heitä yrittämään lisää ja enemmän sillä näinhän saadaan tämä yhteiskunta nousuun mutta kaikkia tukiaisia vastaan kyllä olen sillä ei tavallisia duunareitakaan tueta vaan ruoskitaan paremminki siis tekemään enemmän ja pitempään töitä pienemmällä palkalla !!

  3. Tärkeä aihe! Ja onneksi tuli heti perisuomalaista empatiaa kommenteissa. Itse kyllä tekisin kirjailijantyön ohessa muitakin töitä, jos niitä vain olisi tarjolla. Olen tehnyt kaikkea mitä tarjotaan, kirjoittanut juttuja tosi-tv-tähtien silikoneista ja vetänyt eläkeläisille Facebook-kurssia. En ole itse rutiköyhä ja olen sopeutunut siihen, etten voi esimerkiksi viedä lapsiani elokuvateatteriin tai ostaa alusvaatteita muualta kuin kirpputorilta. Mutta kun sen lisäksi saa jatkuvasti kuulla/lukea tuollaisia ilkeitä kommentteja: eläisit kyllä työlläsi, jos olisit kyllin hyvä, kuka sen päättää että juuri sinä saat apurahaa, menisit Alepan kassalle, työsi on täysin turhaa.

    Miksei koskaan kritisoida suomalaisia siitä, että ihmiset eivät investoi enemmän maalaustaiteeseen, osta sankoin joukoin runokirjoja tai käy harva se päivä teatterissa?

    En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa yllä esitetylle logiikalle. Suomessa tehdään paljon akateemista tutkimusta, josta mikään ulkopuolinen taho ei maksa. On olemassa sellainenkin asia kuin sivistys. Paperityöntekijälle maksetaan, jotta saadaan paperia, jolle painaa mainoksia, joita kukaan ei oikeasti halua postiluukustaan sisään. Olin vuosi sitten katsomassa suomalaisen arkeologiryhmän kaivauksia Pompeijissa. Ei siitäkään kukaan maksanut, he työskentelivät apurahoilla. Pidän silti todella tärkeänä, että historiaa tutkitaan, Pompeijia kaivetaan lisää esiin ja runoja kirjoitetaan. Maailma, jossa tehtäisiin vain työtä josta markkinavoimat ovat valmiita maksamaan, olisi todella ankea paikka.

    • ”Itse kyllä tekisin kirjailijantyön ohessa muitakin töitä, jos niitä vain olisi tarjolla. Olen tehnyt kaikkea mitä tarjotaan, kirjoittanut juttuja tosi-tv-tähtien silikoneista ja vetänyt eläkeläisille Facebook-kurssia.”

      Kiitos kommentistasi! Ja sama homma. Juuri noista ei ole kokemusta, mutta kolumneja, taidekritiikkejä, juttuja nuortenlehtiin, luentoja, kahdessa eri arvostelupalvelussa työskentelemistä ja paljon muuta… Koko ajan koetan löytää lisäväyliä.

      Mutta olisin ihmetellyt, jos ei olisi tullut yhtään MENKÄÄ PUMMIT TÖIHIN -kommenttia. En itse asiassa tiedä ketään, minkään alan taiteilijaa, joka lepäilisi laakereillaan yrittämättä mitään. Sitä paitsi, ei Suomessa niin vaan ”mennä töihin”, kuten joskus 70-luvulla. Ajat ovat kovat joka alan ammattilaisille.

      P.S. Arvostan muuten hyviä palveluammattilaisia, mukavat ja ammattitaitoiset myyjät voivat joskus piristää kurjaa päivää kullanarvoisesti. Ei minusta olisi siihen työhön, monestakaan syystä, olen huono numerojen kanssa ja selkä on vaivainen. Minä teen sitä työtä, johon minä sovellun parhaiten.

  4. Kärsivä taiteilija luo parempaa taidetta kuin taiteilija, joka ei kärsimystä ole kokenut.

    • … loputon rääkki lannistaa ja tappaa. Eikä kärsimys automaattisesti kaunista.

    • Mielipide tuokin, Piia. Vai onko ironiaa, sitä kun ei nykypäivänä tiedä. Kärsimys voi toki lisätä empatiaa ja ymmärrystä maailmaa kohtaan, mutta se saattaa myös tuhota ihmisen ja tehdä hänestä katkeran kusipään. Sitä kun ei etukäteen tiedä. Mutta sen tiedän, että maailmasta ei kärsimys kesken lopu.

  5. Jos lukevan yleisön enemmistö on yhtä kyynistä kuin noissa ylläolevissa kommenteissa, ei Suomessa kannattane kenenkään kirjoittaa yhtään mitään. Mutta vakavasti puhuen, harvaan asiaan suhtaudutaan yhtä vihamielisesti kuin kulttuurialalla toimivien oikeudesta toimeentuloon. Taiteilijoilla ei saisi olla oikeutta yhteiskunnan tukiin, mutta toisaalta taiteilijoilla ei saisi olla oikeutta saada tuloja työstään, kuten tuossa yhdessä kansalaisaloitteessa ajatellaan.

    Onhan se toki selvää, että yleisön suosikit pärjäävät parhaiten, mutta sellaiseksi päätyminen on monen vuoden pitkäjänteisen työn myötäkin pitkälti sattumankauppaa. 🙂

    • Kiitos kommentistasi, ja totta puhut! Musiikin saralla moni jo sentään ymmärtää, että Smurffit listaykkösenä ei tarkoita sitä, että se olisi maailman laadukkainta ja kaikilla mittareilla parasta ja kauneinta musiikkia. Muilla taiteen alueilla se on vähän vielä hakusessa… Vaikka okei, musabisnes on vähän huono esimerkki, koska on siinäkin kääntöpuolensa. Kaupallisuus ja pinnallisuuden palvonta ovat tilanteessa, johon kirjallisuudessa on onneksi vielä matkaa.

  6. Minusta tämä kirjoitus ei pelkästään esitä taiteilijan arkea, vaan pienyrittäjän arkea. Niille, jotka viisastelevat esimerkiksi taiteilijan hyvyyden ja toimeentulon keskinäisestä suhteesta, sanoisin että silloin täällä ei kukaan yrittäisi tehdä taidetta, eikä juuri muutakaan.

    Kirjoittelen esimerkiksi itse kirjaa, koska voin kirjoittaa sitä ja toimeentuloni ei ole riippuvainen kirjan menekistä – onneksi. On arvostettavaa, että löytyy henkilöitä joilla on kykyä ottaa riskiä ja luottaa siihen, että tuottamansa taiteelle löytyy kysyntää – mielellään vielä siten että itse taiteilija pääsee nauttimaan työnsä hedelmistä.

    Olen pohtinut sitä, että onko tehtävä valinta taiteen ja muun toimeentulemisen väliltä?

    • Kiitos kommentistasi! Hyvä pointti, taiteilijahan on eräänlainen pienyrittäjä. Joillakin on toiminimiä, jotkut toimivat osuuskunnassa, jotkut tekevät töitä freelancer-verokortilla, ja jotkut koettavat sinnitellä muilla tavoin. Riippuu vähän taiteenalastakin, kuinka asiat hoituvat.
      Mitä tulee taiteen ja muun toimeentulon väliseen valintaan, se on varmasti jokaisesta yksittäistapauksesta kiinni. Jos olisi jaksamista ja osaamista (ja olisin superihminen), kävisin mielellään hyvissä palkkatöissä ja illat ja yöt kirjoittaisin, mutta ei se mene meikäläisen kohdalla ihan niin. Minulla on milloin mitäkin ratkaisuja.
      Olen nähnyt kaikenlaista, joku tekee pelkkää taidetta, joku pitkän uran toisella alalla ja siinä ohessa taidetta, ja kaikkea siltä väliltä. Eli jokaisella on kai oma tiensä, mikä parhaiten sopii ja kuinka elämä lutviutuu. Onhan elämän varrella myös kaikenlaista, mihin ei aina itse voi vaikuttaa.

  7. Hyvä kirjoitus.

    Ajattelen, että tuo varattomuuden tai pienituloisuuden piilottelu koskee koko yhteiskuntaa. Vähän vieraammille mielellään esitetään menestyneempää kuin on. Kulttuurialalle tuovat lisäpainolastia ne mielikuvat, joiden mukaan ”julkisessa” ammatissa toimimisessa pitäisi olla jotakin hohtoa. Mieleen on jäänyt elokuvakäsikirjoittajan kertomus, jossa viimeisillä työttömyyskorvausrahoilla ostetussa mekossa käppäiltiin elokuvan ensi-iltaan ja esitettiin menestynyttä.

    Sehän siinä onkin se vaikea asia, kirjoittajina/tuottajina/toimittajina emme edusta itseämme vaan omaa työtämme, ja sen haluaa esittää niin hyvässä valossa kuin suinkin. Kukaan ei uskalla rikkoa kierrettä, koska oman ”menestymättömyyden” tunnustaminen voitaisiin tulkita ammattitaidon puutteeksi, tai se voisi muuten vaikuttaa negatiivisesti mielikuvaan omasta tuotannosta. Onneksi kirjallisuudessa kuitenkin harvemmin kuin elokuva-alalla, käsittääkseni.

    • Kiitos kommentista, erittäin hyvin sanottu. Yhtenä esimerkkinä ovat nämä vain julkisuuden takia julkkikset, joilla monta kertaa on mitättömät tulot ja valtavat velat, koska pitää yrittää antaa ulospäin jotakin ns. luksuskuvaa. Hirveän surullista, että niin monen nuoren toiveammatti on ”julkkis”. Vastaa lapsen halua: katsokaa minua! No, se olisi kokonaan oma keskustelunsa.

      Onhan tässäkin yläpuolella pari sellaista kommenttia, jotka antavat pientä suuntaviivaa ja esimakua siitä, minkä vuoksi taiteilija ei halua julkisuudessa sanoa olevansa köyhä. Kun sanasto on pummit ja elätit ja ”meidän veronmaksajien rahoillako pitäisi” jne… Ihmiset eivät jaksa miettiä mitä kaikkea ja kuinka paljon niillä verorahoilla yms. todellisuudessa tuetaan. Kun haluaa vain jonkun, jota vihata pienen hetken, ei sitä jaksa ottaa asioista selvää.

  8. Hanna-Riikka, kiitos kirjoituksestasi! Häpeä saa meidät taiteilijat usein vaikenemaan.

    Suomessa on usein tympeyden maksimointi keskusteluissa mitä taiteilijan elantoon tulee. Minulle on sanottu, että taiteilijuutesi on itsepetosta, jolla kuvittelet saavasi yleistä arvostusta ja kompensoit näin lapsuutesi menetyksiä. Tuntuu, että ”kärsivä taiteilija” myytti elää yhä hoitoalan ammattilaistenkin mielessä, kun keskusteluapua kaipaa.

    Kaikki me tarvitsemme arvostusta ( ja mielellään sitä elantoakin), eihän se ammatista kiinni ole.

    • Kiitos kommentista, tärkeitä pointteja! Ja onpa kyllä omituinen tuo ammattilaisen kommentti… No, en epäile hetkeäkään sen aitoutta, koska on omiakin ”kiinnostavia” kokemuksia. Sanoin esim. terapiassa pari vuotta ennen kuin sain ekan kustannussopimuksen, että aion kirjailijaksi. Paperiin tuli merkintä: grandioottisia suuruuskuvitelmia. Jos asuisin ko. kaupungissa vielä, niin kävisin siellä vilauttamassa Kirjailijaliiton jäsenkorttia. 😀

  9. Lainaus Henri Laineelta: ”Millä periaatteella voisimme sanoa, ole sinä kirjailija ja me kollektiivisesti voimme sinut ruokkia ja pukea, jotta loisit meille kirjoja?”

    Tämä kysymys kuuluu 100% kaikille. Millä periaatteella voisimmme sanoa, ole sinä byrokraatti ja kollektiivisesti voimme sinut ruokkia ja pukea, jotta loisit meille sääntöjä. Tai ole pakastetyöntekijä tai opettaja tai nuoriso-ohjaaja.

    Nyt voidaan vedota välttämättömiin toimiin. Kaikkea ei ole pakko tehdä, se on turhaa ja se väittämä on harvinaisen oikeassa. Tiedetään, että nykyisestä työmäärästä ainoastaan 5% on välttämätöntä, loput turhia toimia, osa haitallisia, toiset jopa vaarallisia. 95% kaikista toimista voitaisiin lopettaa ja elämä jatkuisi lähes samaan tapaan.

    Raha on uskon asia. Sillä ei ole kiinnekohtaa kuten kivellä tai puulla. Sama pätee meidän kaikkien omituisiin toimiimme, ne arvotetaan uskon pohjalta. Talous on uskonto, jota taide ei tunnusta. Siksi talous ei palkitse taidetta.

  10. Mielenkiintoinen ikuisuusaihe! Ihanneyhteiskunnassa varmaan meistä itse kukin saisi toimia toiveammatissaan, toteuttaa itseään ja saisi silti kohtuullisen toimeentulon. Vielä ei ole kansalaispalkka-asia nytkähtänyt nähdäkseni senttiäkään eteenpäin, vaikka siitä on mielikuvieni mukaan aijoittain keskusteltu viimeiset kolmekymmentä vuotta.

    Kulttuuria harrastavana ihmisenä koen nämä keskustelut hieman syyllistävinäkin. Kulutan kulttuuria, mutta saavatko sen tekijät ansaitsemansa palkan? Kuinka usein olisi keskituloisen keskiluokan edustajan käytävä teatterissa vuoden mittaan? Montako kotimaista kirjaa tulisi ostaa, entä taulua? Huonetilakin asettaa omat rajansa, kukkarosta puhumattakaan. Aikaakaan ei kaikkeen riitä, vaikka halua olisikin. Ja ihan oikeasti mietin usein esimerkiksi kirjaa lukiessani, että tässä sitä kirja luetaan parissa päivässä ja kirjailija on uhrannut siihen vuosienkin työn. Mutta mitä minun pitäisi tehdä? Lukea hitaammin?

    Taiteilijat voivat saada apua elantoonsa paitsi tuotteitaan myymällä myös hakemalla apurahoja. Systeemi on raskas ja osin kummallinenkin. Olen joskus kirjoittanut mm. kirjastoapurahajärjestelmästä, jossa ei ainakaan oikeudenmukaisuus mitenkään kukoista. Paranneltavaa siis vallitsevassakin systeemissä riittänee.

    Mutta jotenkin minulle ei ihan auennut tuon postauksen pointti. Mitä oikein halutaan nykytilanteen tilalle? Pitäisikö olla jotain kunnan- ja kaupungintaiteilijoiden virkoja, esim. 50 000 asukkaan kaupungissa vaikka 10 kirjailijanvirkaa ja 5 kuvataiteilijaa? Samaan tapaan kuin vaikka opettajanvirkoja? Vai miten pitäisi asiantila ratkaista? Älkää nyt käsittäkö väärin, kysyn tätä ihan vakavissani! Esim. kirjailijoita ja kirjailijaksi haluavia on Suomessa varmaan useampi tuhat. Mistä oikeasti voisi heille kaikille löytyä vaikka nyt 2000 euron kuukausipalkan maksaja? Vaikka he kaikki kirjoittaisivat kirjan 1-2 vuotta kohti? Kuka määrittelisi, millä ansioilla saa kirjailija- tai taiteilijastatuksen ja siitä seuraavan elannon?

    En kannata mitään ’kärsimys jalostaa’ -ajattelua missään muodossa. Mistä sen tietää, mitkä mestariteokset Kiveltä jäivät kirjoittamatta, kun elämä oli sellaista kuin oli. Luovuus ei kukoista pakotetusti ja kurjuudessa, niin ainakin uskon.

    Kiitos kaikille teille, jotka vallitsevista oloista huolimatta jaksatte kirjoja kirjoittaa, tauluja maalata ja teattereissa näytellä! Ilman taidetta maailma olisi helvetillinen paikka.

    • Kiitos kommentista, Kirsi. Aiheen tarkoituksena ei todellakaan ollut syyllistää kulttuurin kuluttajaa, koska olenhan itsekin kova lukemaan, sen lisäksi musiikki ja elokuvat ovat lähellä sydäntäni. Kun taas teatterissa en käy koskaan.

      Totta kai apurahat ovat hyvä vaihtoehto. Minä en pidä niiden hakemista varsinaisesti raskaana ja kummallisena, suhteessa mahdolliseen hyvään tuuriin. Välillä saa, välillä ei, vähän kuin elämässä yleensäkin… Ja on niin paljon erilaisia tahoja, monista yksityisistä säätiöistä alueellisten instanssien kautta valtion taideapurahaan, että ei ehkä voi yleistää, että apurahat ovat kategorisesti sitä tai tätä. (Ja siis totta kai niihin tarvitaan hyvät näytöt, kuten Anu ylempänä sanoi, ei niitä kuka tahansa saa. Ja toisaalta, välillä sekään ei riitä, sitten menee tuurin puolelle.)

      Minulla ei ole ratkaisuja, en ole poliitikko. Jätin vain oman pienen merkkini verkkoavaruuteen siitä, että 2013 kulttuurialan ihmisissä saattaa olla enemmän huono-osaisia kuin jostakin näkökulmasta näyttää.

  11. Otsikoit H-R hyvin: kulttuurialat.

    Niitä on paljon, eri taiteen alojen ammattilaisia. Ja osa menestyy, tai tulisi kai sanoa, rikastuu ja vaurastuu todella paljon työllään, ja iso osa kituuttaa pienillä tai aivan olemattomilla tuloilla ja työmahdollisuuksilla.

    Laajassa merkityksessä kulttuurialoja ovat taiteellisen työn lisäksi kulttuurinen opetus ja –ohjaustyö, museo- ja kirjastotyö, taide- ja kulttuurikriitikoiden työ, taiteen tutkimus, erilaisissa taidelaitoksissa tehtävä työ … ja mitä kaikkea kulttuurialojen töitä nyt onkaan…
    Ei ole mikään ihmettelyn aihe, että se mikä koskee kaikkia suomalaisia, koko yhteiskuntaa (voimakas eriarvoistuminen, suuret tuloerot, vapaa globaali ja ihana markkinatalous) ei koskisi myös kirjailijoiden ammattikuntaa.

    Löytyykö Suomesta vielä ammattialaa joka ei olisi osallistunut YT-neuvotteluihin tai elänyt irtisanomisuhan alla? Liki miljoona suomalaista elää tällä hetkellä köyhyysrajan alapuolella, joten Afrikkaan asti ei tarvitse matkustaa köyhyyttä ja kodittomuutta ja osattomuutta nähdäkseen. Työikäisistä (2,5 miljoonaa) reilu miljoona elää määräaikais-silpputöillä, työttömien määrä vaihtelee päivän saldosta 300.000 todelliseen työttömien määrään jonka arvioidaan olevan jopa noin 600.000 – 700.00.

    Myötätunnon saaminen saattaa olla nyt vaikeaa, ja saattaa tulla mahdottomaksi mikäli kirjailijat poteroituvat väärinkohdelluksi erityisryhmäksi jota kansalaiset ainoastaan riistävät lukemalla kirjastosta lainaamiaan kirjoja. Se on väärä viesti. Oikea osoite jonne osoittaa kiukkunsa huonosta sosiaaliturvasta on tämän maan poliittinen johto.

    Sen tajuaa jokainen ettei jatkuva köyhyys, taloudelliset huolet, ole kovin pitkään jatkuessaan hyväksi kenellekään. Ei edes todella varakkaalle kansanosalle.
    Jos saisin päättää, satsaisin paljon enemmän kulttuurialoille valtion rahoitusta, mutta en voi. Se on kiinni poliittisesta johdosta ja päättäjien tahtotilasta.

    Perustulo kansalaisaloite ei saanut tarvittavaa 50.000 kannattajaa jotta olisi päässyt eduskunnan käsittelyyn. Asia elää, eikä ole hautautunut mihinkään, se noussee varmasti esille viimeistään seuraavien eduskuntavaalien yhteydessä. Kannattaa miettiä tarkkaan ketä ja mitä äänestää vaaleissa.

    • Kiitos viestistä Hirlii. Kirjoitit: ”- – mikäli kirjailijat poteroituvat väärinkohdelluksi erityisryhmäksi jota kansalaiset ainoastaan riistävät lukemalla kirjastosta lainaamiaan kirjoja.”

      Tuo ei liity millään tapaa viestiini tai minuun. Olen suuri kirjastolaitoksen ystävä, olen ikäni käyttänyt kirjastojen palveluja. Onneksi myös omia kirjojani on hyvin kirjastoissa ympäri maata, jotta niitä voivat lukea nekin, joilla ei ole ylimääräistä jokaisen kiinnostavan kirjan ostamiseen. Tai jotka eivät halua haalia materiaa ympärilleen. Samantekevää mikä on syy. Rakastan kirjastoja.

      Sitä paitsi en hakenut postauksellani varsinaisesti myötätuntoa, ainakaan itselleni. Kunhan kerroin yhdestä näkökulmasta miten asia on; että kulttuurialoillaKIN on huono-osaisuutta enemmän kuin median perusteella saattaa joskus näyttää. Ja olen huolestunut ihan kaikista köyhistä – mutta, kai sitä joskus voi nostaa yhden asian kaikkien maailman ongelmien sijasta yhden bloggauksen ajaksi esille. Kirjallisuus, tai nyt ainakin kulttuuri, on kuitenkin tämän blogin aihealue.

      • Joo, ei se liitykään sinuun eikä ollut aikomus niin väittääkään, pahoillani jos sellainen vaikutelma syntyi. Uskon että suurin osa kirjailijoista arvostaa kirjastoja.

        Julkikeskusteluissa on kirjastonkäyttäjiä ja myös kirjastojen toimintaa hieman kyllä nostettu siihen syyllisen penkille, siksi kai se minunkin mielessäni yhä pyörii…

        Hyvä vaan, että näitä kysymyksiä pidetään esillä.

      • Jep. Onhan niitäkin puheenvuoroja tosiaan kuultu. Eli tietänen mihin viittaat.
        Halusin vain selventää oman mielipiteeni asiaan. 🙂

        ”Hyvä vaan, että näitä kysymyksiä pidetään esillä.” Niinpä!

  12. Kirsi Hietasen ja Hirliin kommenttien kannalla. Miten kohtalaiset tulot taiteilijoille voitaisiin oikeudenmukaisesti taata? No, ainakin varat voitaisiin siirtää hulvattomista erorahoista tähän parempaan tarkoitukseen, mutta vaikka rahat olisivatkin olemassa, ketkä niitä saisivat? Toinen mahdollisuus olisi, että ihmiset alkaisivat ostaa enemmän taideteoksia, kirjoja jne. Silti, vaikka taideostot kaksinkertaistuisivat, taiteilijoiden tulot jäisivät pieniksi.

    • En ole yhteiskuntatieteilijä, talousvelho, saati poliitikko. Joten rehellinen vastaus: en todellakaan tiedä. Toin vain yhden asian yhdestä näkökulmasta esiin.

  13. Päivitysilmoitus: Jään alta | alaston kirjailija!

  14. Annan konkreettisen esimerkin:

    Kirkkonummi (tähän asti melko hyvin toimeentullut kunta pääkapunkiseudun kupeessa ja muuttovoittoinen) on pärjännyt kohtalaisen hyvin.

    Nyt, tämän vuoden kirjastohankinnat ovat olleet miltei jäissä, lokakuussa myönnettiin ”lisämääräraha” (aineistomääräraha pudotettiin puoleen edellisestä vuodesta) jonka turvin ”Kirkkonummen kirjasto kykenee hankkimaan osan syksyn uutuuksista. Kesän jälkeen liki täysin pysähdyksissä ollut uuden aineiston hankinta on loppuvuoden aikana rajallisesti mahdollista.”

    Tällä on suora vaikutus kirjailijoiden tuloihin ja toimeentuloon. Lukija löytää lukemistonsa etupäässä kirjastoista, ja jos aineistomäärärahat ovat hyvin niukat, niin vähemmän julkista huomioita saava kirjallisuus ja kirjailijat kyllä kärsivät ja tuloerot kirjailijoiden välillä vain kasvavat. Monia muitakin huonoja seurauksia sillä tietenkin on.

    Lähde: http://www.kirkkonummi.fi/ajankohtaista/prime101_fi/prime102_fi.aspx/1/0/syksyn_uutuuksia_kuitenkin_kirjastoon

    Nämä ovat poliittisia valintoja.

    • Onpa todella ikävää. Kaikki tukeni kirjastolaitokselle, ja sille että kirjastoilla on varaa hankkia kirjoja. Siitä on mielestäni kuitenkin lopulta kysymys, eikä siitä että kirjastoista koetetaan rakentaa jotakin multimediaolohuoneita. Niitä voi varmasti rakentaa jollakin toisella budjetilla… Jos on tahtoa. Poliittisia valintoja, niinpä. Oma usko puoluepolitiikkaan Suomessa on aika heikoilla tällä hetkellä. Tuntuu, että suuri osa viimeistään suuriin saleihin päästessään unohtaa, miksi on alun perin lähtenyt koko hommaan, muistaa lähinnä ajaa omaa etuaan ja mielistellä äänestäjiä. Ns. kansa menee samaan teatteriin mukaan ”raivostumalla” milloin mistäkin, ainakin otsikoissa.

  15. Päivitysilmoitus: Nälkäkuurilla

Jätä kommentti